Terveisiä vaan täältä päihdehelvetistä – tuliaisia ja tunnustuksia pullon tältä puolen

Näin sosiaalisen median kultakaudella tärkeintä ei näyttäisi olevan totuus, vaan hyvä tarina. Sellaista minulla ei valitettavasti ole juuri nyt kerrottavana. Nyt täytyy siis tyytyä totuuteen.

Kuten tarkkasilmäisimmät sivusta seuraajat ja elämääni ilmeisesti vahingossa pirivetojen vanavedessä valuneet tai muiden lieveilmiöiden mukana luiskahtaneet kanssaihmiset ovat saattaneet pistää merkille, olen vaivihkaa kaikessa hiljaisuudessa vaihtanut puolta ja siirtynyt takaisin päihteitä käyttävien riveihin. Joten terveisiä vaan täältä päihdehelvetistä. 🙂

Ja ei, en suinkaan pilaile, mikäli joku sellaista luulee. Päinvastoin, jos ihan tarkkoja ollaan, olen edelleen vähän kentällä. En siis mitenkään pahasti, mutta vähän. Anteeksi, oli pakko saada edes hiukan selitellä. Kuuluu sairauden kuvaan.

Selittelystä ja sairauden kuvasta puheen ollen, uskon tietäväni erään toisenkin asian, mitä moni tätä lukiessaan ymmärrettävistä syistä epäilemättä pohtii. Nimittäin kysymyksen siitä, mikä mahtaa olla päihtymykseni tila tätä kirjoittaessani ja missä määrin mitään siitä, mitä sanon voi ylipäätään ottaa tosissaan?

Päihdetyön areenalla itsekin monta vuotta alan ammattilaisten seassa surffailtuani ja samaan aikaan tietoa tästä sairaudesta eri lähteistä lähes maanisesti narkattuani, tunnen päihderiippuvuuden sairautena ja sen oirekuvan paremmin kuin omat minigrippusseista pullottavat taskuni. Ymmärrän hyvin, että omasta retkahduksestani mitään julkisesti puhuminen tässä vaiheessa Jellinekin käyrää on vähintäänkin arveluttavaa. Samoin tiedostan, että riippuvuuden jyllätessä ja pelleillessä motivaatiojärjestelmäni sekä ajatteluni kanssa, on minun itseni liki mahdotonta luotettavasti arvioida sitä, kuinka kykeneväinen olen objektiivisesti tarkastelemaan omaa toimintaani ja sen todellisia tarkoitusperiä. Näin ollen en voi siis mitenkään taata sanojeni tämän hetkistä totuusarvoa.

Säästääkseni kaikkien aikaa ja rajallista aivokapasiteettia – sekä tietysti, mikä tärkeintä, paetakseni itse vastuuta sanomisistani – liitän tämän kirjoituksen oheen seuraavanlaisen vastuuvapauslausekkeen: saattaa sisältää selittelyä, tosiasioiden silottelua, oman toiminnan seurausten vähättelyä sekä, paitsi tahatonta, myös täysin tahallista ja sataprosenttisen tarkoituksenmukaista vittuilua.

Aivan kaikkea vastuuta ei voi pistää sairaudenkaan piikkiin. On löydettävä muitakin syyllisiä. Sellaisia ovat esimerkiksi läheiset. Varsinkin ne heistä, jotka ovat retkahdukseni jälkeen ottaneet jalat alleen.

Sosiaalisena laumaeläimenä aitojen ihmiskontaktien puuttuessa olen nyt heidän lähdettyään pakotettu avautumaan henkilökohtaisista asioistani täällä, missä elämäni kiinnostavuus perustuu sen tuottamaan viihdearvoon sosiaalipornona sekä sen potentiaaliin herättää muissa ihmisissä sellaisia, minun ahdinkoni kustannuksella mässäileviä, kieroutuneella tavalla miellyttäväksi koettuja ja oman elämänsä ongelmista hetkeksi ajatukset pois harhauttavia tunnereaktioita kuten vahingoniloa tai moraalista ylemmyydentuntoa.

Edellisten lisäksi syytän vielä temperamenttiani ja luonnettani. Nekin ovat asioita, joihin en pysty itse vaikuttamaan. Esimerkiksi, olen aina tiennyt olevani jokseenkin itseriittoinen tyyppi. Retkahdukseni myötä olen kuitenkin yllättänyt itsenikin löytämällä oman napanöyhdän ympärillä pyörimisestä vielä jonkin täysin uuden tason.

Nyt kun syylliset on löydetty ja nimetty, voidaan minun puolestani siirtyä eteenpäin.

Puhutaan hetki elämän merkityksellisyydestä. Se on mielestäni juuri sopivan kokoinen ja riittävän monitahoinen aihe käsiteltäväksi rinnakkain yhdessä minun retkahdukseni kanssa.

Toinen aihe, joka sen sijaan ei yllä kiinnostavuudessaan ja yhteiskunnallisessa ajankohtaisuudessaan tämän kirjoituksen tasolle, on Minnesota-mallinen päihdehoito. Tästä syystä ajattelinkin poiketa siellä vain pikaisesti ideavarkaissa. Varastetaan aamu- ja iltaringissä oikeanlaisen mielentilan virittämistä varten käytetty terapeuttinen menetelmä, joka vapaasti muotoillen kuuluu näin: pohditaan, miksi oikeastaan olemme täällä tänään.

Oman pohdintani tueksi haluan jakaa erään viime aikaisen kokemuksen – saattaa liittyä aiheeseen, mutta todennäköisesti ei. Mikäli edessä häämöttää harharetki, laitan mieluusti senkin mutkan päihteiden käytön piikkiin. Kätevä sairaus tämä päihderiippuvuus, eikö vain? Jos ei löydy hyvää syytä, aina voi keksiä kohtalaisen selityksen.

Kutakuinkin kolme viikkoa sitten olin tuttavani luona viettämässä rauhallista koti-iltaa, kun piripäissäni hairahdin googlaamaan itseäni. Huomasin olevani jo alkuillasta ihan kassalla, joten yritin parhaani mukaan kompensoida tilannetta pitkittäen vetojen välistä aikaa ja yrittäen keksiä itselleni kaikenlaista sijaistekemistä.

Internetin keskustelupalstoja selaillessani eksyin, ikään kuin vahingossa, jo pidemmän aikaa hiljaiseloa viettäneelle YouTube kanavalleni, jossa hetken itsesäälissä pyöriskeltyäni päädyin vilkaisemaan sinne edellisen kirjautumiseni jälkeen jätettyjä tuoreimpia kommentteja.

Suurimmassa osassa niistä udeltiin kuulumisiani tai ihmeteltiin, olinko kokonaan lopettanut videoiden kuvaamisen. Sen lisäksi käynnissä näytti olevan myös jonkinlainen laiska debatti koskien raittiuteni nykytilaa, jossa erityisesti spekulointia synnyttivät epäilykset, ja jopa suoranaiset väitteet, mahdollisesta retkahduksestani. Eräskin väitti muka nähneensä minut pujottelemassa tuhannen päissäni Keskustorin viereisen apteekin hyllyjen välissä ja poistumassa paikalta jonkun ”narkkarin näköisen tyypin” kanssa – mikä tietysti oli ilmiselvä valeuutinen, sillä tuttavapiiriini ei tietääkseni kuulu ketään, joka täyttäisi narkkarin tunnusmerkit.

Kommentteja lukiessani minulle tuli jotenkin haikea ja kummallisella tavalla ulkopuolinen olo. Myönnettäköön, olen jo ehtinyt kaivata julkisesti elämästäni ripittäytymistä ja sitä seurannutta tervehenkistä myötähäpeää itseäni kohtaan. Ehkä siksi en malttanutkaan enää vastustaa kiusausta pitää pv-piipun polttamia näppejäni erossa ja olla upottamatta sytkärin kuumentamaa lusikkaani jälleen uuteen soppaan.

Tiedetään: retkahdus ei ole mikään naurun asia. Ylipäätään vitsailu näin vakavasta sairaudesta, joka pahimmillaan johtaa ennenaikaiseen kuolemaan ja siksi tuskin jaksaa ainakaan sen vaikutuspiirissä eläviä liiemmin hymyilyttää, on epäilemättä äärimmäisen mautonta ja osoittaa todella huonoa tilannetajua ja tahdittomuutta.

Sopii siis minulle kuin nenä päähän.

Jatketaan.

Ennen kuin herkullinen tilaisuus itselle vittuiluun ehtii livahtaa ohi, aion oksentaa elämäni viime aikaiset tapahtumat mahdollisimman yksityiskohtaisesti nettiin. Hyvä idea, vai mitä? Niin minustakin.

Varmistaakseni, ettei muutenkin varsin tapahtumarikkaaksi muuttuneesta elämästäni tulisi jatkossakaan puuttumaan tiukkoja käänteitä, ajattelin nyt samalla kerralla ja hihat jo valmiiksi käärittyäni tuulettaa muutaman muunkin ylimääräisen komeron. Lupaan siis raapia myös kaappini takaseinään kiinni liimautuneet luurangot irti ja raahata ne hyllyjen tunkkaisesta pimennosta ulos päivänvaloon.

Tiedän, että äkillinen intoni piriputkeni omaehtoiseen ja perusteelliseen penkomiseen voi tulla hiukan puskista. Etenkin läheisissäni, jotka ovat tottuneet saamaan minulta päihteitä käyttäessäni osakseen lähinnä mykkäkoulua, katoamistemppuja tai sokeaa raivoa, tällainen äkkijyrkkä käännös tahtotilassa herättänee vähintäänkin hämmennystä ja liudan kysymyksiä – lähinnä sellaisia, joihin voi vastata vain asiaan erikoistunut lääkäri ja diagnoosilla.

En tiedä, minkälainen vaikutus sekaan kippaamallani sarkasmilla on yhtälöön, mutta jostain syystä epäilen, ettei se ainakaan paranna pistetilannettani. Kuten ei myöskään aiempi päihteiden käyttöhistoriani. Sen valossa toimintani kieltämättä näyttää jostain vinkkelistä vilkaistuna – olkoonkin sitten mahdottoman pienestä ja likaisesta ovisilmästä tihrustettuna – olevan yksi osa päihderiippuvuudelleni tyypillistä katastrofihakuista sekoilusagaa, jossa jokaisen uuden korjausliikkeen taustalla on aina huumekoira haudattuna ja rehellisyyskin, huolellisesti kohdistettuina täsmäiskuina käytettynä, näyttäisi erehdyttävästi täyttävän raittiin ajattelumallin sijaan kusipäisyyden kriteerit.

Vannon, vaikka tiedänkin etteivät sanani ole tällä hetkellä kovaa valuuttaa, että olen täysin järjissäni. Tai niin järjissäni kuin tässä pirivetojen välisessä vaiheessa ja muutaman vuorokauden yhtä mittaisen valvomisen jälkeen on suinkin realistista olettaa kenenkään olevan.

Olen myös, jos en tätä kirjoittaessani, niin ainakin pyrin olemaan tämän julkaistessani, semi selvinpäin tai vähintäänkin niin selvinpäin kuin sillä hetkellä kykenen.

Vaikka en siis aivan vesiselvä olekaan, tietääkseni en ole sentään psykoosissa. En ainakaan enää, en juuri nyt. Tai jos olen, en ainakaan paljoa.

Okei, psykoosiasian jouduin vielä tarkistamaan luotettavalta taholta. Toimituksen huomautuksena lisättäköön: en ole psykoosissa enää tai vielä, joskin jatkossa, jos vanhat merkit pitävät paikkansa, tulen jossain vaiheessa ja silloin tällöin taas olemaan.

Uskokaa tai älkää, mutta syynä seikkaperäiseen avautumiseeni ei ole tällä kertaa myöskään se, että puhun mielelläni lempiaiheestani eli itsestäni silloinkin kun ei ole mitään hyvää sanottavaa. On tosiaan olemassa toinenkin syy: varaudun pahimpaan. Ja kun sanon varautuvani pahimpaan, tarkoitan tällä sitä pahinta asiaa, mitä kaltaiseni  pirivetojen perässä päivästä toiseen eteenpäin paahtava ja sairautensa seurausten välistä täpärästi ohi pujotteleva addikti voi suinkin kuvitella – päihteiden käytön lopettamista.

Vaikka kaikista ei välttämättä siltä tunnu, suhtaudun raitistumiseen vakavasti. Retkahdukseni jälkeen olen ehtinyt rämpiä läpi jo yhden päihdehoidon. Toista samanlaista pätkää en välitä pelkästään urheilun vuoksi kokea.

Siksi tällä kertaa tarkoitukseni on pitää ensisijaisesti huolta siitä, että näytöt varmasti riittävät raitistumiseen sitten, kun sen aika tulee. Jos suinkin mahdollista, otan retkahduksestani kaiken irti ja teen parhaani synkentääkseni jo valmiiksi tukalaa olotilaani entisestään.

Hypoteesini on: ”Mitä suurempi ahdistus, sitä paremmat lähtökohdat raitistua”. En tiedä pitääkö väite lainkaan paikkansa tai kuka sellaista on ylipäätään mennyt sanomaan. Mutta johonkin ihmisen on mielestäni hyvä uskoa. Muuten sitä ei pysy järjissään.

Minä en liiemmin perusta uskonnoista tai yliluonnollisista ilmiöistä, enkä myöskään usko taivaalta pudonneisiin liskoihmisiin, juutalaisten maailmanvaltaan tai avaruusolentoihin (useampaa salaliittoteoriaa fanitan tosin senkin edestä). Joten uskotaan nyt sitten vaikka tähän.

Hypoteesini testaamiseksi, olen suunnitellut empiirisen ihmiskokeen. Sen toteutan luonnollisesti itselläni. Kliiniset laboratorio-olosuhteet eivät ole tarpeen, mutta vuorokausi valvotussa ympäristössä silloin tällöin, kuten putkassa tai sairaalassa, tuskin olisi myöskään pahitteeksi. Itselläni suorittamani ihmiskokeen tuloksista lupaan raportoida tuonnempana.

Sitä ennen, jotta kaikkein kärsimättömimmätkin lukijat jaksaisivat keskittyä loppuun asti, eivätkä joutuisi jännittämään loppuhuipennusta tuoliensa reunoilla hankalan näköisessä etukenossa, olen päättänyt paljastaa retkahdukseni kohokohdan jo etukäteen: kymppisynttäreiden perinteinen NA-lätkä jäi saamatta. Enkä puhu nyt doupista, joka muuten kyllä saapui sen sijaan turvallisesti perille.

Perille pääsemisestä puheen ollen, nyt kun olen taustoittanut aihetta lyhyehköllä muutaman sivun mittaisella alustuksella, pääosin itsestäni, päästään viimeinkin asiaan.

Koska kukaan ei taaskaan näytä kysyvän minulta yhtään mitään, täytyy tämäkin homma ilmeisesti hoitaa itse. Lähdetään ensin liikkeelle helposta – tai miten sen nyt ottaa: miltä nyt tuntuu?

Odottakaas. Mietin hetken ennen kuin alan mässäillä.

Hyviä repliikkejä pohtiessani käyn nopeilla vedoilla ja viemässä roskat nyt, kun uskallan astua taas jätekatokseen, jonka nurkissa vielä viime havaintojeni mukaan pyöri jokin psykoosiini lopputuote. Palaan pian, minulla ei mene kuin hetki. Siis hetki addiktin aikakäsityksen mukaisesti, tarkoitan.

P.S. Vasta äsken hypistellessäni piripussia jo sormieni välissä aikeissa fiktata klikkikuppiin puoliketolaa tajusin, että jotain tärkeää unohtui. Syyllisiä nimetessäni osa ihmisistä jäi kokonaan ilman ryhmää. Anteeksi, lukijat! Korjaan asian viivytyksettä.

Lopuksi haluankin käyttää vielä hetken kaikkien aikaa siihen, että aliarvioin lukijaa. Se onnistuu parhaiten alaviitteissä ja pienellä präntillä.

Alla ohje.

Alaviite 1: ohje lukijalle palautteen antamista varten.

1. Vältäthän tarpeetonta kiroilua. Mikäli tämä pyyntö tuntuu mahdottomalta noudattaa, niin kiroilethan sentään säästeliäästi. Esimerkiksi, kirjoitukseni kuvailu ”ihan hirveäksi paskaksi” on lattea, banaali ja mielikuvitukseton itsestään selvyyksiä toteava ilmaus, joka ei jää mieleen ja on siksi kirosanojen hävytöntä tuhlausta.

Laadun lisäksi pyydän ystävällisesti kiinnittämään huomiota kirosanojen määrään: liian suuri määrä hövelisti sinne tänne viskeltyjä kirosanoja näyttää pahalta kommenttikentässä ja antaa blogistani barbaarisen kuvan. En pidä siitä.

Huom! Vittuilu, vitutus, vittumainen ja niin pois päin eivät kuulu kirosanojen kategoriaan, vaan ovat suomen kieleen vakiintuneita, kansallista mielenmaisemaa ja suomalaisten mentaliteetin erityisluonnetta täsmällisesti kuvaavia käsitteitä. Niiden korvaaminen muilla synonyymeiksi luetuilla sanoilla on toki mahdollista, mutta ei mielestäni tarpeellista ja toisinaan jopa typerää, sillä joissain tapauksissa näin toimimalla voi jäädä tavoittamatta jotain oleellista siitä, mitä alkuperäisen ilmaisun sisältämään täsmälliseen ja tarkkaan merkityssisältöön kuuluu.

2. Myös narkkari on ihminen. Näin ollen, usko tai älä, narkkarillakin on ihmisoikeuksia, joita ovat esimerkiksi yhdenvertaisuus, itsemääräämisoikeus sekä yksityisyyden- ja omaisuuden suoja. Narkkarin oikeuksien rikkomisesta saa toisinaan tuomioistuimessa saman rangaistuksen kuin muidenkin ihmisten kohdalla. Lisäksi siitä saattaa olla muitakin varsin arvaamattomia seuraamuksia ja lieveilmiöitä, joita rikoslaki ei tunne ja joista en voi mitenkään ottaa vastuuta. Tässäkin asiassa voi tietenkin harrastaa jo etukäteen, ennen kuin mitään ehtii tapahtua, eräänlaista damage controllia, johon osa läheisistäni ryhtyi samantien retkahdukseni paljastuttua. Muun muassa toinen vanhemmistani, ilmeisesti edellisestä kierroksesta viisastuneena ja ongelmia ennakoiden, asennutti kotiin aikailematta mahdollisimman kattavan hälytysjärjestelmän ja piti huolen siitä, että tieto asiasta levisi minunkin korviini.

3. Pyydän kunnioittamaan yksityisyyttäni, noudattamaan hienovaraisuutta ja poliittista korrektiutta sekä kannattamaan esittämääni rikosoikeudellista tulkintaa päihderiippuvuuttani sekä päihteiden käyttöäni koskevien yksityiskohtien osalta.

Lisäksi haluan muistuttaa vielä kerran yhteiskunnallisesta asemastani ja kerätä talteen lattiaan pitkin irrallisina pyörivät ja pölykoirien mukana parhaillaan pakastimen alle karkuun yrittävät sympatiapisteet: kroonisen, etenevän ja mahdollisesti ennen aikaiseen kuolemaan johtavan sairauden kanssa päivittäin kamppailu tekee minusta yhteiskunnassa erityisen haavoittuvassa asemassa olevan yksilön, jonka kyky toteuttaa tiettyjä perusoikeuksiaan (erit. itsemääräämisoikeus) on alentunut ja siksi näiden tosialliseen toteutumiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota.  Tästä johtuen saatan siis olla jatkossakin estynyt hoitamaan tiettyjä minulle langenneita velvoitteita, ja siksi uhriutumisestani  varmuudella seuraavan vahingon välttämiseksi ja yleisen damage controllin nimissä ehdotan itseni vapauttamista niistä.

Reeta Kroner
Tampere

Päihdepolitiikasta ja addiktioista ilmiöinä laajasti kiinnostunut, oman kokemuksen kautta liki kymmenen vuotta raittiina elänyt ja sittemmin piripussin pariin palannut - ja kaiketi pikapuoliin taas hoitoa itselleen vonkaava addikti. Mielipiteet omia. Paitsi ne kaikkein parhaimmat, jotka tietysti heti jostain kuultuani härskisti varastin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu