Kesän äkkilähdöt: matka huumemaailman ympäri vai reissu retkahdukseen?

Olen kuullut, että asioiden katsominen välillä uudesta vinkkelistä virkistää. Toistaiseksi retkahduksen mukanaan tuoman kokemuksen perusteella uskallan olla varovasti eri mieltä.

Ainakin, jos tarkastellaan viime kuukausien tapahtumia – siis niitä jotka muistaa – tekee väistämättä mieli esittää eräs sinänsä aiheellinen ja reilu kysymys: oliko ihan pakko?

Narkkarin totta puhuakseni, en tiedä.

Mutta täällä sitä nyt joka tapauksessa ollaan. Ja tiedoksi vaan kaikille, joita asia askarruttaa: täällä ei ole mitään nähtävää, joten voitte hajaantua.

Rehellisyys: sen pituinen se

Jos oikein muistan, lupasin hetki sitten jotain – melko epämääräistä ja puhtaasti tulkinnanvaraista tosin – koskien pyrkimystäni umpirehellisyyteen.

Voi olla, että hieman ehkä liioittelin.

Pelkän takaperoisen periaatteen takia ei kuitenkaan ole mitään mieltä rasittaa itseään lisää sillä, että yrittäisi kohdata nykyhetken realiteettien lisäksi myös menneen raittiin elämän aikaiset töppäilyt. Etenkään sellaiset, joita on tähänkin asti vältellyt onnistuneesti kohtaamasta ja käsittelemästä.

En myöskään välittäisi pilata kenenkään vastaraitistuneen mielenrauhaa ja juuri nojatuolissa löytynyttä mukavaa asentoa sillä, että puhkaisisin hoidossa vaivalla päähän nuijitun illuusion raittiudesta seesteisyyden tyyssijana.

Tässä vaiheessa retkahdusta, kun asiat on jo melko huolellisesti ja tasapuolisesti mitään osa-aluetta syrjimättä sössitty, onkin mielestäni syytä turvautua valikoivaan muistiin ja vaihtoehtoiseen totuuteen. Nytkään tarkoitukseni ei siis ole suinkaan valehdella, vaan ainoastaan uudelleen tulkita totuutta.

Totuus: vaihtoehtoiset mallit ja tulkinnat

Kevyesti kaunistellen: viime vuodet elämäni on ollut pääosin mukavan tasaista ja leppoisan kaavamaista, ellei jopa peräti hiukan tylsää.

No, eipä ole enää!

Viime marraskuussa päätin järjestää sekä itselleni että läheisilleni loppuvuodeksi vähän erilaista ohjelmaa. Lähdin verestämään vanhoja muistoja ja kartuttamaan hieman toisenlaista kenttäkokemusta minulle ennestään tuttuun matkakohteeseen eli radalle.

Koska päihderiippuvuus on aina eräänlainen pakettimatka, tälläkin kertaa jouduin ikäväkyllä raahaamaan mukaan reissuun myös muutaman läheisen. Ei varmaan tarpeen erikseen mainostaa, mutta mitään riemunkiljahduksia tai hurraa huutoja ei ole heidän suunnastaan varsinaisesti kuulunut. Eikä ihme, sillä kuten kaikki muka hyvin suunnitellut reissut, myös tämäkin hiukan venähti.

Alunperin tarkoitukseni oli vain käväistä. Parin viikon pikavisiitti ja sitten hoidon kautta takaisin hieman parempien päihderiippuvaisten pitoihin.

Liki kymmenen vuoden raittiina elämisen jälkeen näin ilmiselvän ja läpinäkyvän kusetuksen myyminen itselle ei muuten ollut ihan helppo tehtävä. Siinä onnistuminen vaati melkoisesti vaivannäköä ja lähes harhaista itsekeskeisyyttä. Onneksi minulta löytyi vasta täydentämästäni työkalupakista juuri oikeat tilanteen vaatimat varusteet.

Älkääkä ymmärtäkö nyt väärin: tavoitteeni ei ole tietenkään kannustaa ketään vastaavassa tilanteessa kamppailevaa kanssa-addiktia kokeilemaan tai muutenkaan jakaa muille aivokemiallista syrjähyppyä suunnitteleville asiaa edistäviä retkahdusvinkkejä – ainakaan ilmaiseksi.

Avoimuutta ja rehellisyyttä lähes päivittäin harjoittavana ihmisenä koen kuitenkin asiakseni raottaa retkahdusprosessini nurjankin puolen kulmaa. Tasapuolisen tiedon välittämisen nimissä, ihan vain ohimennen, mainitsen siis muutaman omalla kohdallani sairauden aktivoimisen kannalta hyödylliseksi osoittautuneen ja päihteiden käytön aloittamista mainiosti vauhdittaneen piirteen.

Uhriutumisen alkeet ja itsekusetusta edistyneille

Hyvään alkuun pääsee jo sellaisilla riippuvuutta ruokkivaa ajattelua ja käytön aloittamista petaavilla peruspalikoilla kuin huippuunsa hiottu vittuilun taito, taipumus antaa katteettomia lupauksia, tinkimätön epärehellisyys ja viimeisilleen viritetty vaativuus muita kohtaan yhdistettynä omaa vastuuta välttelevään hällä väliä -asenteeseen. Muutaman hyvän mainitakseni.

Sikäli kuin riippuvuuden edetessä asiat menevät joka tapauksessa ennen pitkää muutenkin päin vittua, voi hitaan ja hermoja raastavan kituuttamisen sijaan laastarin irti repäisyn hoitaa myös nopeasti pois alta parilla oikea-aikaisella, riittävän riuhtaisevalla liikkeellä. Oma henkilökohtainen bravuurini on kaksivaiheinen strategia ”hajota ja katoa”, jota muuten toteutan nytkin parasta aikaa varsin vaikuttavin tuloksin. Ainakin sosiaalisesta elämästäni on tullut sen myötä huomattavan helppohoitoista. Vilkaisu taakse ja sivuille varmistaa asian: tyhjää ja tyhjää.

Mistä addiktioni erityispiirteisiin kiinteästi kuuluva tarve turbotehoilla tuhoamiseen sitten kertoo, en tiedä. Viime aikaisten tapahtumien valossa olen kuitenkin alkanut vahvasti epäillä, että päihderiippuvuuteni on filosofi Friedrich Nietzschen moderni reinkarnaatio jollain kafkamaisella twistillä.

Tästä lisää tuonnempana, kun riippuvuuteni loputkin seuraukset ovat ehtineet kehkeytyä.

Huh, mikä työmaa tämä retkahdus onkaan! Huomaan ihan hengästyväni. Tässä kohtaa täytyy varmaan hidastaa tahtia, jotta en lipeä reunalta ja kuopaise riippuvuuteni pohjaa ennenaikaisesti. Muuten murran vielä häntäluuni.

Palataan siis hetkeksi lähtöruutuun – tai vaihtoehtoisesti voi myös mennä suoraan vankilaan, mikäli siihen suuntaan sattuu olemaan muutenkin matkalla ja haluaa riippuvuuden kevyempien seurausten osalta vähän oikaista.

Myydään: vähän käytetty moraali ja irroitettava arvopohja

Kuten viimeksi kerroin, poikkesin tovi sitten penkomassa kohta jo reliikiksi muodostunutta YouTube kanavaani – uusin keksimäni itsekidutuksen muoto, joka vetää vertojaan jopa ruotsalaiselle pakohuonepelin klassikolle ja länsimaisen masokismin ykköselle eli Ikealle.

Pyyhkiessäni pölyjä YouTube kanavani päältä silmiini osui muutama vuosi sitten julkaisemani video, jossa jaoin vinkkejä retkahduksen välttämiseksi ja jeesustelin siitä, kuinka helppoa raittius minulle on. Video oli nimetty nykyisen tilanteeni huomioiden riemastuttavan osuvasti: kuinka välttää retkahdus?

Ei mitenkään paras tuotokseni. Onneksi satuin olemaan huumorintajuisella päällä. Kyseinen video ansaitseekin mielestäni erityismaininnan eräänlaisena itseironian multihuipentumana ja tahattoman tilannekomiikan kukkasena.

Epäilemättä olisi kannattanut itsekin vilkaista lopullista versiota ja ottaa muutama vinkki talteen ennen peukaloiden välissä pyörineeseen piripussiin tarttumista ja sytytyslangan tunne-ajatus-toiminta ketjun välillä polttamista loppuun.

Sen hetkisestä ajatusmaailmastani käsin ajatus retkahduksesta tuntui kuitenkin yhtä epätodelliselta ja kaukaiselta kuin poliisivoimien olemassaolo silloin, kun livauttaa lättänää Koskenkorvapulloa mukavassa nousuhumalassa Alkon hyllyjen välissä taskuun. Rehellisyyden nimissä en ollut raitistumiseni jälkeen kertaakaan koko yhdeksän ja puolen vuoden aikana vakavissani harkinnut päihteisiin turvautumista todellisena vaihtoehtona.

Jossain kohtaa viime vuotta olin jopa aikeissa tehdä aiemmin mainitsemalleni videolle jatko-osan, jonka oli tarkoitus syventyä retkahdusprosessiin ja sen eri vaiheisiin vielä ensimmäistä videota yksityiskohtaisemmin. Aiheen käsittelyä toivottiin eräässä kanavalleni jätetyssä kommentissa.

En tietysti tiedä, minkälainen video toiveen esittäneellä henkilöllä oli mielessään, mutta ainakaan itse en alunperin suunnitellut ottavani retkahdusprosessiin ihan näin konkreettista ja henkilökohtaista lähestymistapaa.

Myöhäistä kuitenkin rutista; tällainen tästä nyt tuli.

Koristeluun: ripaus itsesääliä ja päälle ohut kerros selittelyn makua

Retkahdus – etenkin minun tietopohjallani ja päihdetyön kentällä kerryttämälläni kokemuksella – herättää väistämättä liudan jatkokysymyksiä. Niistä yksi lienee: miten?

Miten näin saattoi minun taustallani ja ymmärrykselläni ylipäätään edes käydä?

Yritin kyllä viimeiseen asti väistellä totuutta ja löytää epämiellyttävään kysymykseen egoni rippeitä säästävän selityksen tai edes kohtalaisen tekosyyn, mutta harmikseni huomasin, että ne olivat näköjään päässeet tilapäisesti loppumaan. Eihän kellään sattumoisin pyöri nurkissa yhtään ylimääräisiä tekosyitä, joita ei enää itse tarvitse? Voisin nimittäin ostaa pari.

Vaikka taustani houkutteleekin älylliseen laiskuuteen, on moralisointiin sortumista ylevämpi reitti sekä mielestäni tehokkaampaa ajankäyttöä pohtia vaikka sitä, mistä kaikki oikeastaan alkoi.

Ennen paluutani päihteiden käytön pariin ehdin elää liki kymmenen vuotta raittiina. Kahta viikkoa vaille, tarkalleen ottaen. Niinpä niin: vähältä piti.

Raittiina elämieni vuosien aikana ehdin kieltämättä jo hetkellisesti epäillä, että taito tuunata ihan tavallisen näköinen elämä vain muutamassa viikossa lähes tunnistamattomaksi dystopiaksi oli päässyt unohtumaan. Ja mitä vielä!

Käytännössä pistin sekä siihen astisen elämäntyöni että loppusuoralla kohti keskiluokkaisuutta laskettelevat talousasiani kerralla sileiksi. Bonuksena kaupan päälle ehdin romuttaa vielä psyykenkin.

Siitä muistuikin mieleeni: ei kai haittaa, jos pidän hieman vapaata itsestäni ja esitän hetken lääkäriä? Palan nimittäin halusta diagnosoida itselleni jotain, mikä kokoelmastani vielä puuttuu.

Asiaa perusteellisesti pohdittuani, olen lähes varma, että retkahdukseni taustalla oli yleistynyt ja krooninen jostain paitsi jäämisen pelko. Toisin sanoen raittiuteni kärsi siis eräänlaisesta ikäkriisistä. Vähän niin kuin jotkut kärsivät kolmen- tai neljänkympin kriisistä, jossa havahtuvat yhtäkkiä sen tosiasian edessä, että elämä ei ole sittenkään itsensä ympäri pyörivä silmukka, vaan pikemminkin kuin lattialle pudonnut langan pätkä. Sillä on alku ja loppu, joista jälkimmäinen saattaa pahassa tapauksessa rispaantua. Eikä siinä kaikki. Seuraavaksi pääkopan läpi purjehtii liuta muitakin elämäntotuuksia, joita ei huvita nähdä, mutta ei myöskään pääse karkuun.  Kuten: ikä ei sittenkään ole pelkkä numero, vaan Kelan papereissa ikäkausien mukaan omiin viiteryhmiinsä ihmiset erottava keinotekoinen  jakolinja, joka osaltaan määrittelee sen mitä omaan ruokaympyrään on oikeuksien osalta lapattu.

Ja mitä tulee ajantajuun: aikaa, jota aiemmin tuntui riittävän törkeästi tuhlattavaksi niin kuin vessapaperia ennen koronarajoituksia, ei olekaan loputtomasti.

Tulee kiire. On äkkiä toteutettava kaikki ne asiat, joista on jäänyt paitsi tai niin ainakin kuvittelee. Suorittamalla sarjan kulttuurin sanelemia, sosiaalisten normien sisään mahtuvia rituaaleja, sitä uskoo palauttavansa kauan kadoksissa olleen merkityksellisyyden tunteen.

Entä miten tämä sitten liittyy retkahdukseeni? Todennäköisesti ei yhtään mitenkään.

Raittiuteni, toisin kuin ikäkriisejä potevat ihmiset, ei nimittäin voinut ostaa itselleen moottoripyörää tai silikonirintoja. Epäilemättä niiden väliltä olisi ollut helpompi tehdä ratkaisuja. Sen sijaan vaikeampaa olisi ollut valita, kumpi olisi ollut minun käsissäni vaarallisempi: pullo vai moottoripyörä.

Se valinta jää kuitenkin nyt tekemättä. Geeniarpajaisissa onni on nimittäin suosinut minua gabra2:lla. Siinä vasta kerrassaaan mainio geeni. Kun sellainen on päässyt livahtamaan DNA ketjuun on tulevaisuus juopposektorilla taattu ja yhteydenpito pulloon, piriin ja nappeihan sujuu luontevammin kuin ystäviin ja perheeseen. 

Marraskuun alussa, kun saatoin jo melkein maistaa marketin mansikkakakun esanssisen maun ja tuntea nenässäni pari tuntia liikaa pannussa seisseen, pohjaan palaneen halpakahvin kitkerän hajun, päätin viime metreillä antaa kymmenen vuoden työlleni purkutuomion ja kurvata kotiseutukierrokselle päihdehelvettiin.

Viime kuukaudet olen siis yliopistossa tiedon imppaamisen sijaan imuroinut nokkaani nenänpää valkoisena kolaa ja heittänyt muutaman heikin piriä hihaan.

Ei sillä, pidän päätöstäni pakittaa takaisin riippuvuuslimboon sieltä jo kerran pois päästyäni sinänsä aivan yhtä reikäpäisenä touhuna kuin myös läheiseni. Silti en voi olla samaan aikaan pohtimatta, mitä kaikkea olisikaan jäänyt kokematta ilman paluutani lähtökuoppiin – ja olisinko ylipäätään edes hengissä.

Reeta Kroner
Tampere

Päihdepolitiikasta ja addiktioista ilmiöinä laajasti kiinnostunut, oman kokemuksen kautta liki kymmenen vuotta raittiina elänyt ja sittemmin piripussin pariin palannut ja kaiketi pikapuoliin taas hoitoa itselleen vonkaava addikti. Mielipiteet omia. Paitsi ne kaikkein parhaimmat, jotka tietysti heti jostain kuultuani härskisti varastin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu