Liittymällä Natoon Suomi rikkoo ulkopolitiikkansa pitkän linjan

Suomalaisilla on tapana yhtenä rintamana päättää totuutensa ja mennä sitä kohti sulkien silmät muulta. Kohde saattaa vaihdella, mutta konsensus on aina saatava.

Tänä keväänä rintama kerääntyi Natoon liittymisen ympärille. Valaistuminen tämän suhteen saatiin muutaman profeetan kautta, jotka kertoivat suomalaisille, mitä ajatella.

Suomen ulkopolitiikka, kuten muutamien muidenkin maiden, on rakentunut vuosikymmeniä tasapainon hakemisen varaan. Pitkän tähtäimen strategia on ollut pitää kaikki ovet avoinna ja seurata tilanteiden kehittymistä. Presidentti Niinistö kutsui tätä joskus tuulien haistelemiseksi. Mielestäni nimenomaan tämä viisas strategia on kannatellut meitä pitkällä tähtäimellä hankalien aikojen yli, aina tsaarinvallasta ja Natsi-Saksa-yhteistyöstä irti pääsemiseen ja vaiherikkaaseen suhteeseen Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa. Nykymuodossaan on lyhytnäköistä ja halpamaista kutsua maltillista pidättäytymistä ja ovien auki, edes raollaan, pitämistä suomettumiseksi.

*

Natosta puuttuu vaaleilla valittu päätöksentekoelin, ja viime kädessä itse tulkitsen sen Yhdysvaltain hegemoniaprojektiksi, selitti liitto itse sitten asian miten päin vain. Ei Yhdysvaltoja oikeasti kiinnosta Eurooppa yhtään sen pidemmälle, kuin mikä sen omissa intresseissä on. Käytännössä ei tarvita kuin yksi amerikkalainen presidentti, joka päättää, että Eurooppa on resurssien tuhlausta, ja Naton varaan puolustuksensa ja turvallisuuspolitiikkansa ripustanut Eurooppa onkin turvaa vailla. Euroopan pitäisi Natoon ripustautumisen sijaan kehittää omaa yhteistyötänsä demokraattisen politiikan, ts. nykytilanteessa EU:n puitteissa. Euroopan valtiot ovat keskenään luonnollisia ”liittolaisia”, ja jakavat suunnilleen samat intressit.

Natoon liittyminen sulkee ovia. Natoon liittyminen on yksi askel rautaesiripun uuteen pystyttämiseen. Kärjistäen: kun keskustelu loppuu, sota alkaa. Tiedämme kaikki, että sotatilan ensimmäisiä merkkejä on diplomaattisuhteiden katkaisu. Mitä saavutamme sillä, että kieltäydymme kommunikoimasta ihmisten kanssa, joiden toimintaa emme hyväksy? Paraneeko tilanne leiriytymällä ja luokittelemalla ihmiset ja valtiot – nykymaailmassa niin suositun tavan mukaan – Hyviksiin ja Pahiksiin? Tällainen maailmankuva perustuu viholliskuviin.

Amerikka leireineen ei, toisin kuin he itse mielellään kertovat, ole maailman ylin moraalinen poliisi ja Ultimaattinen Hyvä. Maailmaa ei ole jaettu hyviin ja huonoihin ihmisiin, tai hyviin ja huonoihin valtioihin. Kaikissa on vaihtelevissa suhteissa molempia, eikä kellään ole moraalista auktoriteettia yli muiden. Par in parem imperium non habet. Viime kädessä olemme kaikki tässä yhdessä.

Mielestäni maailma ei kaipaa lisää muureja.

 

 

Muokattu 26.10. klo 13.21: Selkeyden vuoksi korjattu ilmaisu ”demokraattinen päätöksentekoelin” muotoon ”vaaleilla valittu päätöksentekoelin”.

+9
Riia Ryymin
Turku

VTK
opiskelija, Turun yliopisto
r.s.ryymin@gmail.com

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu