”Keppi ei auta”

Tämän kirjoituksen otsikko on suora lainaus TE-toimiston virkailijalta, jonka kanssa kävin pitkähkön keskustelun jokin aika sitten. Hän sanoi ko. lauseen yhteenvetona käydessämme läpi Suomen poliittisten päättäjien asenteita työttömiä ja osa-aikatöissä olevia ihmisiä kohtaan. Keppi tuli keskusteluun mukaan kun pohdimme Petteri Orpon hallituksen pyrkimyksiä parantaa Suomen työllisyystilannetta. Orpon ja hänen ministeriensä pyrkimys ”patistella” työttömiä töihin sai virkailijalta melkoisen täystyrmäyksen. Hän sanoikin suoraan niin kuin asia on: yksikään hänen asiakkaistaan ei halua olla työtön. Tämän lisäksi hän totesi ykskantaan että järjestelmä on ”syvältä,” ja että työttömien asioista päättävät eivät tiedä asioiden todellista laitaa. Aikamoista. Eihän tässä sinänsä mitään uutta minulle ollut, mutta sen kuuleminen suoraan alan ammattilaiselta sai mietteliääksi.

Koska kuulun yhteen maamme surkeimmista ihmisryhmistä eli free-lancereihin, on minulla kyseenalaisen rautainen kokemus Suomen työllisyystoimista ja free-lancerina / pääasiassa osa-aikatyötä tekevänä elämisestä. 

Tehdäänpä pieni listaus töistä joita olen elantoni eteen vuosien aikana tehnyt: muusikko, säveltäjä, laulaja, tuottaja, toimittaja (radio-/lehdistö), juontaja, näyttelijä, kuorma-auton kuljettaja, malli, soitinopettaja, postimies, kirjastobussin kuljettaja, kirjastovirkailija, laulunopettaja, äänikirjan lukija, lähetti, musiikinteorian ja solfan opettaja, siivooja, muskariopettaja ja peruskoulun / lukion opettaja. Onpa yksi eduskuntavaaliehdokkuuskin koettu. Koulutusta on kolmen eri maan korkeakouluissa suoritetut perus- ja jatkotutkinnot sekä lukuisa määrä kansainvälisiä kursseja päälle. Lukio ja yo-tutkinto luonnollisesti mukaan luettuina. Myös Helsingin kaupungin oppisopimuspohjainen toimistokoulu ja talonmieskoulu on käyty. Kielitaitoa on kohennettu englantilaisia ja ranskalaisia kouluja myöten. Pyrkimättä mitenkään pröystäilemään, voinen melko rehellisesti väittää että Orpon hallituksessa tuskin on kovin montaa samanlaisen listan omaavaa henkilöä. Mutta ei auta, olen laiska ja minua on patisteltava töihin. Porkkanaa minun on turha toivoa, keppiä tiedän sen sijaan olevan tulossa. Sen iskuista on tosin suurin osa selästäni jo arvilla, mutta se ei Orpoa ja hänen patistelijakavereitaan luonnollisesti kiinnosta. Kuten ei ole kiinnostanut käytännössä ketään heidän edeltäjistäänkään. Suomi on maa jossa ei kertakaikkiaan osata positiivisen kautta tekemistä, vaan kaikki toteutetaan rangaistuksen ja muun kielteisen avulla. Niin on aina ollut, ja mitä ilmeisimmin niin on aina oleva.

Työttömyysturvasta julkisesti keskusteltaessa puhutaan jostain syystä aina bruttosummasta ja mainitaan kuinka leppoisasti työttömät, nuo yhteiskunnan loiset, saavat sen turvin elellä. Vaikka bruttokaan ei järin suuri ole, tästähän Suomi onkin saanut EU-neuvostolta muistaakseni jo neljä turhaa huomatusta, on netto surullinen: käteen jää 595€ kuussa. Jos pitäisin nyt jossain puhetta, pyytäisin yleisöä nostamaan käden pystyyn sen merkiksi että henkilö katsoo tulevansa ko. summalla oikein hyvin toimeen, ja että mielellään jättäytyy sen varaan. Luulen että yksikään käsi ei nousisi.

Valtioneuvoston sivuilta käy ilmi että Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea on todennut 15.2.2023 Suomen sosiaaliturvan tason olevan edelleen liian alhainen. Siis: edelleen. Pidän melkoisen erikoisena että normaalisti niin kovasti Suomen ns. maabrändistä huolestuneet poliitikot eivät näe ko. asian tuottavan minkäänlaista mainehaittaa.

Toinen verenpainetta vakavasti nostattava asia johon törmää aivan liian usein työttömistä keskusteltaessa on se, kuinka täydellisesti sivuutetaan työttömyyden henkinen puoli. Kuinkahan moni työttömiä patistelemaan pyrkivä päättäjä on joutunut kokemaan vaikkapa sen miltä tuntuu kun vuodesta toiseen etsii aktiivisesti töitä, mutta juuri koskaan ei saa minkäänlaista vastausta? Toistan: ei minkäänlaista vastausta. Silloin harvoin kun vastauksen sattuu saamaan, se alkaa lauseella: ”Valitettavasti tällä kertaa..” jne. Kun tuon on lukenut riittävän usein, on noita kahta sanaa ”tällä kertaa” oppinut yksinkertaisesti vihaamaan. Koskahan olisi se ”tämä kerta” jolloin tilanteeseen tulisi muutos? Näitä kun vallitsevassa asenneilmapiirissä pohdiskelee, alkaa olla melkoisen vaikeaa olla masentumatta. Tällaisesta näkökulmasta elämää katsovalle ei Sipilän / Marinin hallitusten sorvaama aktiivimalli näyttäydykään minään muuna kuin silkkana ilkeytenä. Surullinen faktumi on, että omalla kohdallani ”sen kerran” eteen tuleminen lienee jatkuvasti epätodennäköisempää. Laaja osaamiseni ja kokemukseni eivät kiinnosta ketään, eivätkä myöskään sulje pois sitä tosiseikkaa että olen peräti 51-vuotias. Vaikka tunnenkin itseni n. 35-vuotiaaksi ja vaikka monen keskieurooppalaisen tuttavani mielestä olen ”mies parhaassa iässään,” on tullut selväksi että Suomessa ”Parasta ennen” -päiväys on kohdallani armottomasti ohi. Tämän asian konkreettinen tajuaminen on tuonut ajoittain kyyneltä silmäkulmaan ja fyysistä kipua jonnekin rintalastan tietämille. Ei auta itku markkinoilla. Olen laiska, ja minua täytyy patistella.

TE-toimiston virkailijan kanssa käymäni keskustelu vahvisti mielessäni jo pidemmän aikaa epämiellyttävästi pyörineen ajatuksen siitä, että Suomi olisi mahdollisesti ikärasistinen maa. Sen lisäksi että hän vastasi myöntävästi asiaa häneltä suoraan kysyttyäni, hän kertoi kokeesta jossa työnhakijoiden taustasta oli jätetty erilaisia asioita mainitsematta. Yksi näistä oli ikä. Koehakijoiden työllistyminen parani huomattavasti. Tämä ilmiö huutaa poissaolollaan kun suomalaisen yhteiskunnan epäkohdista puhutaan. Miksi? Koska olen opiskellut ja viettänyt paljon aikaa Italiassa, voin kokemuksesta kertoa että siellä on hyvin tavallista nähdä esim. kahvilassa tai ravintolassa puuhailevan arviolta 70- tai jopa 80-vuotiaan, pirteän ja elämäniloa uhkuvan henkilön. Hänen kanssaan vaikuttaa useimmiten työskentelevän saman perheen muita jäseniä. Viihdyn ko. paikoissa erinomaisesti. Suomessa en näe tuon ikäisiä juuri missään. Olenkin visusti päättänyt että liityn monen korkeakoulutetun tuttavani joukkoon, ja yritän rakentaa tulevaisuuttani Suomen ulkopuoliseen maailmaan. Mitä se konkreettisesti tarkoittaa, on vielä osittain hämärän peitossa. Sen sijaan kristallinkirkasta on, että Suomessa ei minulle tulevaisuutta ole.

Rene Ertomaa

Kirjoittaja on säveltaiteilija ja maailmankansalainen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu