Päihderiippuvuuteen sairastuminen ei katso koulutusta tai kasvatusta

Kutakuinkin kaksitoista vuotta sitten, ennen kuin elämäni lähti luisumaan Jellinekin käyrää alaspäin kuin rasvattu kahden euron kolikko, kuulin erään yhdysvaltalaisen ystäväni suusta niin poskettoman väitteen, etten vieläkään ole sitä kyennyt unohtamaan. Istuimme tuolloin pyjamat päällä ystäväni keittiön pöydän ääressä. Hiukset pystyssä ja edellisillan ripsivärin kokkareet poskilla muistelin mielestäni hauskaa tapahtumasarjaa polviini ilmestyneiden mustelmien taustalla, kun ystäväni yllättäen vakavoitui.

– Susta kyllä tulee vielä alkoholisti, hän totesi hiljaa.

 

En tiennyt, miten minun siihen olisi pitänyt reagoida. Loukkaantua vai nauraa. Olin tuolloin hädin tuskin täysi-ikäinen, keskiarvoisesti hyvin pärjäävä lukiolainen, joka haaveili pikemminkin pitkän matematiikan valinnaisen kurssin kympistä kuin baareja pitkin hoipertelemalla haalitusta risaisesta elämänkokemuksesta. Minulla ei ollut kummoistakaan historiaa mielenterveyden ongelmien saralla,  lapsuuteeni oli sattunut sopivassa määrin rakkautta ja pettymyksiä, enkä ollut koskaan edes nähnyt vanhempiani kännissä.

 

Kuinka minusta olisi siis muka voinut tulla alkoholistia? Huumeriippuvaisesta nyt puhumattakaan.

 

Kuitenkin vain viisi vuotta myöhemmin löysin itseni umpikujasta: opiskelija-arjen vilkas seuraelämä oli vaihtunut pitkiin yksinäisiin tunteihin rautatieaseman vessassa, ja minusta oli tullut joku, johon yläasteikäiset viittasivat spontaanisti nimellä ”spurgu”.

 

Toipumiseni jälkeen olen usein ajatellut sitä kummallista ristiriita, mikä päihderiippuvuuteen yhteiskunnassamme liittyy: vaikka päihderiippuvuuden esiintyvyys on Suomessa kansansairauden luokkaa, silti käytännössä kukaan ei usko voivansa siihen itse sairastua. Harvoin nekään, jotka lopulta sairastuvat.

 

Itseni tavoin monen mielestään tavallisen keskivertonuoren on petollisen helppo rajata itsensä sen lokeron ulkopuolelle, johon päihderiippuvaiset yhteiskunnassamme sijoitetaan. Kun päihderiippuvuus esitetään huonojen valintojen tai pitkäaikaisten sosiaalisten ongelmien seurauksena, ylläpitää se helposti valheellista turvallisuuden tunnetta siitä, ettei päihderiippuvuus voi ainakaan itseä tai omaa perhettä koskettaa.

 

Kuitenkin päihderiippuvuuteen sairastutaan kaikenlaisista lähtökohdista käsin. Tasapainoinen lapsuus, rautainen itsekuri tai tunnollinen luonne ei välttämättä suojaa. Siksi vähintäänkin yhtä tärkeää kuin riskitekijöiden tunnistaminen olisikin puhua siitä, ettei päihderiippuvuuteen sairastuminen katso koulutusta, kasvatusta tai sosioekonomista asemaa. Toisinaan sosiaaliset ja psyykkiset ongelmat voivat olla myös päihderiippuvuuden seurauksia, kuten omalla kohdallani tapahtui.

 

Hoitamattomana päihderiippuvuus aiheuttaa niin inhimillistä kärsimystä kuin valtavia taloudellisia kustannuksiakin. Jotta nykyistä useampi saisi tarvitsemaansa apua jo sairauden varhaisessa vaiheessa, on päihderiippuvuuteen liittyvän stigman murtaminen tärkeää. Häpeää vahvistavien mielikuvien ylläpitämisen sijaan tulisikin tarjota enemmän tietoa ja samaistuttavia kokemuksia siitä, miten sairaus ilmenee ja kuinka siitä voi toipua. Kun päihderiippuvuus ymmärretään sairautena, joka voi osua lähes kenen tahansa kohdalle, on avun tarve myös helpompi hyväksyä ja hoitoon hakeutuminen ilman pelkoa leimaantumisesta mahdollista.

 

+5
ReetaKroner
Tampere

Potilasjärjestö Suomen Päihderiippuvaiset ry:n puheenjohtaja ja julkisoikeuden opiskelija Tampereelta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu