On priorisoinnin, tärkeysjärjestysten hallituskausi

Talousvaalithan ne olivat, velkavaalit erityisesti. ”Rahaa on”, osoittautui humpuukiksi, kun euroja ei kaikkeen riittänytkään; täytyi lainata. ”Velkaa ei tarvitse maksaa takaisin”, ihan samalla lailla. Ei tarvitse, jos ottaa uutta velkaa erääntyvän tilalle. Mutta jos vanha oli nollakorkoista, niin se uusi maksaakin sitten jo nousevia prosentteja. Budjettiin tulee kasvava erä uuden velan koroista. Ja se on muusta pois.

Nyt hallitusneuvotteluihin tuodaan satavarmasti joukko mitä erilaisimpia talousehdotuksia. Mukaan haluavien puolueitten leikkauslistoja. Tuodaan juustohöyläajattelua – kaikilta pois saman verran. Olen ehdotellut nollapohjabudjetointiakin, tyhjille sivuille alusta alkaen kirjoitettavia ja perusteellisesti harkittavia menonumeroita. Mutta taitaa olla liian vaikeata, ellei aika riitä. Ja siitähän pulaa tulee olemaan.

Nyt on priorisoinnin aika. Suhdanteisiin sovitettavan tarveharkinnan. Ja sen pohjana on oltava Maslowin tarvehierarkia, ihmisten tarpeitten asettaminen fysiologisten välttämättömyyksien mukaiseen tärkeysjärjestykseen. Miten Abraham Maslow? Ensin hengissä säilymisen fyysiset edellytykset kuten ruoka, juoma, asunto päällimmäisinä. Sitten kansalaisten turvallisuus: suojautuminen erilaisilta vaaroilta kuten sota, taudit jne. Tämän jälkeen tulevat sitten vähemmän tärkeät, kulloisestakin yleistilanteesta, kuten suhdanteista riippuvat.

Tältä pohjalta valtiontaloutta tulisi alkaa saneerata. Jos ei saa ravintoa, juotavaa jne, kuolee mutta jos ei saa nähdä urheilukilpailuja, teatteria, oopperaa jne – ei siitä henki mene. Jos haluat rauhallisen elämän, varustaudu sotaan. Jos et varustaudu, rahat käytetään vähemmän tärkeään, saattaa henki mennä yllättäen kun naapuri havaitsee heikkoutesi. Jos miljardeja käytetään vaikkapa pikarataan Helsingin ja Turun välillä, moniko matkustaja 20 minuutin aikasäästöstä hyötyy? Entä jos samat miljardit siirrettäisiin terveydenhuoltoon ja sosiaalitoimeen, kuinka paljon laajempi olisi etujen saajien joukko? Tällaisia vastakkainasetteluja on pakko tehdä. Ja kaikista löytyy tilaa priorisoinnille, tarveharkinnalle. Johonkin kenties paljonkin lisää, jotakin voidaan poistaa kokonaan. On löydettävä joustovarat, sillä ne ovat tärkeitä. Keskeisinä on joka tapauksessa menotarpeitten asettaminen tarveharkinnan mukaiseen tärkeysjärjestykseen, ottaen huoomioon myös erilaisissa suhdannetilanteissa esiintyvät vaihtelut.

Yhtä tärkeää on priorisointi tulojen hankinnan osalta. Hankittava sieltä, missä haitat ovat pienimmmät mutta tuotto suurta. Eri veromuotojen rakenteen sekä sisällön tarkastelun on oltava riittävää. Jos hyvätuloisten verotuksen kiristäminen vähentää yritteliäisyyttä ja työnteon halua, korvaako näin saatava tuottolisä tämän haitan? Jos alempien ja keskistuloisten veroja alennetaan, tajutaanko että se puolestaaan lisää progression jyrkkyyttä – ja mitä se sitten? Jos vaikeuksiin joutuneelle heikko-osaiselle ei anneta rahaa ruuan hankintaan, terveys voi mennä tai jopa henki. Mutta jos parempiosainen ei pääse oopperaan,festivaaleille tai teatteriin, ei siitä henki mene taikka terveys. Kumpaanko siis varoja priorisoida!

Näistä näkökulmista on taloutta ryhdyttävä tervehdyttämään, ei juustohöyällä kaikkialta leikaten. Viimeksi mainittu kun säilyttää entiset epäkohdat niistä aiheutuvien haittojen säilymisineen. Aikanaan valtioneuvoston jäsenistä kahden tuli olla juristeja, mikä vaatimus sittemmin kumottiin. Nyt tulisi hallituksessa ainakin pää- ja valtiovarainministereitten omata riittävän tasoinen taloudellinen koulutus. Sillä niin tärkeää kuinjoka matille ja maijalle onkin oikeus päästä ministeriksi, niin kansakunnalla on oikeus edellyttää, että sen mittavia budjettien menoja ja tuloja osaavat harkita ne, joilla on siihen riittävä kokemus ja tietopohja.