Humanismin häviö?

Muistatteko vielä termin nimeltä humanismi? Minä ainakin muistan, ja vieläpä varsin hyvin. Kysehän on siis jo vuosisatoja sitten Italian suunnalla alkanut, sittemmin erilaisia muotoja saanut, ja tieteenhaaraksikin kehittynyt ajattelutapa. Humanismi korosti mm. inhimillisyyttä, ihmis-/tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta, kriittisyyttä ja muuta sen sellaista. Eli arvoja, joista puhutaan edelleen. Välillä hyvinkin kiivaaseen sävyyn.
Kun tämän päivän yhteiskunnallista keskustelua seuraa, tulee väistämättä mieleen että mitä humanismille on oikein mahtanut tapahtua? Vaikuttaa nimittäin siltä, että humanismi ei ole mitä ilmeisimmin ollut riittävän mediaseksikästä tai amerikkalaista, sillä ilmiöt nimeltä intersektionaalinen feminismi ja identiteettipolitiikka näyttävät syrjäyttäneen sen. Kuten tiedämme, ovat ko. aatesuunnat saaneet alkunsa amerikkalaisissa yliopistoissa, ja odotankin pelonsekaisin tuntein sitä, että kohta joku täällä Suomessa alkaa vaatimaan humanistisen tiedekunnan nimen muuttamista intersektionaalisfeministiseksi tiedekunnaksi. Jos näin ei tehdä, osoittaa yliopisto olevansa sovinistinen ja patriarkaalinen homeluola, joka täytyy kokonaisuudessaan sulkea. Tai siis, canceloida.
Yliopiston homehtuneisuudesta tuskin on viimeaikaisten tapahtumien valossa pelkoa. Jos nimittäin yhden tiedekunnan fuksiaisten Afrikan tähti -puvuista saa yhden ihmisen mielensä pahoittaminen yliopiston järjestämään kriisiapua kaikille asianomaisille, on siitä homehtuneisuus kaukana. Samoin suhteellisuudentaju.
Kriisiapua? Tiedekunnan anteeksipyyntö ei siis vielä riittänyt? Minä puolestani olen sitä mieltä, että jo pelkkä anteeksipyyntö oli ylimitoitettua, ja että tämä mielensäpahoittaja olisi voinut vaivautua ottamaan selvää mistä koko jutussa oli ylipäätään kyse.
Asioiden selvittäminen ei kuitenkaan ole näinä somen valta-aikoina tarpeellista. Riittää jos jostakusta tuntuu joltain. Asiasta tulee saman tien totta. Tiedon hankkiminen, taustoittaminen, asioiden suhteuttaminen toisiinsa yms. ei ole muodikasta. Saattaahan sellainen olla jossain määrin työlästäkin, ja ainakaan vielä ei älypuhelin voi sitä puolestamme tehdä. Elämmekin aikaa, jolloin subjektiivisuudesta pyritään tekemään objektiivista. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. Kuten moni somevihan uhriksi joutunut varmasti osaisi kertoa. Lienenkö itse seuraavana vuorossa, se jää nähtäväksi.
Jos kyseessä olisi vähemmän vakava asia, voisi koko jutulle nauraa. Nyt ei kuitenkaan naurata. Kriisiapua nimittäin annetaan yleensä jonkin ihmishenkiä vaatineen katastrofin yhteydessä. Nyt ei käsittääkseni ollut sellaisesta kyse. Muistellaanpa: fuksit pukeutuivat pelinappuloiksi. Siinä kaikki. Myönnän etten osaa edes promillen sadasosan vertaa nähdä asiassa inhimillistä katastrofia tai rasismia, josta jälleen kerran napsahti mielensäpahoittajan moite. Tietynlaisen käänteisen katastrofin olemassaolon mahdollisuus kyllä on nähtävissä. Nimittäin jos tunne tulee laajemmassa mittakaavassa syrjäyttämään tiedon, on kriisiapu enemmän kuin paikallaan.
Jos yksilön henkilökohtaiset tuntemukset siis nostetaan tiedon yläpuolelle, nousee väistämättä esiin kysymys koko yliopiston olemassaolon mielekkyydestä. Ei sillä, etteikö sellaista olisi ollut ilmassa jo pitkään. Tästä on ansiokkaasti kirjoittanut mm. nyt jo entinen yliopiston professori Janne Saarikivi kolumnissaan: https://www.apu.fi/artikkelit/yliopisto-on-kriisissa-ja-janne-saarikivi-tyoton-essee
Seuraava vaihe saattaakin olla se, että joku alkaa vaatimaan yliopiston nimen muuttamista vaikkapa tunneopistoksi. Samalla koko konsepti täytyy muuttaa sellaiseksi, että jokaisen henkilökohtaiset tuntemukset, olivatpa ne sitten mitä laatua tahansa, nousevat ykkösasemaan. Itse tieto ja kaikki siihen nojaava saa väistyä ja tunneopistolle tulee määrääväksi asenteeksi se, että kukaan ei saa pahoittaa mieltään. Näin ollen tunneopistosta tulisi niinikään Amerikasta lähtöisin olevan poliittisen korrektiuden kyllästämä ajanviettopaikka, jossa kaikki voi olla totta. Tai ainakin niin totta, kuin juuri sillä hetkellä jostakusta tuntuu. Joku poliitikkohan tokaisikin jo taannoin puhuvansa niin totta kuin osaa. Liekö hänessä ollut ennustajan vikaa.
Koska identiteettipolitiikka määrittelee tunteen korkeimmaksi tekijäksi koko ihmisyydessä, alkaisi tunneopiston kautta leviämään tunteeseen pohjaavaa asiaa, tutkitun ja koetellun tiedon sijaan. Otetaanpa esimerkiksi viime aikoina paljon julkisuutta saanut sukupuolen moninaisuus ja siihen liittyvä muunsukupuolisuus, joista nimenomaan intersektionaalista feminismiä ja identiteettipolitiikkaa ajavat tahot voimakkaasti puhuvat. Vaikka kaikenlaista syrjintää vastustankin, en mahda mitään sille että koen suorastaan pelottavaksi, en niinkään ko. ilmiöitä itsessään, kuin niitä eteenpäin ajavien tahojen fanaattisuuden. En nimittäin ihan heti muista, että fanaattisuudella olisi koskaan saavutettu mitään erityisen hyvää.
Kuten me kaikki olemme jo ala-asteella oppineet, tarvitaan ihmisyksilön alkuunsaamiseksi miestä ja naista. X- ja Y-kromosomit sitten määrittävät äitinsä kohdussa kehittyvän sikiön sukupuolen. Tämähän on biologistieteellinen fakta, johon koko ihmiskunnan olemassaolo perustuu. Se ei siis ole mielipide, eikä perustu tunteeseen. Ihmisen syntymä onkin jo ajat sitten selvitetty juurta jaksaen aina siittiöstä ja sen hedelmöittämästä munasolusta syntyvään ihmisyksilöön asti. Identiteettipolitiikka kuitenkin kyseenalaistaa tämän. Sukupuolen moninaisuus ja muunsukupuolisuus keihäänkärkinään identiteettipolitiikan edustajat kertovat meille että myös kaksi miestä tai kaksi naista voivat lisääntyä keskenään. Faktoja he kertovat meille huomattavasti vähemmän.
Nyt asetan itseni kuvaannollisesti teuraaksi. Eli somevihaajat, olkaa hyvä: Ko. väittämä ei pidä paikkaansa. Kaksi miestä tai kaksi naista eivät voi lisääntyä keskenään. Jommalta kummalta osapuolelta nimittäin puuttuu olennainen, ko. toimintaan tarvittava elimistö, eikä hommasta näin ollen tule lasta, eikä.. hmm.. jätetäänpä sanomatta. Aavistan että joku jo teroittaa veistään, ja läväyttää pikaisesti someen kuinka Ertomaa on transfoobikko, sovinisti, patriarkaatin valtapyrkimysten edistäjä, boomeri tai muuten vaan paskiainen. Näinhän se some toimii: joku aloittaa jonkin väittämän, joka alkaa sitten leviämään. Se, onko väittämällä mitään tekemistä totuuden kanssa, ei ole merkitystä. Näin ollen jos joku jossain kokee että Ertomaa on paskiainen, en mahda sille mitään. Minun on kai pitkin hampain pakottauduttava sanomaan että hänellä on siihen oikeus. Vaikken itseäni paskiaiseksi koekaan. Jos hän sen sijaan väittää minua transfoobikoksi, patriarkaksi, sovinistiksi, boomeriksi tms., on minun laitettava jyrkkä vastalauseeni. Nämä väitteet eivät nimittäin pidä paikkaansa. Eivät siitäkään huolimatta, että joku kiihkeästi niin tuntisikin.
Se, että otin esimerkiksi ihmisen lisääntymisen ei tee minusta yhtään mitään, sillä asia ei ole millään tavoin minun mielipiteistäni tai tuntemuksistani riippuvainen. Kyseessä on nimittäin fakta joka tyynesti jatkaa olemassaoloaan minusta, tai kenestä tahansa riippumatta. Sellaisia faktat ovat: ne eivät muutu meidän ihmisyksilöiden tuntemusten perusteella. Minua kylmääkin ajatus, että jossain vaiheessa aletaan peruskouluissa opettamaan asioita, jotka perustellaan tunteella. Eli kuten D. Trumpin avustaja yritti esihenkilönsä möläytyksiä selittää: vaihtoehtoisia faktoja. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin. Olen nimittäin erittäin tunteellinen ihminen, enkä ole erityisen innostunut siitä että kaikki perustellaan ns. kovilla faktoilla. Tunnepuoli sivuuttaen. Se on kuitenkin eri asia kuin tiedon ja tosiasioiden syrjäyttäminen tunteella. Tunteiden hallintaakin voisi mielestäni laajemminkin opettaa mutta se on toinen tarina se.
Jos tunnepohjaista opetussuunitelmaa alettaisiin siis laajemmin toteuttamaan, olisi mitä ilmeisimmin täysin mahdollista opettaa vaikkapa että yksi plus yksi ei ole kaksi, jos oppilaasta siltä tuntuu. Mihin raja vedettäisiin? Ko. ajatusta voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle mutta en uskalla. Se on liian pelottavaa.
Ehkä jossain mielessä on hyväkin, että intersektionaalinen feminismi ja identiteettipolitiikka ovat syrjäyttänyt humanismin. Olen yrittänyt pohtia mitä myönteistä voisi seurata siitä, että ala-asteikäisille lapsille alettaisiin opettamaan tunnepohjaista matematiikkaa, biologiaa tms. Valitettavasti en ole keksinyt mitään sellaista asiaa, yhtä lukuunottamatta. Jos lapsille opetetaan että kaksi miestä tai kaksi naista voivat lisääntyä keskenään, sillä saattaisi olla myönteinen vaikutus erääseen maapalloa pahasti koettelevaan ongelmaan. Nimittäin väestön liikakasvuun. Ei siis niin pahaa ettei jotain hyvääkin.

+1
Rene Ertomaa

Kirjoittaja on säveltaiteilija ja maailmankansalainen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu