Etätyö vs. lähityökeskustelu heijastelee laajempaa työelämätrendiä

Nykyinen etä- ja lähityötä koskeva keskustelu tiivistyy usein kysymykseen siitä, missä työtä tulisi tehdä, mutta todellisuudessa sen juuret ovat syvemmällä. Työelämässä on käynnissä laajempi murros, joka ravisuttaa työntekijän ja työnantajan välistä arvosuhdetta.

Olen seurannut uteliaana ympärillä käytävää kädenvääntöä etätyöstä vs. konttorille paluusta. Tuntuu herättävän tunteita tämä aihe. Nykyisessä keskustelussa on mielestäni kuitenkin liian vähän tasoja.

Taloustieteen ja tuottavuuden näkökulmasta voit valita puolustaa tai vastustaa etätyötä esimerkiksi tuottavuuden, innovaatioiden, osaamisen kehittämisen tai toimitilakustannusten näkökulmasta. Sosiaalipsykologina voit tarkastella, miten sosiaalisen vuorovaikutuksen väheneminen ja yksinäisyys vaikuttavat työntekijöiden mielialaan ja työmotivaatioon tai millainen vaikutus etä- ja lähityöllä on työyhteisön sosiaalisiin rakenteisiin ja dynamiikkaan. Voidaan lisätä soppaan vähän kaupunkisuunnittelua ja ripaus juridiikkaa, mutta kuka kysyy sen seuraavan kysymyksen? Entäs sitten?

Keskustelu kun lienee kuitenkin heijastuma isommasta pandemian jälkeisestä työelämäilmiöstä, joka ravisuttaa työnantajien ja työntekijöiden välistä sosiaalista sopimusta, tai molemminpuolisen arvon luonnin ja vaihdannan perustaa. Työelämä on murroksessa ja haemme suuntaa uudelle työlle. Sillä on merkitystä, millaisessa kontekstissa suuntaa haetaan.

Siksi moni näkee tarpeen puhua työn hyvinvointia lisäävästä vaikutuksesta kun suuri osa otsikoista ja postauksista käsittelee työelämään liitettyjä negatiivisia näkökulmia  – epävarmuudesta ja irtisanomisista lisääntyneeseen kuormitukseen ja huonoon johtajuuteen. Isossa kuvassa työelämä on kehittynyt viimeisen parinkymmenen vuoden ajan koko ajan parempaan suuntaan.

Silti sitoutuminen työhön on edelleen laskusuunnassa, ja moni kuvailee työelämän ottaneen askeleen pois inhimillisestä kohti transaktionaalista maailmaa. Se on osittain seurausta laskusuhdanteesta ja vallalla olevasta tehokkuusnarratiivista.

Kun työelämäpuheessa korostuvat tehokkuus ja tuottavuus, ja ihmiset näkevät tavoitejohtamisen mallien kautta, miten heidän arvoaan mitataan enemmän suorituskykyä kuvaavien mittareiden kautta kuin heidän kokemuksensa tai taitojensa kautta, puhumattakaan heidän henkilökohtaisesta panoksestaan yrityksen kulttuurin eteen niin onko se ihme, jos työntekijät tuntevat itsensä koneiston osiksi? *

Tämä on haastava yhtälö. Kun työntekijöiden kokemus tukee tehokkuusnarratiivia ja se saa vahvistusta johdon puheista, yrityksen tavoitteista ja uutisissa näkyvistä muutosneuvotteluista, on saatavilla olevan tiedon ja kokemusten valossa tulkinta melko ymmärrettävä.

Työntekijöiden kokemukset muuttuvat uskomuksiksi, kun nämä tulkitsevat kokemuksiaan yhä harvemmin kollegoiden kanssa ja yhä useammin sosiaalisen median vinoutuneiden ajatusmallien kautta. Toiminta ja tulokset seuraavat pinnan alla olevia kokemuksia ja uskomuksia.

Siten en usko, että työelämän haasteet korjaantuvat laajamittaisella paluulla konttorielämään. Päinvastoin, siinä on suuri riski että pakotettu paluumuutto vahvistaa epähumaania resurssinarratiivia entisestään.

Niin kauan kuin kysymys keskittyy siihen, missä työtä tehdään, käymme väärää keskustelua.

 

* Accenture Life Trends 2025

Riikka Tanner

Yrittäjä, konsultti ja tietokirjailija. Yhteiskunnallisista ilmiöistä innostuja, teemoina tulevaisuus, strateginen ennakointi ja muutosvoimat.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu