Huumeriippuvuuden ja retkahduksen seuraukset

Tähän on siis tultu. Retkahdukseni myötä elämästäni on ilmeisesti tullut niin yksipuolista ja valjun väritöntä, että jopa itselle vittuilu on alkanut näyttäytyä viihteenä.

Selkeyttääkseni pahoin pikselöitynyttä yleiskuvaa elämästäni ja hienosäätääkseni väripalettia höttöisen harmaasta lähemmäs murhan mustaa ajattelin seuraavaksi mutustella siivun päihderiippuvuuteni seurauksia – joita muuten riittää.

Aloitetaan sieltä missä raivaustöitä on tehty eniten eli ihmissuhteista.

 

Sosiaalinen elämä – öööh mitä se on?

Asioita voi hävittää elämästään monella eri tavalla. Minulla, jos jollain on tästä kokemusta. Kiitos retkahdukseni ympärillä jatkuneen hermostuneen kuhinan, erityisesti ihmissuhteiden rintamalla olen päässyt kokeilemaan useampaa erilaista tapaa.

Vaikka addiktin CV:ssäni onkin ilkeän näköinen liki kymmenen vuoden kokoinen aukko, siitä huolimatta riippuvuushistoriani vähän vanhemmatkin meriitit näyttävät hyvin kelvanneen näytöksi läheisilleni ja vakuuttamaan jopa sosiaalisen ympyräni ulkoradalla popcorn-kulhot käsissään muka sattumalta ohi käyskennelleet puolitututkin siitä, mitä kaikkea sairauteni a la carte listalla on tällä kierroksella tarjolla.

Lähes ensimmäisistä alfa pvp-vedoistani asti sosiaalisen elämäni muutenkin lyijykynää kapeammalla sektorilla käynnissä on ollut jonkinlainen joukkopako. Jo pitkään kuihtumisen merkkejä osoittaneiden ystävyyssuhteideni kohdalla delete -näppäin on näköjään jumittunut lopullisesti pohjaan.

Nopeus, jolla olen onnistunut tyhjentämään kerta laakista koko kaveripiirini, ja ehkä samalla vähän muitakin sektoreita, on ilmentänyt jopa minun päihderiippuvuuteni mittapuulla arvioituna ilmiömäistä tehokkuutta.

Jos joku ei ole tajunnut itse lähteä, olen kyllä osannut avittaa asiaa ikään kuin vahingossa unohtamalla antaa tälle uusimman prepaid-liittymäni numeron ja katoamalla jäljettömiin kaikilta sosiaalisen median alustoilta.

Myöhemmin, kun olen saanut hiottua valmiiksi exit-suunnitelmani ja löytänyt riippuvuudestani lähimmän hätäuloskäynnin, on edeltävät tapahtumat saatava ehdottomasti käydä läpi uudelleen hidastettuna.

Kaikkea kunniaa tästä yhden huitaisun taktiikalla pöydän tyhjentävästä suorituksesta en harmi vain voi omiin nimiini kaapata. Sain nimittäin hieman apua – joskaan en sitä itse pyytänyt tai olisi välittänyt ottaa vastaan. Se, kuka tai ketkä tämän pyytämättä toteutetun ihmissuhderemontin loppusiivouksen takana ovat olleet, on asiana edelleen hiukan epäselvä ja kiistanalainen. 

Lyhyenä tiivistelmänä niille, joita en ole vielä ehtinyt läpeensä aiheella marinoida: alkuvuodesta jouduin laajamittaisen ja harvinaisen pikkumaista kiusantekoa sisältäneen tietomurron uhriksi, jonka seurauksena kaikki tilini ja elektroniset laitteeni televisiota myöten hakkeroitiin. Asiaan liittyy muitakin eriskummallisia yksityiskohtia kuten se, että televisioni on alkanut elää omaa elämäänsä ja asunnostani on kadonnut mitä oudoimpia asioita. Esimerkiksi, eräänä aamuna herätessäni huomasin, että kaikki mustat sukkahousuni olivat viimeistä paria myöten yön aikana hävinneet. 

Ja toki, tiedän kyllä miltä tämä kuulostaa. Samaten tiedän myös, mitä äitini nyt sanoisi, jos sattuisi lukemaan tämän. Hän pyörittelisi silmiään ja toteaisi minun vain vetäneen liikaa huumeita tai olevan taas piripsykoosissa.

Aina on tietysti mahdollista, että olen epähuomiossa vatkannut osan kirkkaimmasta järjenjuoksustani ja palan todellisuudentajustani vetojen mukana klikkikuppiin, imenyt ne filtterin läpi pumppuun ja heittänyt hihaan. Epäilen silti.

Epäilyksistä puheen ollen, epäiltyjen henkilöiden lista on yhtä pitkä ja polveileva kuin juopon vastaus näennäisesti yksinkertaiseen kysymykseen. Tällä hetkellä kärkipaikkoja pitävät hallussaan muun muassa erilaisia käytännön piloja mielellään tehtailevat ja laitteideni hakkerointia ilmeisesti jonkinmoisena perjantain myöhäisillan huvina harrastavat naapurit, mikrofonien ja kameroiden asentamisesta ovisilmään, lattialistojen päälle ja tietysti sprinklereihin vastuussa oleva oudosti tavaroideni uudelleen sijoittelulla muistipeliä kanssani pelaava KRP tai puolustusvoimat, 24/7 live kuvaa televisiooni asennetun haittaohjelman avulla striimaava taloyhtiön kiintiöpervo, ja sitten tietysti mainittakoon vielä yhtenä hähmäisenä klusterina, joka on taustamotiiviensa osalta yhtä epäselvä ja vaikeasti määriteltävä kuin ero modernin taiteen ja roskan välillä: kaikki katkeroituneet, kostoa jostain kymmenen vuotta sitten tapahtuneesta möhläyksestä eron hetkestä asti aina tähän päivään saakka kärkkyneet ex-puolisot.

Jonkun listalla mainituista henkilöistä tai tahoista on siis oltava syyllinen, olen siitä lähes varma. Täysin mahdottomana en tietysti pidä sitäkään, että syyllisiä ovat kaikki, jolloin loogisesti ajateltuna heidän on täytynyt toimia yhdessä jonkin laajuudeltaan yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin levittäytyneen organisaation alla. 

Ai niin, yksi nimi unohtui listalta. Menemättä sen tarkemmin oman toimintani kannalta kiusallisiin yksityiskohtiin, tämän hetken yksi pääepäiltyni ja mahdollisesti koko jutun primus motor on, no, minä itse. 

Varsin kiusallinen huomio, kieltämättä.

Myönnän, että itseeni kohdistuva ajojahti on vaatinut veronsa ja tuntunut kolauksena paitsi mielenterveydessäni, myös ihmissuhteissani. Ennen niin arkisilta tuntuvat ja helposti ohitettavat kysymykset kuin ’mitä kuuluu?’ tai ’mitä olet viime aikoina tehnyt?’, ovat alkaneet minun korvissani kuulostaa mielentilaani salakähmäisesti arvioivilta, M1 lähetteen kirjoittamista varten tietoa sen hetkisen päihdepsykoosini asteesta tietoa kalastelevilta, passiivis-aggressiivisesti viritetyiltä ansoilta, joihin vastaamiseen liittyy todellinen vaaran paikka: miten selittää kasuaalisti ja kepeää jutustelun ilmapiiriä ylläpitäen vaikkapa äidilleen se, että on viime aikoina osallistunut hieman erikoisempaan rikospaikkamysteeriin, toisin sanoen, yrittänyt kerätä aihetodisteita itseään vastaan ja napata oman liukkaamman puolensa rysänpäältä kiinni – joista kummassakaan ei toistaiseksi ole merkittäviä onnistumisia nähty.

Toisin kuin monessa muussa elämän ja tämän yhteiskunnan lainalaisuuksia noudattelevassa asiayhteydessä, proosassa, jonka kirjoittamista silloin tällöin harrastan, varkaus kannattaa lähes aina. Tosin, jos varastaa todellisuudesta materiaalia upotettavaksi osaksi itse rakentamaansa – enemmän tai vähemmän – fiktiivistä todellisuutta, joutuu usein narratiivisista syistä kirjoittamaan lopun uusiksi. Tällä kertaa tapahtumien mahdollinen päätös oli kuitenkin draaman kaareltaan niin hyvä, etten olisi millään keksinyt parempaa itse. 

Mitenkään varma en silti tästäkään voi olla. Sama pätee muihinkin hakkerointi- ja salakatselutapauksen yksityiskohtiin. 

Kotona kiistelemme yhä siitä, mikä loppujen lopuksi oli totta ja mikä ei. Poikaystäväni väittää kiven kovaa, että kamerat sprinklereissä ja osa mikrofoneista oli ainakin totta. Minä olen kuitenkin toista mieltä. Tosiasiassa kumpikaan meistä tuskin pystyy silti varmuudella sanomaan, mitä oikeasti tapahtui. En minä ainakaan. 

Nyt ottaisinkin mielelläni neljän pisteen vihjeen. Tai jos ei muuta, ostaisin edes vokaalin.

 

Kauan kadoksissa ollut omatunto

Tähän väliin lyhyt tilannekatsaus pään sisään: millä mallilla on mielenterveys? 

Nopea vilkaisu korvien välissä sijaitsevaan tilaan osoittaa, että psyyken osalta tehokasta tuhotyötä ei ole enää paljoa jäljellä. Psykoosia kohti kovaa vauhtia viilettävä vainoharhaisuus näyttää vetävän elämän laadulta ja horjuvalta todellisuudentajultani töpseliä irti. 

Mitä taas tulee omaantuntooni, näin sen muistaakseni eilen vilaukselta, jolloin se oli kaiketi parhaillaan hautautumassa jonnekin maksamattomien laskujen massavyöryn ja päälle kaatuvan kulissin alle.

Muutoin tunne-elämästäni ei ole paljoa hyvää sanottavaa, mutta ei toisaalta muutakaan raportoitavaa tai maininnan-arvoista.

Suomalainen mielenmaisema on luontaisesti ankea ja synkkä. Epäilen kuitenkin, että asioiden täytyy olla jokseenkin vinksallaan, kun ainoa tunne, jonka pystyy nimeämään on ahdistus. Ahdistus tarkoittaa sitä, että ikäviä tunteita on niin paljon ja ne sekoittuivat keskenään niin totaalisesti, että niitä ei enää pysty erottamaan toisistaan. Kaikki on vain samaa mustaa tervaa, tiivistä mössöä, joka varastoituu vatsan pohjaan tahmeaksi painavaksi klöntiksi.

 

Pari sanaa fyysisestä terveydestä, olkaa hyvä

Ruokavalioni on ollut viime aikoina aavistuksen yksipuolinen. Terveyteni lisäksi (joka ei muuten ole vielä akuutissa vaarassa eikä siten vaadi lisätoimia) olen ollut hieman huolissani tämän kirjoituksen loppuun saattamisesta ja eritoten siitä, miten kovia kokenut sanavarastoni mahtaa riittää. Viime aikoina en nimittäin ole ehtinyt, saati sitten jaksanut, sanojen lisäksi paljoa muuta syödäkään. Heikosta olosta päätellen niiden ravintoarvo ei ole ollut kovin korkea.

Sen sijaan kognitiivisten toimintojen osalta tilannekuva näyttää vähän valoisammalta, vaikka ei sekään tarjoa varsinaisesti syytä riehaantua. Karkean arvioni mukaan vielä olisi kuitenkin varaa liuottaa muutama piste älykkyysosamäärästä pois. 

Näin ollen katson turvalliseksi antaa illan ostoaikeilleni vihreää valoa.

 

Yhden narkkarin mikrotalouden nousu ja tuho

Tunnollinen sitoutuminen toisten talousasioiden uudelleen järjestelemiseen ja omien velvollisuuksien laiminlyöntiin on jälleen tuottanut tulosta. Raha-asiat olen nimittäin tällä kertaa onnistunut sössimään ihan omin käsin manuaalisestikin.

Viime vuosikymmenellä hoidin raha-asioitani karttamalla oleskelua kotona ja asettamalla roskakorin postiluukun alle, jolloin minulle suunnatut laskut ja sakot tipahtelivat kätevästi suoraan oikeaan paikkaan. Ajatus oli kieltämättä oikean suuntainen. Tällä kertaa olen kuitenkin jalostanut ideaa eteenpäin ja vähentänyt akuuttia stressiä luopumalla postilaatikosta kokonaan.

Noin. Nyt ei tarvitse sitäkään asiaa enää murehtia. Kuten ei muuten vuokran maksuakaan. Pankkitiliäni jo pitkään terrorisoineesta asunnosta pääsin nimittäin juuri sopivasti eroon.

Ah, ihana vapaus! Vai mitä tämä nyt taas olikaan…

 

(Alkuperäinen teksti kirjoitettu 4.5.2024)

Reeta Kroner
Tampere

Päihdepolitiikasta ja addiktioista ilmiöinä laajasti kiinnostunut, oman kokemuksen kautta liki kymmenen vuotta raittiina elänyt ja sittemmin piripussin pariin palannut ja kaiketi pikapuoliin taas hoitoa itselleen vonkaava addikti. Mielipiteet omia. Paitsi ne kaikkein parhaimmat, jotka tietysti heti jostain kuultuani härskisti varastin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu