Verokeskustelussa totuuden ja harhakuvitelman ristiaallokossa

A-studiossa keskusteltiin eilen hallituksen kehysriihessä tekemistä päätöksistä. Asetelma oli ennalta arvattava: studiossa opposition edustajat antoivat kritiikkiä hallituspuolueiden edustajille, jotka taas puolustelivat hallituksen toimia. SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtmanin puhuessa verotuksesta (tai hänen perspektiivistään sen vähyydestä) en voinut olla kiinnittämättä huomiota narratiiviin, jolla Lindtman kuvasi hyvätuloisten verotusta.

Ottamatta kantaa hallituksen kaavailemiin konkreettisiin leikkauksiin on surullista, millainen käsitys eduskunnan suurimman oppositiopuolueen puheenjohtajalla (ja yleisesti vasemmistolaisilla toimijoilla) on ihmisten ansiotuloista. Lindtman totesi jotakuinkin, että nyt ”rikkaille annetaan ja köyhiltä otetaan”. Jos ihmisen ansiotuloverotusta lasketaan ja tämän seurauksena hänen nettopalkkansa nousee, mitä hänelle on muka annettu? Verojen alentaminen tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että ihminen saa jatkossa pitää suuremman osan omista rahoistaan verrattuna aikaisempaan. On älyllisesti epärehellistä spinnata nettopalkan nousu valtion suorittamaksi tulonsiirroksi.

Suomen ollessa hallituskokoonpanosta riippumatta lähtökohtaisesti sosiaalidemokraattinen Pohjoismaa tuntuu siltä, että ihmisille on saatu myytyä ajatus siitä, että valtio on kaiken keskiössä ja että sen tärkein tehtävä on toimia tulonjakokoneena. Lainatakseni toimittaja Ivan Puopoloa, suomalaiset eivät oikeasti välttämättä ymmärrä eroa julkisen ja yksityisen rahan välillä. Miksi yksikään yritys haluaisi ostaa tyyriitä viestintä- ja markkinointipalveluita Milttonilta tai Ellun Kanoilta, kun SDP ja vasemmistoeliitti ovat tehneet yhteistyössä miltei Suomen suurimman markkinointikampanjan ja aidosti saaneet kansan uskomaan siihen, että tuloerojen kasvu muuttaa Suomen apokalyptiseksi ja fasistiseksi yhteiskunnaksi?