Päihdehoidon sisältöjen kehittäminen – arvokas sijoitus toipumiseen vai tyhjä satsaus ”toivottomiin tapauksiin”?

Perjantai-ilta Tampereen keskustorilla. Väkijoukon läpi kohti linja-autopysäkkiä mutkittelee kaksi juopon tunnusmerkit täyttävää miestä. Ensimmäinen heistä tekee jo kaukaa selväksi sen, että ainakaan leppoisa jutustelu, poliisi tai laskuhumala ei kuulu illan agendaan. Toinen puolestaan pohjustaa odotuksiaan sosiaalista kanssakäymistä kohtaan ilmoittamalla, ettei ole syönyt mitään Ketipinoria kiinteämpää sitten katkaisuhoidon jälkeen. Samaan hengen vetoon, tunnistettuaan syylliseksi ahdinkoonsa katkaisuaseman henkilökunnan, hän tiedustelee pysäkillä seisovilta ihmisiltä kuin yleisöltä, olisiko kellään heittää terveydenhuollon murjomalle miehelle muutamaa kolikkoa. Kysymys saa aikaan samanlaisen reaktion kuin veden kaataminen teflonpannulle: joku etsii turvallisen kiintopisteen kännykästään, toinen yrittää karkottaa tunkeilijat pelkän jäätävän tuijotuksen voimin.

En yritäkään kieltää, etteikö olisi helppo ajatella: mitä varten noidenkin hoitoon ja palveluiden järjestämiseen muka pitäisi haaskata yhtään enempää yhteiskunnan voimavaroja? Jos valita pitää – ja usein käytännössä pitääkin – eikö kunnan muutenkin niukkoja resursseja voisi suunnata mieluummin vaikka nuorten mielenterveystyöhön tai vanhusten hoitoon kuin sellaisten ihmisten auttamiseen, jotka eivät sitä edes itse halua saati osaa arvostaa?

Ylemmyyden tunteeseen minulla ei kuitenkaan ole syytä eikä varaa. Olenhan itsekin ollut yksi heistä.

”Olitpa järkevä kun tajusit lopettaa ajoissa!”

Tämän kehun olen kuullut raitistumiseni jälkeen ainakin tusinan kertaa. Aina se saa minut yhtä hämilleen. Vaikka ymmärrän sanojen tarkoitusperän olevan hyvä ja ymmärrän niiden viittaavan lähinnä ikääni ja nykyiseen habitukseeni, puheet ajoissa lopettamisesta saavat menneisyyteni valossa vähintäänkin ironisen vivahteen. Henkseleiden paukuttelemiseen ei liene järkevyydenkään suhteen varaa.

Jos kliseisistä kielikuvista pitäisi valita, olisi ”syöksykierre” ehkä sopivin ilmaisu kuvaamaan sitä tapahtumasarjaa, jonka päihderiippuvuuden puhkeaminen sysäsi elämässäni liikkeelle. Vain muutamassa lyhyessä vuodessa kalenterin rytmittämä säntillinen opiskelijaelämäni taantui kahden hoitajan voimin valvottuihin askartelutuokioihin psykiatrisessa sairaalassa. Antabuskuurista tai huolellisesti laaditusta retkahdussuunnitelmastakaan ei ollut hyötyä silloin, kun kynnys todellisuuden kohtaamiseen kasvoi korkeaksi kuin kerrostalo ja ainoa asia, joka sai aamulla liikkeelle, mahtui minigrip-pussiin. Olin 22-vuotias, kun muistan minua hoitaneen lääkärin sanoneen: ”jos tämä vielä jatkuu, sinä kuolet pian”. Se ei minua tietenkään hetkauttanut. Mikään uhkakuva kun ei tuntunut riittävän kamalalta, kun toisena vaihtoehtona oli päihteiden käytön lopettaminen.

Toisin kuin elämäni puolitutut ja internetin keskustelupalstat antavat ymmärtää, järjellä tai itsekurilla on ylipäätään hyvin vähän mitään tekemistä päihderiippuvuudesta toipumisen kanssa. Sairaus ei säästele niitä, joilla on nopeat hoksottimet tai mallikelpoinen koulutus. Määrätietoinen luonne tai moitteeton kasvatus eivät pelasta. Jos pelastaisi, olisi moni muukin siitä porukasta, joiden kanssa käyttävänä aikana liikuin, toipunut. Heillä kun ei takuulla ollut sen vähempää luonteen lujuutta, älliä tai halua saada elämänsä järjestykseen kuin minullakaan. Monella paljon enemmänkin kuin minulla.

Mutta miksi sitten yksi raitistuu jo ensimmäisestä hoitokerrasta ja toinen ei kymmenienkään yritysten jälkeen? Onko hoidon sisällöllä ylipäätään merkitystä, jos ihmisellä itsellään ei ole juurikaan motivaatiota muutokseen?

Vaikka alkusysäys hoitoon lähtikin lopulta itsestäni, myönnän kiusallisen tosiasian: jos minulle olisi annettu mikä tahansa helpompi vaihtoehto – antabuskuuri, kotikatko tai korvaushoito – en kurjimmissakaan olosuhteissa olisi harkinnut raitistumista. Vielä hoidon alustakin muistan hetkiä, jolloin vakavissani laskin kilometrejä lähimpään kuppilaan, suunnittelin Subutexin salakuljetusta henkilökunnan ohi hoitolaitokseen ja kolusin öisin sormet vapisten keittiön kaappeja siinä toivossa, että jostain leipäpussien ja keksipakettien välistä eteeni tipahtaisi jotain edes etäisesti päihteeksi kelpaavaa. Liköörikonvehteja, väkiviinaetikkaa, yskänlääkettä. Pullo käsidesiä.

Ilman erästä kokenutta päihdetyöntekijää, olisin varmasti lähtenytkin katsastamaan paikallista pubitarjontaa. Jokin siinä tavassa, jolla hän päihderiippuvuudesta puhui, kuitenkin pidätteli minua. Vasta myöhemmin ymmärsin, että se jokin oli rehellisyys. Vaikka hän kertoi sairaudesta oman toipumiskokemuksensa kautta, minusta tuntui kuin hän olisi puhunut juuri minusta. Ensimmäistä kertaa mieleeni hiipi ohut aavistus siitä, etteivät sairauden mukanaan tuomat ongelmat ehkä lähtisikään liottamalla, eikä tavoittelemaani todellisuutta, jossa päihteet ja mielenrauha mahtuvat samaan päähän, ollut olemassakaan. Sen sijaan eteeni avautui jotain aidosti tavoittelemisen arvoista: elämä, jossa on tilaa hengittää.

Toipumiseni jälkeen olen usein kuullut väitettävän, että motivaatio raitistua tulee lähteä aina ihmisestä itsestään. ”Jokainen tietää parhaiten itse, minkälaista hoitoa tarvitsee” on mantra, jonka ympärille on rakennettu melkoinen himmeli päihdehoidon palvelujakin. Ongelma vain on tässä: kun ihmisen sisäinen maailma on kuin Salvador Dalin maalaus ja elämä muutenkin muistuttaa lähinnä Liisa ihmemaassa –tyyppistä nonsense-kirjallisuutta, ei toipumiseen johtavaa oivallusta välttämättä koskaan tule. Sairauden tunteen puuttuessa lähes jokainen päihderiippuvainen elää siinä harhassa, että jossain kohtaa hallinta päihteiden käyttöön palaa ja elämä sujahtaa takaisin raiteilleen. Sitten kun löytyy tarpeeksi mielekäs työ, asunto paremmalla paikalla tai tasapainoinen parisuhde. Huomenna, syksyllä, vuoden päästä.

Siksi pelkkä passiivinen myötäily tai kieroutuneiden ajatusmallien ymmärtäminen ei riitä. Päihderiippuvuuteen kuuluvan kiellon murtaminen vaatii hoitavalta taholta aktiivista otetta – kykyä tehdä sairastuneelle näkyväksi se, mikä kaikille muille on jo pitkään ollut itsestään selvää.

Jos oikeasti haluamme estää päihteisiin liittyvien kuolemien kasvun ja huumeongelman eskaloitumisen, olisi päihdehoidon sisältöjen kehittäminen syytä ottaa tosissaan. Oli kyse sitten laitoshoidosta, avohoidosta tai matalan kynnyksen palveluista tulee hoitavalla taholla olla riittävä ymmärrys sairauden luonteesta ja siitä, kuinka riippuvuuteen kuuluvat ajattelua vääristävät mekanismit tulee ottaa hoidossa huomioon – ja toisaalta myös siitä, mihin asioihin ei voida ulkopuolelta käsin vaikuttaa. Parhaimmillaan hoito tarjoaakin sairastuneelle selkeät, vastuunottoon kannustavat raamit, eräänlaisen tiedollisen ja yhteisöllisen kehikon, jonka läpi sairastuneen on mahdollista peilata sairautensa kielteisiä seurauksia ja ottaa ensiaskeleita toipumisessa kohti raitista elämää.

Toivottomia tapauksia ei ole olemassakaan. On vain ihmisiä, jotka tarvitsevat hoitoa. Tai kuten samainen pähdetyöntekijä, joka minut otti hoidossa vastaan, tapasi vanhemmilleni sanoa: ”toivoa on niin kauan kuin henki pihisee”.

ReetaKroner

Potilasjärjestö Suomen Päihderiippuvaiset ry:n puheenjohtaja ja julkisoikeuden opiskelija Tampereelta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu