Hyvästi Helsinki

Vielä joitain vuosia sitten olisi ajatus tällaisella otsikolla varustetun kirjoituksen laatimisesta tuntunut miltei absurdilta. Olenhan ollut miltei koko ikäni hyvin helsinkiläismielinen. Eli juuri sellainen jonka mielestä Kehä III:n ulkopuolella ei ole yhtikäs mitään. Tämä ei tosin ollut mikään tietoinen, muuta Suomea halveksuva asenne. En vain kertakaikkiaan nähnyt että Helsingin lisäksi Suomessa olisi yhtään mitään minulle mielekästä. Edellisen kuvauksen tarkoituksena ei ole maalata itsestäni kuvaa ylimielisenä ihmisenä, vaan ainoastaan konkretisoida suhtautumistani synnyin- ja kotikaupunkiini: Helsinki oli minulle rakas, eikä ajatus sieltä pois muuttamisesta käynyt mielessäkään. Mutta kuten otsikko kertoneekin, on rakkauden tunnustukseni kirjoitettava menneessä aikamuodossa ja Helsingistä poistuminen on nyt konkreettinen tosiseikka. 

Miksi sitten olen tällaiseen, monia tuttavianikin hämmästyttäneeseen ratkaisuun päätynyt? Kaikessa yksinkertaisuudessaan vastaus kuuluu: Helsinki ei ole enää se Helsinki, jollaisena olen oppinut sen tuntemaan. Ajoitan kielteisen kehityksen ensi askeleet jonnekin 2000-luvun alkupuolelle. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on tuo kehitys selkeästi voimistunut. 

Ensimmäinen Helsinkiä väärään suuntaan vienyt tapahtuma oli kulttuuritalo-Lepakon purkaminen reilut 20 vuotta sitten. Näen asian lähtölaukauksena sittemmin vakiintuneelle toiminnalle, jossa paikalliskulttuuri joutuu väistymään kovan rahan tieltä. Kysehän oli siitä että Nokia halusi rakentaa konttorinsa Lepakon tilalle ja Helsingin päättäjät suostuivat tähän. Lepakko oli hieno esimerkki kaupunkilaisten aktiivisuudesta, oman kaupungin hyväksi tekemisestä: entisestä asunnottomien alkoholistien yömajasta talkoohengessä toimivaksi kulttuuritaloksi muutettu paikka. Vaikka Lepakon toiminnassa oli vahva kansainvälinenkin ulottuvuus, se purettiin. Räikeäksi asian teki se, että Nokia ei lopulta edes rakentanut konttoriaan kyseiselle tontille. Nykyään alue on täynnä isoja ja koleita toimistokolosseja.

Niin, ne isot ja koleat rakennukset. Niitä on Helsinkiin rakennettu jatkuvalla vimmalla. Kuvio on miltei aina sama: Helsinkiä persoonalliseksi tekeviä rakennuksia ja tiloja puretaan jotta paikalle saadaan amerikkalaistyylisiä toimistorakennuksia, hotelleja ja kauppakeskuksia. Jos näiden tieltä ei tehdä varsinaisia purkutöitä, saa luonto puolestaan väistyä. Tällä tavoin ilmeisesti luodaan asukkailleen viihtyisä kaupunki, joka kiinnostaa myös matkailijoita. Tässä onkin yksi Helsingin kehityksen käsittämättömimmistä piirteistä: matkailijoiden tuomia tuloja kiihkeästi halutaan, ja samaan aikaan tehdään kaupunkia matkailijan näkökulmasta jatkuvasti vähemmän kiinnostavaksi. Olen nimittäin 99% varma siitä, että yksikään matkailija ei tule katsomaan kuinka amerikkalainen Helsinki osaa olla. Ei. Väitän että heitä kiinnostaa helsinkiläinen / suomalainen kulttuuri, suomen kieli, suomalainen ruoka ja juoma yms. Esimerkiksi Kaurismäen veljesten ravintoloiden ja elokuvateatterin tuhoaminen toimistojen tieltä oli lyhytnäköisyydessään vertaansa vailla. 

Mitä tuohon mainitsemaani amerikkalaisuuteen tulee on kiusallinen vaikutelmani se, että Helsingissä luullaan kansainvälisyyden ja amerikkalaisuuden tarkoittavan samaa asiaa. Tämä toki taitaa koskea koko tätä armasta Suomenmaatamme ylipäätään, mutta Helsingissä ilmiö näkyy kaikkein voimakkaimmin. Tästä eräs surullisimpia esimerkkejä on kauppakeskushirvitys nimeltä Mall of Tripla. Jo kieliopillisesti kömpelö nimi kertoo kaiken olennaisen. En myöskään tule unohtamaan järkytystäni kun suomalaista ruokaa tarjoillut ravintola Piekka suljettiin ja tilalle tuli American Bistro. Asian symboliikkaa tuskin tarvitsee kenellekään sen enempää avata.

Massiivisen rakentamisen ohessa ovat pienet liikkeet saaneet laittaa lapun luukulle. Muistan kuinka esim. lapsuuteni Töölössä oli vaikka minkälaisia pieniä yrityksiä jotka omalta osaltaan tekivät Töölöstä Töölön: tuossa oli kahvila josta sai herkullisia ”ruttumunkkeja,” tuossa oli kioski josta sai 10 pennin karkkeja ja jonka kiva ”kiskantäti” antoi aina muutaman kaupan päälle, tuossa oli tunnelmallinen lelukauppa jonka tuoksun muistan vielä tänä päivänäkin, tuossa oli pieni elokuvateatteri jossa kävin tasaisin väliajoin joko kaverin kanssa tai yksin. Niin, alle 10-vuotiaskin saattoi ongelmitta käydä leffassa yksinkin. Oletteko nähneet vastaavaa tämän päivän jättimäisissä ja persoonattomissa megateattereissa? En minäkään. Myös pankeilla oli konttorinsa Töölössä. Tutun virkailijan kanssa saattoi vaihtaa tilikirjan täyttämisen ohessa kuulumiset. Niinikään kirjoilla oli sijansa, sillä kodikkaasta kirja-/paperikaupasta löytyi kaikki mitä koulupoika tarvitsi. Antikvariaatista taas löytyi aina jotain kiinnostavaa luettavaa jonka hankkimiseen viikkorahat hyvin riittivät. Turha lienee mainitakaan että kiva ”divarinsetä” pyöristi summan aina alaspäin. Ja niin edelleen. Mistään näistä ei ole enää jäljellä muuta kuin muistot. 

Kuka tällaista ”kehitystä” halusi? Minä en ainakaan tunne ketään, ja näin lienemmekin ongelman ytimessä. Eli kaupunkia ja sen osia muutetaan ylimielisesti asukkaita kuulematta. Siis niitä, joiden elämään muutokset kaikkein eniten vaikuttavat. Lepakon puolesta kerättiin adressi, johon minäkin lisäsin nimeni. Vaikken siellä enää tuolloin käynytkään. Sittemmin ei adresseja ole enää keräilty, ja miksi keräiltäisiinkään. Eihän niillä olisi mitään merkitystä. Koirat haukkuvat, karavaani kulkee. Se on helsinkiläisen politiikan ydinajatus.

Merkillistä kuinka suurissa ja kalliissa metropoleissa, kuten vaikkapa Lontoossa ja Pariisissa ei olla vastaavaa kuihduttamista nähty. Tiedän tämän koska olen asunut molemmissa kaupungeissa. 

Metropolipoltiikkahan on ollut helsinkiläisten päättäjien ohjenuorana jo pitkään. Mitään erityisen positiivista en siitä osaa löytää. Oltuani Liike Nytin kansanedustajaehdokkaana kevään vaaleissa, syntyi mm. juuri tästä aiheesta monen ihmisen kanssa paljon keskustelua. Niiden, sekä lukuisten nettikeskustelujen perusteella voin todeta että melko harvalla muullakaan tuntuu olevan metropolipolitiikasta mitään kovin myönteistä sanottavaa. Mutta koirat haukkuvat, karavaani kulkee.

Edellisten lisäksi on mainittava asia, jonka kaikki todennäköisesti jo tietänevätkin: Helsinki on aivan – liian – kallis. Liiketoimintaa pystyvät pyörittämään tätä nykyä ainoastaan ne iänikuiset S- ja K-ketjut sekä suuret, monikansalliset, joka paikassa samaa bulkkia tarjoavat yritykset. Pienemmät ovat saanet kuvaukseni mukaan väistyä. Asumisen hintataso lähentelee Helsingissä jo mainitsemiani Pariisia ja Lontoota. Tosin sillä erotuksella että Helsinki ei ole Pariisi eikä Lontoo, eikä siitä voi sellaista tullakaan. Helsinki ei tosiasiasiassa ole hintatasonsa arvoinen. Koko Euroopan mittapuulla Helsinki on keskikokoinen kaupunki, jonka keskusta on suhteellisen pieni. Miksi sen siis pitäisi olla jotain muuta? Helsingin kokoisen kaupungin asukasluvun pakonomaiselle kasvattamiselle ei löydy yhden ainoaa mielekästä perustetta. Etenkään Suomen kokoisessa maassa. Se on kuitenkin ollut kaupungin päättäjistön tietoinen pyrkimys jo pitkään.

Kun tähän soppaan lisää vielä vaikkapa liikkumisen vaikeutumisen / vaikeuttamisen, vuodesta tai paremminkin vuosikymmenestä toiseen jatkuvat katu- ja rakennustyöt, julkisen liikenteen lippujen hintojen jatkuvan kallistumisen ja vaikkapa turvattomuuden tunteen lisääntymisen, alkaa olla jo melko vaikeaa löytää hyvää syytä Helsingissä asumiselle. Kaupungissa syntyminen kun ei sitä ainakaan minulle enää ole. Lyhyen laskutoimituksen jälkeen totesin että tuttavapiiristäni on ainakin viisi pariskuntaa / perhettä muuttanut Helsingistä pois. Tähän joukkoon liityin minäkin. Jää siis hyvästi pilaamalla pilattu Helsinki. Lapsuuteni rakas stadi.

Rene Ertomaa

Kirjoittaja on säveltaiteilija ja maailmankansalainen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu