Suomalaisten merimiesten karu kohtalo

Natsi-Saksan viranomaiset internoivat 3.9.1944 lähtien suomalaisia merimiehiä useissa satamissa Saksassa tai Saksan miehittämissä maissa. Internointien jälkeen saksalaiset sulkivat merimiehet Kolmannen valtakunnan leireihin. Saksassa ja Norjassa pidätetyt merimiehet vietiin neljään eri leiriin. Suomalaisia joutui Kielin lähellä sijainneeseen Brauner Bergin työleiriin ja Hampurin Wilhelmsburgin työleiriin sekä Stettinin liepeillä olleeseen Pölitzin rangaistusleiriin ja Danzigin lähelle Stutthofin keskitysleiriin.

Internoitujen kohtalona oli joutua mukaan siihen monimiljoonaiseen pakkotyöläisten armeijaan, joka palveli pakolla Saksan taloutta ja etenkin sen sotakoneistoa. Suuri pakkotyöläisten joukko mahdollisti sen, että saksalaisia pystyttiin mobilisoimaan enemmän asepalvelukseen. Vuoden 1944 syyskuun lopulla Kolmannen valtakunnan alueella oli noin 7,5 miljoonaa ulkomaalaista työläistä, jotka melkein kaikki oli viety sinne vastoin omaa tahtoaan. Pakkotyöläiset joutuivat töihin tehtaisiin, kaivoksille ja pelloille. Työleirit sijaitsivat useimmiten lähellä tuotantolaitoksia. Saksalaiset eivät vain laittaneet orjiaan töihin, vaan he usein myös nöyryyttivät heitä monin tavoin; pieksivät, näännyttivät nälkään ja antoivat kuolla ruuan sekä kunnollisten vaatteiden ja asuinolojen puutteeseen.

Sven-Erik Nylund on kirjoittanut kirjan Torpederade och internerade – Finska sjömän i andra världskriget (2009) ja Pertti Rönkkö teoksen Aselevon maksumiehet – Suomalaiset merimiehet natsi-Saksan keskitysleireillä (2020). Asiantuntevia teoksia kumpikin. Nylundin teos on huomattavasti kattavampi kuin Rönkön kirja, joka keskittyy pelkästään Stutthofiin ja Pölitziin joutuneiden merimiesten kohtaloihin. Nylund kertoo kirjassaan jonkin verran  Brauner Bergin leirille joutuneista merimiehistä ja sieltä Ruhrin alueelle lähetetystä pakkotyömuodostelmasta. Minä puolestani keskityn kirjoittamaan tässä blogissa hieman seikkaperäisemmin Brauner Bergin leiriläisten oloista ja vaiheista sekä tuosta Ruhrin alueelle joutuneesta työmuodostelmasta, joista mielestäni on kirjoitettu huomattavan vähän.  Alkusysäyksenä kiinnostukseeni aiheeseen on eräs kerran tapaamani merimies, joka kertoi minulle olleensa ensin internoituna nimenomaan Brauner Bergiin ja joutuneensa sitten Ruhrin alueelle. Tekstini tukeutuu pitkälti Tommi Liukkosen poliittisen historian pro gradu -tutkielmaan ”Arbeit oder Gefängnis!” Suomalaisten merimiesten internointi Saksassa ja sen miehittämillä alueilla syksystä 1944 seuraavaan kevääseen asti (2008).

Kielin kanavassa internoidut 114 merimiestä, joista 11 oli naisia, siirrettiin 5.10.1944 Kielin esikaupungin Friedrichsortin lähellä sijainneeseen Brauner Bergin leiriin. Brauner Bergiin oli suljettu myös noin 400 puolalaista, venäläistä, italialaista sekä ranskalaista sotavankia ja työvelvollista. Brauner Berg oli parakkileiri, jonka yhteen huteraan parakkiin suomalaiset miespuoliset internoidut majoitettiin ja naispuoliset omaansa. Suomalaiset ja puolalaiset oli majoitettu kaikista huonoimpiin parakkeihin, kun taas paremmat oli varattu ranskalaisten ja italialaisten käyttöön. Naiset siirrettiin muutaman leiriviikon jälkeen Turhal-nimisen koulun voimisteluhalliin yhdessä sotavankien ja työvelvollisten kanssa.

Ensimmäisenä leiripäivänä suomalaiset joutuivat kuulusteluihin, joissa heiltä tivattiin erilaisia henkilö- sekä kielitaitoja. Kuulustelujen tarkoitusperät paljastuivat suomalaisille seuraavana päivänä, kun heidät määrättiin työpalveluun. Merimiehet kieltäytyivät menemästä töihin vedoten siihen, että he olivat kansainvälisten lakien mukaan internoituja. Saksalaiset eivät kuitenkaan hyväksyneet kieltäytymistä ja uhkasivat internoituja ruoka-annoksen epäämisellä sekä keskitysleiriin lähettämisellä. Saksalaiset panivat poliisin asialle ja pakon edessä merimiehet suostuivat astumaan työpalvelukseen, jonka jälkeen he olivat ulkomaalaisten pakkotyöläisten asemassa. Internoidut joutuivat töihin Friedrichsortissa sijainneeseen Deutsche Werk Aktiengesellschaft Friedrichsort-nimiseen torpedotehtaaseen, jossa uusien tulokkaiden lisäksi oli useita eri kansallisuuksia olevia työntekijöitä noin 6 000. Osa merimiehistä taas joutui kuukauden ajaksi Friedrichsortin lähelle rakentamaan parakkeja.

Merimiehet kuljetettiin ensimmäisen työviikon ajan vartijoiden saattelemina tehtaaseen ja takaisin, mutta sen jälkeen he saivat kulkea vartiotta. Oltuaan leirillä kahden viikon ajan internoitujen sallittiin liikkua yksinään jopa kaupungilla. Tehtaalla merimiehet joutuivat mitä moninaisimpiin työtehtäviin, eräät toimivat hitsaajina, sorvaajina, viilareina, kirvesmiehinä ja nostokoneiden kuljettajina ja toiset joutuivat kuljetus- ja lastaustöihin sekä valimoon. Jotkut merimiehet jopa kurssitettiin työtehtäviään varten.

Torpedon valmistus vaatii tarkkuutta, kolmen virheen jälkeen odotti hirsipuu, sanottiin. Valmistaa sai yhtä ja samaa osaa, tai enintään kahta erilaista. Työpäivä kesti 10-12 tuntia.

Internoidut saivat työstään palkan, mutta rahaa he eivät paljon kuitenkaan saaneet, sillä palkka kului melkein kokonaan veroihin, parakin vuokraan ja sähkölaskuun sekä tehtaan ruokamaksuihin. Työt torpedotehtaalla loppuivat huhtikuun alussa 1945. Saksalaiset eivät kuitenkaan antaneet leirin asukkaiden jäädä työttömiksi. Pakkotyövangit joutuivat Kieliin kaivamaan tankkiesteitä sekä sen jälkeen kaasutehtaalle raivaamaan pommitusten aiheuttamia sortumia.

Kuulustelupöytäkirjoista saatavan käsityksen mukaan Brauner Bergissä ei ollut niin huono ruokatilanne kuin mitä oli Stutthofissa tai puhumattakaan Pölitzistä. Toki internoiduille myös Brauner Bergissä annettiin ala-arvoista kaalikeittoa, velliä ja leivän paloja, mutta ruokahuoltoa helpotti se, että internoidut pystyivät vapaa-aikoinaan vaihtamaan ylimääräisillä vaatteillaan ja esineillään ruokaa leirin lähellä olevista maataloista. Eräs merimies vaihtoi vihkisormuksensa italialaisen pakkotyöläisen kanssa tupakkaa vastaan ja tupakalla hän sai leipää. Tosin leipä oli osin tehty selluloosasta, mutta leipää se oli joka tapauksessa. Keltatauti riehui vankien keskuudessa. Myös keuhkotulehdus aiheutti kuolemia.

Merimiehet saivat kirjoittaa Ruotsiin, joten he kierrättivät kirjeensä siellä asuvien sukulaistensa välityksellä Suomeen. Heillä oli myös omat radiot ja he saivat saksalaisilta vartijoilta lehtiä sekä ruotsalaiselta konsulilta kirjoja. Myöhemmin radiot tosin takavarikoitiin leirin päällikön käskystä lukuun ottamatta yhtä piilotettua. Brauner Bergissä ei sairastanut läheskään niin paljon merimiehiä kuin muissa leireissä. Vain muutama merimies joutui sairastuvalle koko leirivankeuden aikana. Brauner Bergissä suomalaisten keskuudessa tapahtui ainoastaan yksi kuolemantapaus ja sekin oli tapaturmainen. Eräs merimies kuoli leirin keskuslämmityshuoneessa häkämyrkytyksen seurauksena.

Internoidut saivat työtodistusta näyttämällä kulkea vapaasti Friedrichsortissa. Vapaa-aika sekä olematon vartiointi tarjosivat myös pakomahdollisuuksia. Brauner Bergistä karkasi 18.-19.11.1944 yhdeksän päällystöön kuulunutta merimiestä. Ennen pakoaan karkurit tekivät lakanoista purjeen ja varastivat sitten satamasta kaksi venettä. Kaikki tuolloin karkaamaan päässeet onnistuivat teossaan ja saapuivat monien vaiheiden kautta Suomeen 18.12.1944. Tästä pakomatkasta kertoo Nils Blumenthal kirjassaan Pitkä purjehdus (1985, s. 86-127).

Saksalaiset eivät karkaamisten johdosta suorittaneet kuulusteluja tai sen kummempia tutkimuksia. Se vaikutus tapauksella kuitenkin oli, että kahden viikon ajan internoidut kuljetettiin töihin ja takaisin vartioinnin alaisina, minkä lisäksi vapaa liikkuminen Friedrichsortissa kiellettiin. Kielto oli voimassa kuitenkin vain kahden viikon.

Merimiesten into auttaa laivoja vastaan suunnattujen torpedojen valmistamisessa oli luonnollisesti marginaalista ja pinnaaminen siten yleistä. Leirin päällikkö tai tehtaan päällysmiehet tehostivat joskus työtahtia lyönnein tai potkuin. Merimiehiä ei kuitenkaan pahoinpidelty kovin rajusti ja tiuhaan, kun taas tehtaalla työskennelleitä venäläisiä saksalaiset vartijat löivät usein. Etenkin suomalaisia naisia saksalaiset kohtelivat paremmin kuin muita kansallisuuksia olevia ja järjestivät heille yleensä helpompia töitä. Kaiken kaikkiaan suomalaisia kohdeltiin Brauner Bergissä Tommi Liukkosen mukaan tyydyttävästi. Jos merimiehet joutuivat leirialueella lyöntien tai potkujen kohteeksi, niin kyse oli lähinnä siitä, että joku oli jäänyt kiinni esimerkiksi lämmityshiilen varastamisesta. Kuvaavaa oli, että rikkomuksista oli rangaistuksena muun muassa tupakka-annoksen menetys. Saksalaiset vartijat kohtelivat internoituja Brauner Bergissä siedettävästi verrattuna esimerkiksi Pölitzin oloihin.

Poikkeuksen kohteluun muodosti 20 miehen lähettäminen rankkaan pakkotyöhön Ruhrin alueelle. Saksalaiset ilmeisesti kyllästyivät tiettyjen suomalaisten laiskaan työntekoon, luvattomiin poissaoloihin ja pieneen sabotointiin, joten rangaistukseksi he lähettivät 20 miestä Ruhrin alueelle Organisation Todtin alaisuuteen Duisburgiin korjaamaan pommituksissa vaurioituneita rautateitä. Rangaistusjoukon mukana Ruhrille lähetettiin myös muutama sairas ja invalidi. Hyvin ilmeistä oli, että myös leiripaot olivat rangaistuksen syynä. Eräälle rangaistusjoukkoon valitulle saksalainen johtaja oli sanonut, että suomalaiset lähetettäisiin ”Sveitsin rajalle lomakotiin lepäilemään”, minkä kaikki tiesivät yleiseksi vitsiksi. Valtaosa Ruhrille lähetetyistä ”niskoittelijoista” oli työskennellyt tehtaan valimossa. Käsitys laiskottelusta oli tietysti suhteellista ja se riippui siitä kenen puolelta asiaa katsoi. Merimiehet olivat pakkotyössä vihollismaassa. Merimiesten yleinen mielipide oli, että he eivät halunneet tukea millään tavalla Saksan sotaponnistuksia, joten useimmat välttelivät työntekoa sen minkä vain pystyivät.

Rangaistusjoukko vietiin marraskuun 21. päivänä 1944 Saksan teollisuusalueelle Ruhriin. Ruhrilla ryhmä majoitettiin Duisburgin esikaupungissa Hambornissa erääseen koulurakennukseen. Työjoukkoon kuului useita eri kansallisuuksia ja sen vahvuus oli runsaat 800 miestä. Työ oli raskasta pääasiassa pommitettujen rautateiden korjausta, jota miehet tekivät aliravittuina ja huonoissa työvaatteissa. Työpäivät alkoivat kukonlaulun aikaan ja päättyivät vasta myöhään illalla. Työnteko tapahtui ainaisen pommitusuhan alla tai jopa sen aikana. Vartijat vauhdittivat vankien työtahtia lyönnein ja potkuin, joista myös suomalaiset saivat osansa. Lyöntien ohella saksalaiset rankaisivat vankeja mm. niin, että rangaistavat laitettiin vuorokauden ajaksi seisomaan vierekkäin ahtaaseen huoneeseen. Työjoukolle annettiin majapaikassa ennen töihin lähtöä ja sieltä paluun jälkeen ruokaa, mutta työaikana he eivät saaneet mitään. Internoidut saivat vapaasti kulkea Duisburgissa, mutta majapaikasta ei saanut iltakahdeksan jälkeen poistua. Aluksi työtä tehtiin joka päivä, mutta myöhemmin he saivat pitää joka toisen sunnuntain vapaata. Vapaa-ajat antoivat merimiehille mahdollisuuden kierrellä lähiseudulla paikallisten asukkaiden luona vaihtokaupoilla tai sitten kerjäämässä elintarpeita. Ironista oli, että suomalaisille luvattiin maksaa sama palkka, jonka he olivat saaneet  torpedotehtaallakin.

Helmi-maaliskuussa 1945 tilanne oli jo melko sekava Ruhrin alueella. Aluetta pommitettiin rankasti ja liittoutuneiden joukot lähestyivät nopeaa tahtia. Käyttäen hyväkseen sekasortoa ja olematonta vartiointia suomalaiset seikkailivat kuka missäkin Ruhrin alueella. Paetakseen Ruhrin karmeita oloja vajaa puolet internoiduista karkasi takaisin Brauner Bergin leiriin. Leirin johto otti tulijat vastaan ja passitti heidät takaisin torpedotehtaaseen. Edellä mainittu osoittaa selkeästi sen, että Brauner Bergissä olleita suomalaisia kohdeltiin melko vapautuneesti. Ruhrilla vietetyt kuukaudet saivatkin monet merimiehet kaipaamaan Brauner Bergin oloja. Yksi Duisburgissa olleista merimiehistä astui saksalaisten palvelukseen ja pestautui laivaan, josta hän myöhemmin toukokuun alussa 1945 Tanskassa karkasi. Ruhrin alueelle jäljelle jääneet 11 merimiestä harhailivat pitkin Ruhria ja osa heistä joutui poliisivankiloihin ja eri leireihin.

Liittoutuneiden joukkojen päästyä maaliskuun puolivälin 1945 jälkeen Reinin yli amerikkalaisten armeijat saarsivat Ruhrin alueen ja englantilaiset sekä kanadalaiset joukot hyökkäsivät kohti Bremeniä, Hampuria ja Lyypekkiä. Saksalaisjoukot antautuivat Ruhrilla huhtikuun 18. päivänä 1945.

Brauner Bergistä Ruhrille pakkotyöhön lähetetyt merimiehet joutuivat keskelle länsirintaman sekamelskaa. Liittoutuneet pommittivat Duisburgin aluetta rankasti helmi-maaliskuun vaihteessa 1945, jonka vuoksi saksalaiset evakuoivat osan pakkotyöläisten joukosta. Noin puolet Hambornin kouluun majoitetuista, melkein kaikki suomalaiset heidän mukanaan, marssitettiin 8. maaliskuuta 1945 Duisburgista Essen-Steelen kautta Wattenscheidiin (Bochumissa) ja sieltä edelleen Langentretiin (?). Marssi kesti 15 päivää. Pakkotyöläiset joutuivat marssinsa aikana korjailemaan siellä täällä pommitustuhoja satunnaisesti annettujen ruoka-annosten voimin. Liittoutuneiden hengittäessä saksalaisten niskaan vartijoiden kuri höltyi ja sitä mukaa vankien karkaamiset lisääntyivät. Kymmenen merimiestä karkasi Ruhrilta takaisin Brauner Bergin leiriin. Eräs karkureista joutui Gestapon pidättämäksi, mutta hänet vapautettiin Brauner Bergin leiripäällikön otettua yhteyttä viranomaisiin ja vakuutettua, että karkuri kuului leirin asukkaisiin. Saksalaiset tuskin olisivat nähneet samanlaista vaivaa, mikäli kyseessä olisi ollut venäläinen sotavanki.

Saksalaiset kuljettivat pakkotyöläisiä pitkin Ruhria ja yrittivät saada ulkomaalaisia sisälle eri leireihin, mutta missään nämä eivät saaneet olla kauan, koska kaikki leirit olivat täynnä. Uusia tulokkaita ei leireissä pystytty muonittamaan, joten ravinnon saanti oli täysin sattumanvaraista. Ruhrin alueen jouduttua mottiin saksalaiset antoivat pakkotyöläisille luvan lähteä omille teilleen. Saksalaiset kehottivat merimiehiä menemään ulkomaalaisille tarkoitettuun leiriin. Ruhrin alueella päämäärättömästi vaellelleet merimiehet vapautettiin huhtikuun puoliväliin 1945 mennessä amerikkalaisten tai englantilaisten toimesta.

Saksalaiset eivät evakuoineet Brauner Bergin leiriä, joten pakkotyöläiset saivat kaikessa rauhassa odottaa vapautumistaan. Länsirintama eteni nopeasti kohti Kieliä, ja saksalaiset pelkäsivät leirikurin höltyvän, joten Gestapon virkailjat kutsuivat jokaisesta leirillä olleesta kansallisuudesta muutaman vangin puhutteluun tehtaan konttorille. Suomalaisista puhutteluun meni neljä merimiestä. Gestapon virkailija painotti heille, että vaikka saksalaiset perääntyvät kaikilla rintamilla, niin leirikuri tultaisiin siitä huolimatta säilyttämään yhtä tiukkana kuin aiemminkin. Toukokuun 2. päivänä 1945 eräs tehtaan johtajista saapui puhumaan leiriläisille. Hän kertoi englantilaisten voivan saapua milloin tahansa Brauner Bergiin, joten leiriläisten oli vain pysyttävä rauhallisina ja toteltava annettuja määräyksiä. Englantilaiset saapuivat viiden päivän päästä leirialueelle. Suomalaisten yli puoli vuotta kestänyt pakkotyö oli päättynyt.

Pahimmat olot leireistä olivat Pölitzissä ja siedettävimmät Brauner Bergissä. Mutta Ruhrille lähetettyjen kohtelu oli samantapaista kuin Pölitzissä. Näin Liukkosen mukaan.

Stutthofissa, Brauner Bergissä, Hampurissa ja osa Pölitzissä olleista internoiduista kotiutettiin Ruotsin kautta Suomeen. Toukokuussa 1945 Suomeen saapuivat Brauner Bergin ja osa Ruhrin alueella olleista merimiehistä. Suomen ulkoministeriö sai Tukholman lähetystön kautta eräältä merikapteenilta tiedon, että 85 merimiestä odotti Brauner Bergissä kotiuttamista. Merikapteenin mukaan englantilaiset sallivat heidän lähteä, mutta eivät antaneet ajoneuvoja heidän käyttöönsä, joten merimiesten olisi pitänyt kävellä noin 150 kilometrin matka aina Tanskan rajalle asti. Ministeriön virkamiehet pyysivät ruotsalaisia kollegoitaan ryhtymään kiireellisiin toimiin ajoneuvojen hankkimiseksi. Ruotsin Utrikesdepartement lähetti 17. toukokuuta virkailijansa järjestämään suomalaisten kotiuttamista. Virkailija sai hankituksi Tanskan Punaisen Ristin busseja suomalaisten kuljetusta varten. Merimiehet kuljetettiin Tanskan kautta  Ruotsiin. Suomeen he saapuivat toukokuun 28. päivänä 1945. Saksaan ja Tanskaan jäi vielä yhteensä toistakymmentä merimiestä, joista suurin osa oli sairaaloissa. Suurin osa internoiduista saapui kahdessa eri kuljetuksessa kesän ja syksyn 1945 aikana, mutta myös yksittäisiä harhailijoita kotiutettiin aika ajoin ja vielä vuoden 1946 puolellakin. Kahdeksan internoitua merimiestä oli kateissa vielä vuonna 1947.

Koko internoinnin ajan ruotsalaisviranomaiset toimivat Suomen pyynnöstä suojavaltion ominaisuudessa internoitujen asiassa. Ruotsalaisten toiminta olikin Tommi Liukkosen mukaan ehkä yksi tärkeimmistä tekijöistä, joiden vuoksi internoituja kohdeltiin paremmin kuin muita leireillä olleita vankeja.

Merimies-lehdessä (4/2007) on artikkeli Pakkotyöläisen haavat eivät katoa. Siinä kerrotaan 80-vuotiaasta entisestä merimiehestä Arvo Muurisesta, joka oli yksi Ruhrin alueelle lähetetyistä merimiehistä. Muurinen muistelee, että työskenteli lähimmillään kahden kilometrin päässä rintamalinjasta. Työkohdetta muutettiin rintamalinjan mukana, kun joukot marssivat eteenpäin. Eräänä päivänä Muurinen oli korjaamassa hajonnutta junarataa, kun pommi iskeytyi maahan hänen lähelleen. Pommin aiheuttaman ilmanpaineen johdosta Muurinen nousi ilmaan ja lensi päin betoniseinää. Muurisen korvan takana oli edelleen kananmunan kokoinen patti tapauksen takia eikä korvassa enää ollut kuuloa.

Arvo Muurinen haki internoinnin aikana kokemistaan kärsimyksistä korvausta Kansainvälisestä siirtolaisuusjärjestöstä (International Organization for Migration IOM), joka oli yksi seitsemästä järjestöstä, jotka käsittelivät toisen maailmansodan aikaisten uhrien korvaushakemuksia Saksassa kokemistaan kärsimyksistä. Saksan liittoparlamentti sääti vuonna 2000 lain, jonka nojalla luotiin julkisoikeudellinen säätiö hoitamaan ja maksamaan 10 miljardin Saksan markan eli reilun 5 miljardin euron korvaukset vielä elossa oleville sotavangeille ja ulkomaalaisille siviileille, jotka joutuivat orja- tai pakkotyöhön Hitlerin natsi-Saksaan.

Muurinen oli vasta 17-vuotias, kun hän palasi Suomeen kesällä 1945 Saksassa tehdyn pakkotyön jälkeen. Hänen painonsa oli pudonnut 38 kiloon, ja myöhemmin häntä vaivasivat taudit, jotka olivat syntyneet kurjista oloista ja ruoan puutteesta.

Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö käsitteli Muurisen hakemuksen, mutta ei myöntänyt hänelle korvausta pakkotyön aikaisista kärsimyksistään Saksassa toisen maailmansodan aikaan. Muurinen lähetti ensimmäisen hakemuksensa IOM:iin käsiteltäväksi elokuussa 2001. Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö piti Muurisen hakemusta puutteellisena.

Saatuaan kielteisen korvauspäätöksen Muurinen lähetti hakemuksen uudestaan valituselimelle. Liitteenä oli Muurisen eri dokumentteja, kuten jäljennös Saksan aikaisesta passista sekä tarkka kertomus pakkotyöajan tapahtumista internoinnin aikana. Riippumattomasta valituselimestä tuli kuitenkin jälleen kielteinen päätös, jossa todettiin Muurisen dokumenttien olevan puutteelliset, joiden puitteissa korvausta ei voida myöntää, vaikka Muurisen kertomus on muuten uskottava. Valituselin vetosi ratkaisuissaan lisäksi Saksan lainsäätäjän antamiin suuntaviivojen mukaisiin ratkaisuihin, joissa korvaus annettiin ensisijaisesti esimerkiksi juutalaisille, romaneille sekä eräille itäeurooppalaisille jne. Valituselin totesi, että länsieurooppalaisten maiden ja Saksan ns. akselivaltioiden, kuten Suomen korvausten hakijoilla tulee olla selkeä todiste keskitysleirillä tai pakkotyöleirillä olostaan. Kaikista pakkotyöhön joutuneista ei dokumentteja kirjoiteltu, sillä elettiin jo toisen maailmansodan lopun alkuvaihetta ja Saksassa oli valtava tarve saada nopeasti esimerkiksi korjausmiehiä.

Merimies-lehden artikkelin ilmestyessä Saksan liittoparlamentin säätämän toisen maailmansodan aikaisten uhrien kärsimysten korvaamiseksi ja hyvittämiseksi perustettu korvausohjelma oli päättynyt ja myös muutoshakemukset oli käsitelty. Muurinen oli tuolloin 80-vuotias, eikä hänellä enää ollut mahdollisuutta saada mitään korvausta internoinnin aikaisista kärsimyksistään.

Merimies-Unionin liittosihteeri Pekka Teräväinen oli avustanut Muurista muutoshakemuksen laatimisessa Kansainväliseen siirtolaisuusjärjestöön hakemalla asiasta mm. taustatietoja. Liittosihteeri Teräväinen oli pahoillaan siitä, että valituselin ei myöntänyt Muuriselle korvausta kärsimyksistään. ”Pidän Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön päätöstä vääränä. Olisi ollut oikeus ja kohtuus, että Muurinen olisi saanut myönteisen päätöksen”, Teräväinen toteaa. ”Suomalaiset merimiehet olivat natsi-Saksan työleireillä erittäin epäinhimillisissä ollosuhteissa. Saksan ja Norjan leireillä kuoli arvioiden mukaan noin 30-40 merimiestä”, Teräväinen toteaa artikkelin mukaan ja jatkaa: ”Toinen seikka, joka on väärin suomalaisia kohtaan, on ennakko-oletus, että länsieurooppalaisia ja ns. akselivaltojen kansalaisia ei olisi kohdeltu leireillä yhtä ankarasti kuin natsi-Saksan kanssa sodassa olleista maista olevia kansalaisia. Suomalaisilta odotettiin myönteisen korvauspäätöksen saamiseksi ikään kuin raskaampaa todistustaakkaa. Tosiasia kuitenkin oli, että solmittuaan välirauhan Neuvostoliiton kanssa suomalaiset eivät enää olleet aseveljiä, vaan vihollisia saksalaisten kanssa.”

Olen samaa mieltä Teräväisen kanssa.

Merimies-Unionin toimesta vuonna 1957 valtion talousarvioon otettiin 45 miljoonan markan määräraha, josta tuli suorittaa sodan aikana internoiduille merenkulkijoille hyvitystä omaisuuden ja ansiotulojen menetyksistä. Noin 500 merimiehelle myönnettiin korvausta.

Merimies-lehden (4/2019) artikkelissa Sataman valoista kuolemanleirille kerrotaan Brauner Bergin leirillä olleesta jungmanni Jaakko Peltosesta. Tämä kertoi Tommi Liukkosen käsityksestä poiketen, että Brauner Bergin leirillä ei koskaan tiennyt, mitä päivä toi tullessaan. Joka aamu hirtettiin pari italialaista ja puolalaista, vankeja hakattiin henkihieveriin, heillä ei ollut nimeä vaan numero. Numero oli osattava saksaksi, se oli elämisen ehto. Peltosen pikkuveli Markus Peltonen kertoo lehden artikkelissa, miten leirillä nälkiintynyt isoveli kavereineen oli livahtanut aidanraosta hakemaan ruokaa, mutta jäänyt verekseltään kiinni. Kuulusteluissa Gestapon miehet olivat näyttäneet nälkiintyneelle Peltoselle kuvia herkullisista ruoka-annoksista. Peltosen vanhemmat yrittivät selvittää tämän olinpaikkaa Suomen Punaisen Ristin kautta. Se oli turhaa, sillä jälkeenpäin selvisi, että järjestö teki läheistä yhteistyötä natsien kanssa.

Jaakko Peltonen palasi Tanskan ja Ruotsin kautta kotiin syksyllä 1945. Hän painoi 35 kiloa ja kärsi pahoista hengitysvaikeuksista ja astmakohtauksista. Öisin pikkuveli heräsi Peltosen huutoihin. Eikä se koskaan hellittänyt. Kun Saksan liittotasavalta tarjosi Peltoselle 1960-luvulla paikkaa keuhkoparantolassa, tämä sanoi: ”Ei koskaan edes sinne päin.” Jaakko Peltonen kuoli hengitysvaikeuksiin Satalinnan sairaalassa Harjavallassa vuonna 1983. Hän oli kuollessaan lapseton poikamies ja vain 56-vuotias. Peltosen kokemukset Brauner Bergin leirillä järkyttivät häntä niin pahasti, että hän kärsi mielenterveysongelmista koko loppuikänsä.

Suomalaisia ei leireillä surmattu, mutta huonon ravinnon vuoksi heitä sairastui kuolettavasti. Merimiehiä menehtyi myös pommituksissa.

 

 

+1
Rauno Seppänen
Sitoutumaton Kuopio

Eläkeläinen. Kyselijä. Ihmettelijä. Epäilijä. Oman tien kulkija. "Hyvä oli lesti, mutta ihminen siitä vain tuli."

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu