Odotuksen analyysi

Kuka odottaa. Minä.

Lääkäri on pettänyt minut, lääkärin arvovallalla minut on huitaistu mappipinoon pölyttymään.

Odotus paistaa kasvoiltani, sitä kohtaa poskea johon sinä, ystävä, koskit, ohimennen.

Olen väsynyt, rähmällään makaava ei tiedä mistään mitään. Se tiedoksi heille, jotka luulevat, että odottaminen on kivaa. He yrittävät kertoa minulle, kirjoittaa kirjeitä odottamisesta, niitä kasaantuu ovenpieliin. En ole lukenut yhtäkään paitsi yhden luin unessa. Siinä hylätyssä asuntolassa, meri loiski seinän vieressä, puu natisi ja minulla oli musta tukka, mustat vaatteet. Olin korppi, kuollut sukupuuttoon, tunsin jo sulat nahassani. Korppi ei odota, korppi on.

Opettele korpiksi, luin kirjeestä.

Ensin voisi sanoa ääneen ja kovaa miksi odottaminen on riesa ja vaiva. Ensinnäkin siksi, että se varastaa, varas se on puhtaasti suomenkielellä sanottuna. Ahne. Se on erikoistunut aikaan. Tuohon, tiedät kai, seinällä tikittävään ja siihen ajanmuotoon mikä ei näy eikä näyttäydy vaikka kuinka maanittelisi. Emme siis tiedä ajasta muuta kuin, että se tikittää maailman kellot täyteen itseään. Meissä se näkyy, tietysti. Vanhenemme. Virumme maata kohti kuin purukumi tai kuminauha. Ajan yksi muoto on maa. Maa edustaa ikuista ja sen ajattomuus vie voiton seinällä tikittävästä ajasta. Mutta pysytäänpä paikallaan.

Minähän odotan, selitän tässä nyt mitä vain. Ja se vain pitenee, odottaminen.

Ilmoitit nimittäin myöhästymisestäsi.

Et ole lääkäri, jos olisit et ilmoittaisi koska lääkäri asettuu ylös, tähtien tasolle. Valkoisen takkinsa oikeudella hän voi tehdä mitä tahansa. Hän tekee kauheimman teon, hän mitätöi minut.

Oikeuteni veronmaksajana.

Sinä juokset koska et ole lääkäri, tunnen läähätyksesi, hien ihollasi kun risteilet aikataulujen kartoissa ja etsit kaipuusi osoitetta, sitä ikävää joka on meille kaikille yhteinen. Josta emme tiedä muuta kuin, että se on olemassa. Se hengittää, varsinkin tänään, jäätää niskassa, tekee naurunalaiseksi koko prosessin. Sillä odottaminen on myös prosessi, projekti johon lupautuneen on katsottava mihin sen epäsuora ja epälooginen tie vie.

Epäilen, ettei minnekään. Se palaa meihin, sinuun ja minuun ja nauraa.

Vastasin viestiisi. OK. Koska väsymykseni ei tunne muita kirjaimia, koska jokainen muu kirjain on muuttanut päästäni pois.

Haluan kiukutella.

Olla lapsi, maata lattialla, lyödä nyrkkejä ja kantapäitä lattiaan, kirkua. Mutta valitettavasti, aikuisena tiedän, ettei se hyödytä mitään.

Olen sisällä, helkkari vieköön, olen istunut koko päivän sisällä. Seurannut puhelinta, en siis sillä tavoin kuinka kävelijä seuraa toista kävelijää. Olen seurannut katseellani enemmän kuin kuunnellut soiko se vai ei. Liikkuuko kone, ilmestyykö valo pintaan, ihana valo. Nyppinyt kauluksen olematonta hiusta, rypistyviä käsiäni. Pulleita suonia kämmenselässä.

Sinä lupasit tulla puolen päivän aikaan, et tullut. Sitten ilmoitit uuden ajan, et tullut. Nyt kun kolmas aika on kirjattu puhelimeeni ja se aika ei ole vielä täyttynyt. Minun on kylmä, palelen, olen verestä vajaa koska en syö. Pitkin suolistoani ei valu mitään. Päätin, etten täytä itseäni ennen kuin tulet. Sitten napsautan uunin päälle, keittolevyn kuutoselle ja valmistan ruuan, katan pöydän. Paastoamisessa on se hyvää, että tyhjentymisen kautta, aivot saavat askaretta, on pinnisteltävä tarkoituksen perään koska syöminen yleensä täyttää tarkoituksen pulleaksi ja röyhtäisee päälle.

Odottaminen on siis pullistunut tänään tuplakokoon. Odotan sinua ja odotan lääkärin puhelinsoittoa.

Olen tilanteessa mitä inhoan. Odotan, enkä kykene mihinkään muuhun. Odottaminen on naulannut minut tuoliin ja täyttänyt pääni itsellään. Olen liejussa, eikä mikään selitys, millään kielellä pysty selittämään tätä oikeaksi.

Vääryys on muuttanut majaani, se tekee tuttavuutta ja röyhkeyden huipuksi tietää nimeni. Tyhmät niputetaan samaan , ”anteeksipyyntö” kukkakimppuun joka aina tuodaan kun petetään lupaus.

Kello ei liiku, kello viruu etanana ja haukottelee. Se ei kertakaikkiaan ole ystävä, koska ystävä pahoittelsi aiheuttamaansa vaivaa. Puhelin vaikenee. Sen kuori on mykkyyden koneellistuma.

Vihaan lääkäriä.

Hän toipuu työpäivästään. Hän istuu pöydän ääressä ja syö. Mies on laittanut salaatin ja kevyen pihvin. He jakavat hetken, keskustelevat välillä päivän tapahtumista. Eivät minusta, eivät meistä joiden varattu puhelinaika jätettiin huomioimatta. Varaus-sivua ei katsottu, tehtiin virkavirhe. Jos minä ilmestyisin kotiovellesi, lääkäri, työntyisin röyhkeästi ohitsesi sisään. Istuisin kodikkaalle tuolillesi, kodikkaaseen keittiöön, ruuan tuoksun keskelle. Miehesi valmistautuisi kutsumaan poliisit paikalle, mutta sinä estäisit koska olet sivistynyt ihminen ja parantajaidentiteettisi vahva. Ymmärtäisit ja asettaisit minut – mielessäsi – niihin ressukoihin, väliinjääneisiin joihin ei voisi muuten suhtautua kuin selittämällä faktat juurta jaksain. Hitaasti ja sanat selkeästi lausuen. Koska minunlaiseni ihmiset ovat elämänsä tapahtumaköyhyydestä johtuen, hitaita. Hidasälyisiä.

Vihaan lääkäriä, omalääkäriä. Hän ei ole minun, varsinkaan oma.