Romuttaako hallitus työeläkejärjestelmämme?

Viimeaikainen keskustelu eläkkeistä on sisältänyt koko joukon argumentteja, joita ei tule sivuuttaa olankohautuksella. Vaikka osa niistä tuntuukin oikeilta ja perustelluilta, ne yhdessä muitten kanssa ovat lisäämässä otsikoitua huolta: Romuttaako hallitus työeläkejärjestelmämme?

Kaikki alkoi, kun Antti Rinne  lupaili sosiaalidemokraattien nimissä  100 euron korotusta pienimpiin eläkkeisiin, lupasi ns. ”vappusatasen”. Lupaus oli sekä poliittinen että sinänsä myös hyvä; olivathan nousseet elinkustannukset nakertaneet alimpien eläkkeitten ostovoimaa siten, että niitten korjaus on paikallaan. Ongelmaksi alkoi kuitenkin muodostua se, että samainen Rinne pääministeriksi tultuaan havahtui karuun todellisuuteen. Pienimmät eläkkeet, kansan- ja takuueläkkeet, rahoitetaan valtion pussista, eikä lupauksen lunastamiseen  näyttänytkään löytyvän rahaa. Niin sitten median tuoreet otsikot kertovat karua kieltä: Yhä useampi leipäjonoon asettautuneista on eläkeläinen, joka jotuu jopa harkitsemaan, jättääkö ostamatta ruokaa vaiko lääkkeitä, kun pieni eläke ei molempiin riitä.

Tässä vaiheessa tartuin asiaan ja lähetin pääministerille sähköpostitse ehdotuksen ongelman ratkaisemiseksi. Lähtökohtani oli yksinkertainen: Mitä enemmän tuloja markkinoille,  sitä enemmän siis myös verotettavaa tuloa ja siten myös verotuloja valtiolle vappusatasenkin lunastamiseksi. Solidaarisuutta korostava ehdotukseni perustui lisäksi lähtökohtaan, joka ei edellyttäisi valtion  panevan ratkaisuun senttiäkään. Korotetaan jälkeenjääneisyysprosentilla kaikkia työeläkkeitä, kuten alkuperäinen ajatuskulku on ollutkin – ellei sitten tehdä suurempaa jälkeenjääneisyyskorotusta ns. taitetun indeksin johdosta automaattisesti kaventuneisiin työeläkkeisiin. Nämä korotukset tulisivat työeläkeyhtiöitten alati kasvavista pääomista – nyt jo yli 200 miljardista eurosta – tai pikemminkin osasta niitten tuottoja, jotka hyvin kestäisivät tarvittavan  nipistyksen. Ja maksajina olisivat parempituloiset eläkkeensaajat, joilta pienten eläkkeiten korotuksiin käyettävät veroeurot siis otettaisiin.

Tämä valtiontaloutta rasittamaton keino ei kelvannut, katseet kääntyivät suoraan budjettia rasitaviin toimenpiteisiin ja samalla valituksiin budjetin kireydestä.  Työmarkkinoilla kyllä tunnustetaan periaate, jonka mukaan ahkeruudella ja koulutuksella pitää ansaita enemmän, mutta kun siirrytään työeläkejärjestelmään, jossa eläkkeen piti olla jatkopalkkaa, tämä unohtuu. Esiin on noussut valittajien kaarti, joka ilmeisesti ei itse ole parempaa työeläkettä hankkinut ja joka sitten tulee esiin vaatimuksineen: Ei prosenttikorotuksia vaan sama euromääräinen kaikille. Monet esittivät  harkittavaksi myös eläkekattoa. Kellekään ei enempää kuin ilmeisesti kunkin ehdottajan oman eläkkeen suuruinen eläke.

Yksi vika näillä ehdotuksilla vain on. Paitsi että ne romuttavat työeläkejärjestelmän perustan ja lähtökohdan, ne ovat turmiolliset myös valtiontalouden kannalta. Kun ei sallita enempää eläketuloa, ei saada enempää verojakaan näiltä maksukykyisimmiltä. Sitä vaan olen jäänyt ihmettelemään, että tällaisinko tiedoin maan valtiontaloutta aiotaan hoitaa? Elleivät siellä ministerit itse osaa laskea ja harkita, niin onhan niitä avustajia ja valtiosihteereitä, joitten pitäisi osata! Vai onko kateus otettu talouspolitiikassa keskeisimmäksi päätöksenteon ohjenuoraksi. Ampuvatko nämä äänekkäät eläkekattojen ja eurokorotusten vaatijat omaan jalkaansa tajuamatta, että kyllä se kipu sieltä pian tulee! Nuoret ikäluokat, joita kritiikkiin on mukaan niinikään houkueltu ja saatu, eivät puolestaan näe nokkaansa pitemmälle: Jos he nyt saisivat tahtonsa läpi, sama euromääräinen korotuspolitiikka taikka eläkekatto olisi sitten heilläkin aikanaan edessään. Kuka enää viitsisi yrittää, kouluttautua ja ahkeroida?

Vai otetaanko neuvoja myös sisäpiireistä, siltä suurelta rahalta, työeläkeyhtiöihin kertyneeltä, jonka lobbarit mitä erilaisimmin keinoin koettavat kertoa, ettei edes  eläkepääomien tuotoista riitä oikeudenmukaisten eläkekorjausten toteuttamiseen. Pidetäänkö siellä  oikeana vain sitä, että eläkeläiset voivat huonosti mutta eläkeyhtiöt hyvin. Miksi pääomia kerätään niin paljon lisää, ettei niitä pystytä sijoittamaan kotimaahan sen työllisyyttä parantamaan vaan suuri osa on vietävä kauas ulkomaille.

Nykyjärjestelmä etuineen ja puutteineen on kestänyt kauan. Mutta nyt se näyttää joutuvan  monitahoisen kritiikin kohteeksi. Onko se tehokas, antavatko sen sijoitukset riittävän tuoton vaikkapa vain suurimmista omista pörssiosakkeista taikka kansainvälisten, Morningstarin reittaamien papereitten antamiin tuottoihin verrattuna? Onko kustannustehokasta se, että meillä on useita työeläkeyhtiöitä omine hallintokuluineen? Onko hyvän hallintotavan mukaista, että ne ovat muutamisssa tapauksissa jopa jättäneet noudattamatta Fivan, Finanssivalvonnan ohjeita? Ja mitä järkeä on ssiinäkään, että eläkepääomien kasvu tulee itse asiassa kiihtyvällä tahdilla jatkumaan, jos eläkepolitiikkaa hoidetaan nykyperustein.

Pienen esimerkin kritiikin voimistumisesta antaa eduskunnassa jätetty Kimmo Kiljusen kirjallinen kysymys, jossa penätään selvitystä yhden julkisen työeläkeyhtiön perustamisesta nykyisen hajautetun järjestelmän tilalle. Edellinen eduskunta ei katsonut aiheelliseksi tutustua 85 000 suomalaisen allkirjoittamaan kansalaisaloitteeseen taitetun indeksin aiheuttamien epäkohtien korjaamiseksi. Vaikka kirjallinen kysymys ei suuressa salissa keskustelua synnytäkään – ministerin vastaushan merkitään vain tiedoksi – niin ryhmien sisällä kuvittelisi kissan nostamisen pöydälle herättävän niin yhden jos toisenkin poliitikon toimesta ajatuksenvaihtoon asiasta.

raimoilaskivi

Ylipormestari Raimo Ilaskivi (s. 1928) on tehnyt pitkän uran kansainvälisenä ja kansallisena vaikuttajana. Ilaskivi on ollut kansanedustajana sekä ryhmän puheenjohtaja tai varaåuheenjohtaja vv.1962-75, Euroopan parlamentin jäsen 1996–1999, Helsingin kaupunginjohtaja 1979–1991 ja kokoomuksen presidenttiehdokas vuonna 1994. Monien virkojen, toimien ja luottamustehtävien ohella Ilaskivellä on ollut useita eri yritysten hallintoneuvostojen jäsenyyksiä. Ilaskivi väitteli tohtoriksi vuonna 1958. Väitöskirjan aiheena oli Valtiontalouden automaattinen vastavaikutus suhdanteiden vaihtelussa ja seuraava tieteellinen taos käsitteli Suomen Pankin rahapolitiikkaa. Hän toimi myös kansantaloustieteen dosenttina Helsingin Yliopistossa kahdenkymmenen vuoden ajan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu