Demokratian aaltoliikkeet

Olen ”valistuksen lapsi”, valistusajattelun tinkimätön tukija. Tiedon ja tieteen tulee olla etusijalla uskomuksin ja mystiikkaan nähden. Ihmisoikeudet rajaavat mielivaltaa. Tasa-arvo korvaa säätyoikeuksia. Kannatan uudistusmielisyyttä, joka vie maailmaa eteenpäin.

Uskon edelleen, että maailma kehittyy tähän suuntaan. Mutta miten vääjäämätöntä ja itsestään selvää tällainen kehitys on?

Tämä kirjoitus koskee kansalaisvapauksien, tai ihmisoikeuskielellä poliittisten ja kansalaisoikeuksien kehitystä valtiojärjestelmien tasolla. Kansalaisvapaudet ja valtiosääntö ovat olennainen, mutteivat ainoa osa demokratiaa. Tulen myöhemmissä kirjoituksissani käsittelemään demokratiakehitystä laajemmassa mielessä ja myös kansalaisten elämänolojen kannalta.

”Kansalaisvapaudet ja valtiosääntö ovat olennainen, mutteivat ainoa osa demokratiaa.”

Katsotaan ensin teollistuneen ajan historiaa. Kansanvaltaisuus sekä valtaa eliitille keskittävä autoritaarisuus ovat viimeisen kahdensadan vuoden ajan maailmanhistoriassa vahvistuneet vuoroittain, aaltoina.

Ranskan suurta vallankumousta seurasi yli satavuotinen, kansalaisuutta esiin tuova kansallisvaltion rakentamisen kausi; kansalaisliikkeet ja äänioikeus alkoivat vahvistua poliittisen liberalismin ja työväen- ja muiden kansalaisliikkeiden laajenemisen myötä. Tätä kutsutaan demokratian ensimmäiseksi aalloksi.

Autoritäärisyyden vasta-aalto koettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Fasismin, natsismin ja kommunismin valtiomalleja yhdisti yksinvaltaisuus ja mielivalta.

Demokratia vakiintui toisen maailmansodan jälkituloksena noin 30 valtiossa, erityisesti läntisessä maailmassa. Itse liitän tähän demokratian toiseen aaltoon myös kymmenien kehitysmaiden vapautumisen siirtomaavallasta, vaikka niissä elävien kansalaisten kannalta demokratiakehitys on toteutunut pääosin hyvin heikosti.

”Kansanvaltaisuus sekä … autoritaarisuus ovat … vahvistuneet vuoroittain, aaltoina.”

Sotilasvallankaappausten kautta 1960-luvulla kutsutaan autoritaarisuuden toiseksi aalloksi.  Sotilaat kaappasivat vallan muun muassa Etelä-Koreassa, Indonesiassa, Kreikassa, Nigeriassa sekä osassa latinalaista Amerikkaa. Kansalaisliikkeitä ja poliittista oppositiota kohdeltiin kovalla kädellä.

Demokratian kolmas aalto käynnistyi asteittain 1970-luvun puolivälistä lähtien. Lähtöpisteeksi voi asettaa upseerien vallan kaatumisen Kreikassa sekä Portugalin neilikkavallankumouksen vuonna 1974. Samaan suuntaan edettiin erityisesti katolisen uskonnon valta-alueilla: Espanjassa ja latinalaisessa Amerikassa.  Tähän kolmanteen aaltoon sisällytetään kymmenien maiden siirtyminen siviilivaltaan ja monipuoluejärjestelmiin Neuvostoliiton ja Berliinin muurin kaaduttua; minusta olisi perusteltua erottaa tämä omaksi aaltoliikkeekseen.

Nyt puhutaan autoritaarisuuden kolmannesta aallosta. Sen ensimerkkejä alettiin nähdä jo Yhdysvaltoihin tehdyn vuoden 2001 syyskuun terrori-iskujen jälkeen. Kymmenet valtiot loivat ja tulkitsivat terrorisminvastaista lainsäädäntöä estämään kansalaisyhteiskunnan ja opposition toimintaa.

”Nyt puhutaan autoritaarisuuden kolmannesta aallosta.”

Useat demokratiakehitystä arvioivat tutkimuslaitokset katsovat autoritarisuuden kolmannen aallon käynnistyneen vuosien 2007 – 2009 globaalin pankki- ja finanssikriisin jälkeen. Demokratian vetovoima ehtyi globalisaatiokehityksen ongelmien sekä maailmantalouden ja sosiaalisen epävarmuuden myötä.

Demokratian suurimmat takaiskut on koettu valtioissa, joissa sekä talouspuskurit että demokratiakulttuuri ovat heikkoja. Valtaa itselleen keskittävät johtajat ovat käyttäneet hyväkseen turvattomuuden mielialaa. Vapauden sijaan on tarjottu turvallisuutta, kansainvälisyyden sijaan kansallismielisyyttä, vähemmistöjen oikeuksien sijaan enemmistön valtaa, uuden sijaan vanhaa, poliittisen järjenkäytön sijaan populistista retoriikkaa.

Heikkenevä suunta on siis jatkunut jo vajaa parinkymmenen vuoden ajan. Nyt vain noin viidennes maailman väestöstä elää vakiintuneissa demokratioissa. Noin 40 prosenttia maailman väestöstä elää suoranaisesti yksinvaltaisissa valtioissa.

Valtiojärjestelmien tilaa vertailemalla on tietyllä tavalla palattu menneeseen, mutta demokratian kolmatta aaltoa ei ole sentään menetetty kokonaan. Esimerkiksi yhdysvaltalaisen Freedom House- tutkimuslaitoksen vuoden 1973 mittauksessa 44 valtiota kaikkiaan 148 valtiosta arvoitiin ns. vapaaksi demokratiaksi; vuoden 2023 mittauksessa luku on 84 valtiota kaikkiaan 195 arvion kohteena olevasta valtiosta tai maa-alueesta.

”Keskiarvojen ohella tulee tarkastella kehityseroja.”

Tämä on yleiskuva, johon tulee tehdä kaksi täsmennystä. Ensinnäkin: kehitys ei ole samanlaista kaikkialla maailmassa. Freedom Housen vuoden 2019 mittauksessa kansalaisvapauksien tilanne heikkeni 64 valtiossa ja parani 37 valtiossa. Yksittäisten valtioiden sisällä demokratian eri piirteet ovat voineet samanaikaisesti vahveta ja heikentyä. Keskiarvojen ohella tulee tarkastella kehityseroja.

Kiinnostavasti laitoksen vuoden 2023 mittauksessa puntit näyttävät olevan lähes tasan: kansalaisvapauksien heikentyminen 35 valtiossa ja paneminen 34 valtiossa. Parin viime vuosikymmenen pudotus saattaa siis olla pysähtymässä.

Joka tapauksessa johtopäätös on: autoritaarisuuden nousu ei ole luonnonlaki, vaan demokratiaa voidaan puolustaa ja kyetään nykyisissäkin oloissa puolustamaan menestyksekkäästi.

Toiseksi. Demokratiakehitystä tulee tarkastella laajemmin kuin vain kansalaisvapauksien kannalta. Tulen seuraavissa kirjoituksissa tarkastelemaan taloudellista ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja oikeuksia, jotka ovat mielestäni olennainen ja erottamaton osa demokratiaa. Uskon, että ne ovat avainasemassa, mikäli haluamme pysäyttää autoritaarisuuden nousun ja vahvistaa kansalaisten luottamusta demokraattisiin instituutioihin.

Tulen seuraavissa blogiteksteissä käsittelemään tarkemmin myös autoritaarisuuden kolmannen aallon syitä ja kehityspiirteitä sekä valtioiden välistä demokratiayhteistyötä, jossa Suomikin on tiivisti mukana.