Kansalaislähtöisyys koetuksella

Viimeisen puolen vuoden aikana olen käynyt tikahtumiseen asti keskusteluja aiheesta, joka arkisuudessaan koskettaa meitä kaikkia, mutta joka erityisesti kolmannen sektorin toimijoissa herättää lähes poikkeuksetta ristiriitaisia tunteita ja halun varmistaa selustastaan lähin hätäuloskäynti. Puhun nyt tietenkin rahasta. Tai tarkemmin sanottuna: rahoituksesta.

 

Palava kiinnostukseni rahaan ei niinkään kumpua havahtumisestani sosiaalisten normien ja statussymbolien luomiin elämän realiteetteihin, vaan pikemminkin itsepintaisesta halustani vaikuttaa itselleni tärkeään asiaan – siihen, että päihderiippuvuuteen sairastuneilla ja heidän läheisillään olisi jatkossakin tarjolla alusta, jonka kautta saada äänensä kuuluviin politiikan, markkinavoimien ja julkishallinnon välisessä ristiaallokossa. Siihen, että myös niillä meistä, joiden voimavarat eivät muuten riittäisi raivaamaan tietään päättäjien pöytiin asti, olisi aidosti mahdollisuus osallistua yhteiskuntamme kehittämiseen.

 

Tämä ei tietysti ole vain oma henkilökohtainen toiveeni päihderiippuvuudesta toipuneena, vaan myös jokaisen meistä perusoikeus.

 

Ei ole mikään salaisuus, että tähän asti vapaaehtoistyöllä raksuttanut potilasjärjestömme on tullut elämänkaaressaan siihen pisteeseen, jossa rahoituksen saaminen on toiminnan jatkumisen kannalta jokseenkin välttämätöntä. Selvittäessäni mahdollisuuksia tämän toteuttamiseen ovat tunteeni kuitenkin vaihdelleet lähinnä akselilla hämmennys-turhautuminen-voimattomuus. Kipuilua ei ole aiheuttanut ainoastaan se, että kansalaisjärjestönä ensimmäisen rahoituksen saaminen on tehty helpoksi kuin Hesarin läpirämpiminen ilman yhtään uutista Trumpista, vaan ennen kaikkea se, millä reunaehdoilla toiminnan jatkuminen valtion nykyisen avustusjärjestelmän puitteissa käytännössä tapahtuu.

 

Kiitos Veikkauksen ympärillä velloneiden kohujen, peruskuvio on varmasti kaikille tuttu: pääosin eläkeläisten, pienituloisten ja peliongelmaisten uhkapeleihin upottama raha lingotaan Veikkauksen läpi ministeriöiden alaisuudessa toimivien valtionapuviranomaisten pöydille, josta se sitten palautetaan erilaisten avustusten kautta takaisin kansalaislähtöiseen toimintaan.

 

Kansalaisjärjestöjen suhde valtion rahoitukseen tulisi siis olla jokseenkin samanlainen kuin siivoojan suhde moppiin. Suurin mielenkiinto ei niinkään kohdistu asiaan itseensä, vaan siihen mitä sillä saadaan aikaan. Toisin kuin ansaintalogiikalla olemassaolonsa oikeuttavissa yrityksissä, kansalaisjärjestöissä raha on ensisijaisesti väline, ei päämäärä. Tästä syystä rahoitukseen liittyy aina, paitsi erityinen valta, myös vastuu käyttää se yhteiskunnallisesti vaikuttavalla ja kansalaislähtöisyyttä palvelevalla tavalla. Tai no, ainakin pitäisi liittyä.

 

Vaan miten on? Rahoituksen synnyttäessä riippuvuussuhteen valtioon, kuinka paljon järjestöille jää tosiasiassa valtaa toteuttaa tarkoitustaan demokratian edellyttämällä tavalla ja miten valta käytännössä jakautuu? Entä kuka määrittelee sen, mikä on yhteiskunnallisesti vaikuttavaa toimintaa, joka ansaitsee saada valtion rahoituksen?

 

”Me tuemme toimintaa, emme järjestöjä”. Fraasi, jota Sosiaali- ja terveysalan järjestöjen avustuskeskuksen eli tuttavallisemmin STEAn avustusvalmistelija toisteli mantran tavoin tapaamisessamme viime helmikuussa. Tällä hän uskoakseni tahtoi vakuuttaa minut siitä, että kaikki järjestöt ovat lähtökohtaisesti heidän silmissään samalla viivalla ja että rahoituspäätökset tehdään yksin toiminnan tuloksellisuutta arvioiden.

 

Ajatus on tietysti oikea. Silti minun oli vaikea istua kiemurtelematta.

 

Jo eri rahoituslajeja vertailemalla voi helposti tulla siihen johtopäätökseen, että kaikki järjestöt eivät suinkaan keinu rahoituksen suhteen samassa veneessä. Vapaus määritellä toimintansa – ja siten myös valta vaikuttaa yhteisiin asioihin – jakautuu aikaisemmin myönnetyn rahoituksen eli valtioon luodun suhteen perusteella. Siinä missä ”toimintansa vakiinnuttaneet” eli aikaisemmin rahoitusta saaneet ja usein pitkään toimineet järjestöt voivat melko vapaasti määritellä toimintansa sisällön yleisavustuksen turvin, uusille hakijoille ainoa mahdollisuus rahoittaa toimintansa on erilaisten hankeavustusten avulla. Paradoksaalisesti, juuri hankeavustuksiin liittyy erityisen reipashenkistä yhteiskuntapoliittista ohjausta. Toisin sanoen, mitä tiukempaan pakettiin avustusohjelmat on kulloinkin kääritty, sitä vähemmän järjestöissä jää sijaa innovatiivisuudelle, moniäänisyydelle ja aidolle kansalaislähtöisyydelle – eli juuri sille, mistä järjestötoiminnassa alunperin piti olla kysymys.

 

Tapaamisen jälkeen mietin avustusvalmistelijan sanoja. Viiden vuoden aikana, potilasjärjestössä toimiessani, olen usein törmännyt ilmiöön, jota minun on ollut vaikea ymmärtää. Siinä missä hankeavustuksilla toimivissa järjestöissä suhtautuminen rahaan on usein säntillistä ja tarkkaa, osassa yleisavustuksilla porskuttavissa järjestöissä rahaan tunnutaan suhtautuvan jopa itsestäänselvyytenä.

 

Eräskin järjestön edustaja puki asian näin: raha ei meillä ole ongelma, vaan se mitä sillä tekisi. Toisessa ”toimintansa vakiinnuttaneessa” järjestössä puolestaan oli jo vuosia ollut hiljaista kuin haudassa, toiminnanjohtaja purjehti päivät pitkät yksin pienen parkkihallin kokoisessa STEAn rahoittamassa lukaalissa ja muuten leppoisia työpäiviä varjosti eksistentiaalinen kysymys siitä, ettei kukaan oikeastaan ollut enää varma mikä toiminnan tarkoitus ylipäätään oli. Kolmannessa järjestössä sen sijaan tuotiin yhteistyötä hierottaessa kiertelemättä esiin se, että tavoitteena oli ennen kaikkea taikoa uusia rahareikiä edellisten tilalle, jotta valtion rahahanat pysyisivät vastedeskin auki.

 

Voi tietysti olla, että käsitykseni siitä mikä on yhteiskunnallisesti vaikuttavaa toimintaa on erilainen kuin STEAn avustusvalmistelijalla. Silti väkisinkin herää kysymys: jos keskeisten toimijoidenkin mielestä järjestö tuntuu hyödylliseltä kuin pala taikinaa, eikö olisi syytä pysähtyä vakavasti pohtimaan, miksi toimintaa ylipäätään halutaan jatkaa ja kenen takia järjestöä oikeastaan edes pyöritetään? Entä miten perustellaan kansalaisille se, että valtion avustukset juoksevat kuin narkkarin toimeentulotuki, vaikka toiminnanjohtajallekin epäselvää näyttäisi olevan se, mikä toiminnan tarkoitus enää edes on?

 

Vika ei sinänsä ole järjestöissä itsessään, vaan järjestelmässä; järjestöt toimivat niiden edellytysten rajoissa kuin mitä järjestelmän puitteissa on mahdollista. Jos itsellenikin tarjoutuisi toistuvasti mahdollisuus käyttää valtaa ilman tehokasta valvontaa, ajan mittaan tilaisuus varmasti tekisi varkaan.  Niin egoa hivelevää kuin olisikin toisin uskotella, tuskinpa osaisin tehdä sen parempia valintoja kuin kukaan muukaan.

 

Silti asioiden tilaa on vaikea olla ottamatta henkilökohtaisesti. Samaan aikaan, kun osalla toimijoista avustuksia on enemmän kuin käyttötarkoituksia ehtii keksiä, viiden vuoden aikana olen nähnyt myös järjestöjä, joissa meidän tavoin ongelmat ovat täysin päinvastaisia: alusta asti tarve järjestölle on ollut niin ilmeinen, että siihen ei ole vapaaehtoistyöllä pystytty vastaamaan ja toimijat ovat jatkuvasti hukkumaisillaan yhä kasvavan työmäärän alle. Enkä puhu nyt mistään kevätretkien, saunailtojen tai muun virkistystoiminnan järjestämisestä, joka tietysti sekin on omassa lajissaan tärkeää. Potilasjärjestön puoleen käännytään useimmiten vasta viimeisenä oljenkortena silloin, kun syystä tai toisesta yhteiskunnan turvaverkot ovat pettäneet, mistään muualta apua ei ole saatu tai se ei ole ollut tarpeeseen nähden riittävää. Tällöin toiminnan panoksena on usein jonkun terveys tai jopa henki.

 

Tästä huolimatta rahoituksen saaminen potilasjärjestölle, joka ajaa palveluntuottajista riippumattomana päihderiippuvuuteen sairastuneiden ja heidän läheistensä oikeuksia, on osoittautunut liki mahdottomaksi. STEAn määritellessä avustusten myöntämisen kriteerit, voi se valtionavustuslakia soveltaen katsoa, ettei riippumaton edunvalvontatyö tai ministeriöiden pyytämien asiantuntijalausuntojen laatiminen ole hankeavustusten ehtojen mukaista ”yhteiskunnallisesti vaikuttavaa toimintaa”. Niiden tuloksellisuuden osoittaminen hankeavustusten mittakaavassa, vuoden tai korkeintaan kolmen aikajänteellä, kun on kokolailla hankalaa.

 

Monen muun järjestön tavoin olemme siis mahdottoman valinnan edessä: jättäydymmekö suosiolla rahoitusten hausta rannalle, jolloin riskeeraamme toimintamme tulevaisuuden vai pistämmekö voimavaramme hankkeisiin, jotka eivät vastaa järjestömme tarkoitusta?

 

Enää en lainkaan ihmettele sitä, miksi järjestötoiminta yhteiskunnallisen vaikuttamisen muotona ei nykyään herätä varsinkaan nuorissa innostusta. Kun keinoista tulee tavoitteita ja tavoitteista keinoja, monen järjestön toiminta alkaa väkisinkin näyttää ulospäin vakavasti otettavan kansalaisaktivismin sijaan puuhastelulta. Järjestöjen yrittäessä revetä ylhäältä käsin määriteltyihin ja osin ristiriitaisiinkin tavoitteisiin, monet varteenotettavatkin ideat hukkuvat jonnekin yhteiskuntapoliittisten agendojen ja pakon edessä tehtyjen kompromissien väliin. Äänensä saavat kuuluviin isoimmat toimijat ja ne, jotka ovat valmiit tarvittaessa tinkimään toimintansa kannalta tärkeistäkin periaatteista.

 

Olen todella väsynyt taistelemaan päihderiippuvaisten oikeuksista järjestelmässä, joka ajaa järjestöjä valitsemaan toiminnan tarkoituksen ja rahoituksen välillä, ja tiedän että niin on moni muukin. Se, että sanat ”osallistuminen” ja ”kansalaislähtöisyys” liiskataan lihavoidulla fontilla kuin jokin tarra joka ikiseen STEAn strategiaan ja juhlapuheeseen, ei tee niistä yhtään enempää totta. Pelkkä näennäisosallistaminen ilman todellista valtaa vaikuttaa yhteiskuntamme kehittämiseen kun ei synnytä merkityksellisyyden kokemusta, vaan turhautumista.

 

Toistaiseksi muutosta parempaan ei kuitenkaan näyttäisi olevan luvassa. Päinvastoin: vain muutama viikko sitten sai jälleen hieraista silmiään, kun STEA julkaisi kolmannen sektorin tuoreimman koreografian eli vuoden 2021 avustuslinjaukset. Sen sijaan, että järjestöjen merkitys kansalaisyhteiskuntamme moniäänisyyttä ylläpitävänä sedimenttinä oltaisiin otettu epidemiatilanteessa huomioon, pienten järjestöjen ja uusien hakijoiden mahdollisuuksia saada rahoitusta kavennettiin entisestään. Aiemmin rahoitusta saaneille järjeistöille tarkoitettujen avustusten rullatessa entiseen malliin, uusien hakijoiden mahdollisuudet saada rahoitusta on putsattu ohjelmasta lähes kokonaan pois – lukuun ottamatta osatyökykyisten ja nuorten työllistämiseen tähtäävää Paikka auki -avustusohjelmaa. Yhdenvertaisuuden näkökulmasta mielenkiintoista on, että vaikka kyseisen ohjelman haku onkin kaikille järjestöille teoriassa auki, silti käytännössä kuitenkaan uuden henkilön työllistäminen tuskin onnistuu ilman riittäviä henkilöresursseja ja vakituisia toimitiloja, joiden järjestäminen puolestaan edellyttää yleisavustusta.

 

Olen syvästi huolissani järjestöjen tulevaisuudesta ja niin pitäisi olla jokaisen meistä, joita osallistuva demokratia vähääkään kiinnostaa. Aikana, jota leimaa kaikki arkemme kerrokset lävistävä epävarmuus ja jolloin yhteiskuntamme on erityisen altis ääri-ilmiöille, erilaisia osallistumisen muotoja ja yhteisöllisyyttä tarvitaan kipeämmin kuin kenties koskaan ennen. Riittävän moninainen ja autonominen järjestökenttä mahdollistaa sen, että eri ihmisryhmien tarpeet voidaan ottaa yhteiskunnassamme joustavavasti huomioon ja kompleksisiakin ongelmia ratkaista yhdessä luovalla tavalla. Eikö nyt olisi aika keskustella siitä, minkälaiselle pohjalle haluamme yhteiskuntaamme rakentaa ja tulisiko huomiota kiinnittää entistä määrätietoisemmin sellaisten rakenteiden kyseenalaistamiseen, jotka ylläpitävät yhteiskunnassamme syrjiviä käytäntöjä?

ReetaKroner

Potilasjärjestö Suomen Päihderiippuvaiset ry:n puheenjohtaja ja julkisoikeuden opiskelija Tampereelta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu