Mitä trumpismi on?
Trumpismille vaikuttaa löytyvän hyvin monia määritelmiä, mutta Wikipedialla on aika hyvä:
”Trumpism is a political ideology, style of governance,[1] political movement and set of mechanisms for acquiring and keeping power associated with United States president Donald Trump.[2][3] It is an American version of the rise of right-wing conservative–neo-nationalist national-populism[4] and illiberal democracy in multiple nations worldwide.”
”Trumpismi on poliittinen ideologia, hallintotapa, poliittinen liike ja kokoelma keinoja, joiden tavoite on säilyttää Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin valta.”
Tuossa on kuitenkin se ongelma, että se ei kerro, miten republikaaninen puolue on muuttunut Trumpin vaikutuksesta. Jos Trump häviää vaalit, kuten nyt hyvin vahvasti vaikuttaa, miten käy puolueen ideologian ja strategian?
Parhaan vastauksen puolueen nykytilasta antaa käsittääkseni Stuart Stevensin elokuun alussa ilmestynyt kirja It Was All a Lie: How the Republican Party Became Donald Trump. Heinäkuun lopulla julkaistiin Stevensin kirjoittama kirjaan perustuva mielipidekirjoitus New York Timesissa otsikolla I Hope This Is Not Another Lie About the Republican Party.
Kirjan kuvauksesta:
”This is not a book about how Donald J. Trump hijacked the Republican Party and changed it into something else. Stevens shows how Trump is in fact the natural outcome of five decades of hypocrisy and self-delusion, dating all the way back to the civil rights legislation of the early 1960s.”
”Tämä ei ole kirja siitä, miten Donald J. Trump kaappasi republikaanisen puolueen ja muutti sen joksikin muuksi. Stevens näyttää, miten Trump on itse asiassa luonnollinen lopputulos viidestä vuosikymmenestä tekopyhyyttä ja itsepetosta, joka alkoi jo kansalaisoikeuslainsäädännöstä 60-luvun alkupuoliskolla.”
NYT:n kirjoituksen Stevens aloittaa kertomalla republikaanisen puolueen vuoden 2012 hävittyjen presidentinvaalien jälkeen tehdystä sisäisestä selvityksestä syistä, miksi puolue oli voittanut äänienemmistön presidentin vaaleissa vain kerran vuoden 1988 jälkeen. Tuloksena oli, että puolueen pitäisi vedota enemmän värillisiin, nuoriin ja naisiin. Nämä johtopäätökset esitettiin ei vain poliittisena tarpeena vaan moraalisena edellytyksenä, jos puolue haluaisi olla hallintovastuussa nopeasti muuttuvassa maassa.
Sitten tuli Donald Trump ja puolue heitti johtopäätökset pois lähes kuuluvalla helpotuksen huokauksella. Luojan kiitos voimme voittaa ilman, että edes teeskentelemme välittävämme moraalisista edellytyksistä.
27.10. NYT:ssä julkaistiin artikkeli Win or Lose, It’s Donald Trump’s Republican Party – The G.O.P.’s politicians, activists and voters are still figuring out what that means joka pohtii trumpismin tulevaisuutta ja mainitsee syyskuussa 2016 julkaistun esseen “The Flight 93 Election,” olevan ehkä vieläkin osuvin kiteytys trumpismista.
”The essay’s title was a reference to the passenger plane that crashed in a field in Pennsylvania on Sept. 11, 2001, after the passengers and crew tried to overcome the Al Qaeda terrorists who hijacked the aircraft. “2016 is the Flight 93 election: charge the cockpit or you die,” Anton wrote. “You may die anyway. You — or the leader of your party — may make it into the cockpit and not know how to fly or land the plane. There are no guarantees. Except one: If you don’t try, death is certain.””
”Al Qaedan kaappaama lentokone, lento 93, syöksyi maahan 9/11 vuonna 2001 sen jälkeen kun miehistö ja matkustajat olivat yrittäneet vallata koneen takaisin. Esseen mukaan vuoden 2016 presidentin vaalit olivat republikaaneille vastaavat. Trumpin kyvyistä ohjata konetta ei ollut mitään takeita, mutta jos ei yritetty, kuolema tai tappio oli varma.”
Clintonin voitto vuonna 2016 olisi merkinnyt hyvin todennäköisesti kahta kautta ja sinä aikana republikaanien perinteisten kannattajien osuus väestöstä olisi laskenut edelleen ja vaalien voittaminen olisi edellyttänyt hyvin tai liian suuria muutoksia puolueen linjassa.
Minun mielestäni tuo essee ei ole mikään poliittinen ohjelmajulistus vaan tappion myöntäminen. Se muistuttaa hyvin paljon Stephen Elopin Burning Platform -sähköpostiviestiä. Siitä alkoi Nokian matkapuhelimien alasajo ja me tiedämme, miten siinä lopulta kävi.
Stevens kertoo nähneensä vaaran merkit, mutta halunneensa uskoa, että republikaaninen puolue ei ole rasistinen, että puolueeseen mahtui monia mielipiteitä ja toinen puolue oli vielä pahempi. Useat näkivät puolueen pimeän puolen, mutta halusivat uskoa sen olevan väistyvän ”geenin”, mutta se osoittautuikin hallitsevaksi.
Stevens muistelee vuoden 2000 George W. Bushin kampanjaa, jossa hän työskenteli. He tunnistivat republikaanien vähäisen kannatuksen ei-valkoisten parissa. Kun Bush kutsui itseään myötätuntoiseksi konservatiiviksi, puolueen oikealta laidalta hyökättiin sanomalla, että se merkitsi sen myöntämistä, että konservatismi ei ollut myötätuntoista. Se oli kuitenkin Stevensin mukaan totta. Kampanjassa silti uskottiin, että he voisivat ohjata puolueen kiltimpään ja hellempään suuntaan, kuten vanhempi Bush asiaa kuvaili. Stevensin mukaan he olivat väärässä.
”Reading Mr. Bush’s 2000 acceptance speech at the Republican National Convention now is like stumbling across a document from a lost civilization, with its calls for humility, service and compassion. That message couldn’t attract 20 percent in a Republican presidential primary today. If there really was a battle for the soul of the Republican Party, we lost.”
”Kun nyt lukee Bushin puhetta, jolla hän vastaanotti puolueen presidenttiehdokkuuden vuoden 2000 puoluekokouksessa, on kuin törmäisi kadonneen sivistyksen dokumenttiin, jossa vedotaan nöyryyteen, palvelemiseen ja myötätuntoon. Nyt sen sanoma vetoaisi vain alle 20 prosenttiin esivaalien äänestäjistä. Jos kyseessä oli taistelu republikaanien sielusta, se taistelu hävittiin.”
Stevensin haastatteluja kirjan tiimoilta löytyy Youtubesta useita eri pituisia, mutta Democracy Now!:n versio on mielestäni hyvä kompromissi runsaan 22 minuutin pituudellaan.
New York Timesin mielipideosastolla julkaistu ”kirja-arvostelu” The Revolt of the Republican Strategists – What the Trump era has revealed about the people who used to run Republican campaigns. Stevensin kirjasta on kovin kriittinen, mutta lopulta kritiikki tiivistyy siihen, että strategistit eivät ole ideologeja ja republikaanit ovat sen suhteen tuuliajolla ja hajaantuneita.
Toisessa NYT:n kirja-arvostelussa, The Many Varieties of Donald Trump Stevensin kirja on yksi kolmesta ja We Should Have Seen It Coming: From Reagan to Trump–A Front-Row Seat to a Political Revolution kertoo varsin samanlaisesta jatkumosta republikaanisessa puolueessa kuin Stevens.
Stevensin kirjaa ei arvostella vaan tiivistetään sen sanoma kolmeen kappaleeseen, joista keskimmäinen on:
”This reckoning inspired Stevens to publish this blistering, tell-all history. Viciousness and hypocrisy are everywhere in his story. Stevens’s troubling chapter about racism shows clearly how party operatives have capitalized on white resentment for decades. When Lee Atwater admitted in 1981 that Republicans were just using code words to keep talking about race, he was finally being honest. The Republicans whom Stevens worked with championed “family values” while living Hustler magazine lifestyles. Fiscal conservatism? Republicans never cared about balanced budgets — unless a Democrat was in the White House. The one-time “party of Lincoln,” Stevens explains, is now beholden to a Fox News propaganda network and powerful interest groups. His power-hungry party, Stevens says, is willing to sacrifice the integrity of vital democratic institutions.”
Jatkuuko polarisaatio
Katsotaan ensin, mitä Wikipedia sanoo Trumpin käyttämästä retoriikasta:
”Rhetorically, Trumpism employs absolutist framings and threat narratives[20] characterized by a rejection of the political establishment.[21] The absolutist rhetoric emphasizes non-negotiable boundaries and moral outrage at their supposed violation.[22] The rhetorical pattern within a Trump rally is common for authoritarian movements. First, elicit a sense of depression, humiliation and victimhood. Second, vividly identify the enemy causing this state of affairs and promote paranoid conspiracy theories to inflame emotions of fear and anger. After cycling these first two patterns through the crowd, the final message is a cathartic release of crowd pent up energy and salvation is at hand because there is a powerful leader who will deliver the nation back to its prior glory.[23] This three part pattern was first identified in 1932 by Roger Money-Kyrle and later published in his Psychology of Propaganda.[24]”
Siis hyvin perinteinen kolmiosaisen draaman kaari.
Jo mainittu NYT:n artikkeli Win or Lose, It’s Donald Trump’s Republican Party on melkoisen pitkä. Sen voi kuunnella myös luettuna ja äänitiedoston pituus on 58:33. Yritän tiivistää sen sanomaa siltä osin kuin ei vielä ole yllä kerrottu.
Trumpin vahva kannatus hänen äänestäjiensä parissa on johtanut jonkinlaiseen puhdistukseen republikaanisessa puolueessa. Vaaleissa republikaanisesta puolueesta valitsemiseksi ei ole riittänyt enää puolueen jäsenyys vaan on pitänyt olla Trump-republikaani. Kestääkö tämä uskollisuus, jos Trump häviää? Tuskin. Republican Voters Against Trumpin mainoksessa republikaanisen puolueen ehkä kolmanneksi vaikutusvaltaisin poliitikko Lindsey Graham kertoo, mitä mieltä hän oikeasti on presidenttiehdokkaista.
Se mikä jää on varmastikin jyrkkä vastakkainasettelu vähäpätöisissäkin julkisten virkojen vaaleissa. Artikkelissa on nostona:
‘You know, you can’t be nice and cordial to your opponent — you have to make him enemy No. 1.’
Lindsay Grahamin ja Etelä-Carolinan tilanne on muuten aika mielenkiintoinen. Vuoden 2018 vaaleissa suurin yksittäisen senaattorin keräämä vaalirahoitus oli kolmannella vuosineljänneksellä 37 miljoonaa. Nyt demokraattien Jaime Harrison on jo kerännyt 108 miljoonaa eli lähes kaksinkertaisesti sen mitä Lindsey Graham.
Brianna Keilarilla on myös uusi terävä analyysi Trumpin ”nostalgiasta”.
”Mitä trumpismi on?”
– Ideologioiden ulkopuolista keskisormennäyttöä vakiintuneille systeemeille manhattanilaisen liikemiehen oikkujen mukaan – Valkoisen Talon arvovallalla.
Ilmoita asiaton viesti
2018 välivaalit kokonaisuudessaan oli reilu voitto liberaaleille, ja 2020 heille on tulossa jytky joka tasolla.Näin nopeasti Trump onnistui hukkaamaan sen nosteen, mikä republikaaneilla oli ennen 2016 vaaleja ja mikä omalta osaltaan kantoi myös Trumpia.
Ilmoita asiaton viesti