Sähkö siirtyy – Eurot ropisee

SÄHKÖ SIIRTYY – EUROT ROPISEE

Kuluttajat ja yrittäjät repivät harmaantuvia hiuksia availlessaan vuoden 2020 ensimmäisiä sähkönsiirtolaskuja. Vaikka alkutalvi on ollut lauha ja lämmitysenergian osalta koituu säästöjä, niin sähkönsiirtomaksujen korotukset toki näkyvät ja tuntuvat. Siirtolaskulla näkyy eriteltynä kuukausimaksu perusmaksuna, sähkönsiirron hinta, huoltovarmuusmaksu, sähkövero ja arvonlisävero. Kodeissa muristaan korotusten oikeudenmukaisuuden perään. Ja ihmetellään miksi siirtohintojen nousua ei ole suitsittu.

Hinnannousun taustalla on vuonna 2013 Kataisen hallituksen aikana säädetty sähkömarkkinalaki, joka velvoittaa sähköverkkoyhtiöitä investoimaan ns. säävarmaan sähköverkkoon vuoteen 2028 mennessä. Asetettu palveluvelvoite ohjaa sähkökatkojen lyhentämiseen. Laki ohjasi verkkoyhtiöt investoimaan maakaapelointiin. Samanaikaisesti on myös tarvetta vanhojen verkkojen uusimiseen. Toimitusvarmuus ja huoltovarmuus toki ovat tavoittelemisen arvoisia. Sähkömarkkinalaki jätti kuitenkin huomioimatta miten nämä investoinnit rahoitetaan.

Siirtohinnoittelun perusongelma on siinä, että siirtoverkkoyhtiöt ovat alueellisia, luonnollisia monopoleja. Yhtiöt eivät toimi verkon alueella kilpailluilla markkinoilla, vaan verkko-operaattoreina yksinoikeudella. Verkkoyhtiöt ovat usein alueensa kuntien omistamia. Yhtiöiden taloutta ajavat siten sekä sähkömarkkinalainsäädäntö, osakeyhtiölain voitontuotto-odotus, valtion verotuotto-odotukset ja kuntien osinkotuotto-odotukset omistajina. Mutta. Kuinka valvotaan kuluttajan tai yrittäjän oikeuksia siirtohintojen kohtuullisuuden näkökulmasta – puhumattakaan alueellisen eriarvoistumisen kärjistymisestä? Poliittiset päättäjät istuvat yhtiöissä kuluttajaan nähden monilla jakkaroilla. Eriarvoistumiskehitykseen ei ole puututtu?

Sähkölainsäädäntöä valmistellaan eduskunnassa. Hallituksella on asiassa oma linjansa. Valiokunnat tekevät valmistelevaa työtä verkkoyhtiöitä koskevan sääntelyn ja siirtohintasääntelyn sekä sähköverotuksen ja huoltovarmuusmaksujen mitoittamisen osalta. Asiantuntijat lausuvat asiassa. Energiavirastoa on huudettu apuun. Myös sähköyhtiöiden omistajilla ja hallituksilla on vastuunsa investointien kustannusten juoksuttamisessa. Oma lukunsa on lihoiksi laitetun yksityistetyn sähkönsiirron laskutus (Elenia ja Caruna). Valvonta ja vastuu loittonevat.

Tapasin energia-asiantuntijan, jonka mukaan edellinen eduskunta olisi voinut ohjata sähkönsiirtomaksujen kasvua. Asiantuntijat ovat nostaneet asian esille. Asiasta keskusteltiin, mutta yksikään puolue ei halunnut huojentaa sähkönsiirron hintaa ja ohjata säädöksin verkkoyhtiöitä. Valiokuntien lausunnot ohjaavat eduskuntaa. Nyt Viisikko -hallitus yrittää jälkiheränneisesti korjailla tehtyjä virheitä. Keinovalikoimaa ei kuitenkaan juuri ole.

Siirtohintakatto on perusteltua. Toimitusvarmuusvaatimuksen venyttäminen vuoteen 2036 sekä alituottojen jaksottamisen pidentäminen ovat oikeansuuntaisia työkaluja verkkoyhtiöille. Valtio kerää siirtolaskulla sähköveroja ja huoltovarmuusmaksuja yli 40 miljoonaa euroa vuosittain. Huoltovarmuusrahastoissa on varallisuutta n. 2 miljardia euroa. Verrantona: Tieveroja kerätään vuosittain n. 8 miljardia euroa. Mutta palautetaan tieverkkoihin vain n. 0,8 miljardia.

Tuulivoiman syöttötariffin tukeen on ohjattu kepeästi kopsautellen miljardeja. Mikä veroina kerätään se hujeltaen menee. Valtio voisi palauttaa huoltovarmuusmaksuja ja verotusta takaisin verkko-operaattoreille säävarman sähköverkon tukena maakaapelointiin? Valtiontukiehdot tai sähködirektiivi eivät tätä estä. Kun korko on alhaalla – Säävarman verkon investointeihin voisi ajatella haettavan rahoitusta markkinoilta – eikä lähteä rahoittamaan verkkoa kuluttajien lompakolla. Kuluttaja ei ole pankkiiri.

Risto Simonen, poliitikko

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu