Myös talous mukailee 1930-lukua

“History Doesn’t Repeat Itself, but It Often Rhymes” – Mark Twain.

 


 

Suurvaltojen välinen sapelienkalistelu on hyvin samankaltaista, kuin 1930-luvulla ennen maailmasodan puhkeamista, kuten muutamat Puheenvuoron blogistitkin ovat noteeranneet.

Myös talousrintamalla on huolestuttavassa määrin samankaltaisuuksia 1930-luvun kanssa.

Inspiraation tähän juttuun sain austraalialaisen ekonomistin Steve Keenin taloustieteen kritiikistä: ”The New Economics: A Manifesto”, Polity Books (2021)

 

1930-luvun lama lyhyesti

 

Lyhyen kaavan mukaan esitettynä 1930-luvun laman juuret olivat 1920-luvulla, jolloin USA:n pankkien luotonluontia helpotettiin ja ne alkoivat luoda luottoja myös sijoituksiin, sekä ihan vain pelkkään kulutukseen.

Tekno-optimismin (radiolähetykset, lentoliikenne, autoistuminen) lisäksi, helppo luotonsaanti oli yksi ”iloisen 20-luvun” rakennuspalikoista. Holtiton luotonluonti koski siis myös pörssisijoittamista, jota varten sai sijoitusluottoja jopa 1:10 -velkavivulla ts. sijoitusvelkaa sattoi saada kymmenkertaisesti itserahoitettuun osakepottiin verrattuna.

Iloinen rallattelu kesti vuoden 1929 lokakuun pörssirommaukseen (”Black Thursday”) saakka, jolloin velkavipu iskikin sijoittajia leukaan ja monet menettivät kaiken sijoitusvarallisuutensa, jääden sen lisäksi vielä velkaa pankeille, jotka puolestaan jotuivat vaikeuksiin. Sijoituspankkien ongelmat saivat ihmiset vetämään rahojaan myös tavallisista pankeista, eli tapahtui ns. talletuspako (”bank run”).

Presidentti Herbert Hoover reagoi tilanteeseen paniikinomaisesti ja käski amerikkalaisia pankkeja vetämään dollariluottonsa pois Euroopasta, jotta niiden tilanne vakautuisi. Seurauksena oli talletuspaon leviäminen Eurooppaan, jonka ensimmäiseksi uhriksi joutui Itävaltalainen Creditanstalt v.1931. Creditanstaltin kaatumisesta paniikki levisi Saksaan ja Ranskaan.

USA:n talouden ajatuessa lamaan Hoover teki seuraavan munauksensa ja asetti tuontitulleja eurooppalaisille tuotteille suojatakseen omaa teollisuuttaan, mikä romahdutti USA:n ja Euroopan välisen kaupan, ajaen talouden molemmilla puolilla Atlanttia entistä syvempään lamaan. Republikaaniina Hoover suhtautui nihkeästi julkiseen elvytykseen, joten siitäkään ei ollut vetoapua taloudelle.

Euroopassa pankkikriisi ja lama vahvistivat äärioikeistoa, mikä kulminoitui Hitlerin valtaanousuun v.1932. USA:ssa tilanne helpottui Rooseveltin noustua valtaan ja käynnistettyä ”New Deal” -ohjelmansa. Julkinen elvytys oli kuitenkin yhä liiaan heikkoa ja USA:n talous nousi lopullisesti lamasta vasta sitten, kun toisen maailmansodan puhkeaminen käynnisti massiivisen sotaelvytyksen.

 

1930-luvun lama ja pitkät velkasyklit

 

Isossa kuvassa 30-luvun lama liittyi USA:n edelliseen ns. pitkän (yksityisen sektorin) velkasyklin päättymiseen.

Keynesin mukaan yksi kapitalistisen talouden ominaispiirre on noususuhdanteiden aikainen ylioptimismi, joka saa yritykset ja kotitaloudet velkaantumaan liikaa. Laskusuhdanteissa velkoja maksellaan pois, mutta ei aivan kokonaan, jolloin velkaa alkaa kumuloitumaan ns. pitkiksi velkasykleiksi.

USA:n edellinen velkasykli (1865-1929) sai alkunsa, kun sitä edellinen sykli päättyi velkakriisiin v.1837 (”Panic of 1837”), joka aikalaiskuvauksen mukaan oli: ”An economic crisis so extreme as to erase all memories of previous financial disorders” (s.58). 1800-luvun alun velkakupla syntyi siksi, koska tuolloin USA:n liittovaltio maksoi pois valtionvelan, jolloin yks.sektori velkaantui puolestaan pankeille.

Ymmärtämättä/tuntematta aiemmin tapahtunutta virhettä, presidentti Calvin Coolidge aloitti uudelleen valtionvelan takaisinmaksuhommat 1920-luvulla, ylpeillen valtion ylijäämistä (verot > menot) mm. seuraavasti:

”No congress of the United States ever assembled on surveying the state of the union has met with more pleasing prospect than that which appears at the present time… a surplus has been produced. One third of the national debt has been paid. The national income has increased nearly 50% .. That is a constructive economy in the highest degree. It is the corner stone of prosperity. It should not fail to be continued”, Coolidge (1928), (s.60)

Aivan kuten aiemmallakin kerralla, valtion ylijäämät pudottivat talouden kokonaiskysyntää ja yksityisen sektorin piti turvautua pankkiluottoihin sen ylläpitämiseksi, jolloin yksityinen velka nousi 55% -> 100%/BKT:sta (Kuva 1). Yks.velan vuosimuutos (sininen) kääntyi negatiiviseksi 20-luvun lopulla heikentäen kokonaiskysyntää. Luottokupla poksahti lopulta v.1929 suuren pörssiromahduksen aiheuttaman talletuspaon seurauksena. Velka/BKT-suhde kuitenkin kasvoi vuoteen 1932 saakka talouden ajautuessa lamaan ja BKT:n romahtaessa.

Kuva 1: USA:n pitkät velkasyklit (punainen) ja yksityisen velan vuosimuutos (sininen) (s.58)

 

Historia toisti jälleen itseään, kun taloutta ja taloushistoriaa ymmärtämättä/tuntematta, Clintonin hallinto sai punnerrettua liittovaltion ylijäämäiseksi 1990-luvulla, saaden siitä paljon kiitosta osakseen. Mutta jälleen kerran ylijäämät paisuttivat yksityistä velkaa, jonka kasvu pysähtyi dotcom-kuplan puhkeamiseen v.2001. Heti sen jälkeen alkoi subprime-asuntoluottokuplan muodostuminen, joka päättyi kriisiin v.2008.

Keynesin toisen viisauden mukaan kapitalistisessa taloudessa vallitsee lähes jatkuva kysyntävaje, jota valtion tulee paikata alijäämillään. Näin on käynyt myös käytännössä ja valtiontaloudet ovatkin olleet lähes poikkeuksetta alijäämäisiä (menot > verot). Täten julkisten ylijäämien tavoittelu tulee jatkossakin päättymään edellä kuvatulla tavalla, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö niitä taas joskus tavoiteltaisi.

 

”Modern debt jubilee”

 

Kuten alkukappaleessa todettua, 30-luvun lama päättyi lopullisesti vasta sotaelvytyksen alettua: Valtion massiiviset alijäämät nostivat kokonaiskysyntää ja loivat vastaavan määrän yksityistä (keskuspankki)rahavarallisuutta, jolloin yks.sektori kykeni vähentämään pankkiluottojaan.

USA:n nykyinen velkasykli (1945-) puskee edelleen sitkeästi eteenpäin tilapäisistä vastoinkäymisistä huolimatta. Subprime-asuntoluottokriisi v.2008 aiheutti pienen notkahduksen velkaantumiseen (170%->150%), mutta IMF:n mukaan USA:n yks.velka oli v.2019 jo 219%/BKT.

Sotaelvytyksen sijaan Keenillä on rauhanomaisempi ratkaisu nykyisen ylivelkaantumisongelman purkuun ja uuden pitkän velkasyklin käynnistämiseen: Viitaten Raamatusta tuttuun tapaan armahtaa velat 7v. välein, hän ehdottaa ns. ”Modern Debt Jubilee” -velkaleikkausta (s.65).

”Nykyaikaisen velkajuhlan” idea on seuraava: Valtio vaihtaa yks.velkaa valtionvelaksi niin paljon, että se putoaa tasolle 40%/BKT. Homma tapahtuisi seuraavasti: Kansalaisille jaetaan leikkaustavoitetta vastaava määrä (keskuspankki)rahaa. Velallisten tulee sitten maksaa velkojaan saamallaan summalla ja velattomien tulisi puolestaan ostaa yritysten osakkeita. Yritykset olisivat sitten puolestaan velvoitettuja maksamaan omia velkojaan osakemyynneistä saamillaan rahoilla.

Ratkaisu olisi teknisesti täysin toimiva, eikä lisäisi kansalaisten välisiä varallisuuseroja. Mutta luonnollisesti se on poliittisesti täysi mahdottomuus.

 

1930-luku vs. 2010-luku

 

1930-luku ja 2010-luku rinnastuvat toisiinsa siinä mielessä, että ne molemmat sijoittuivat pitkän velkasyklin loppuun ja velkakriisin jälkeiseen aikaan (1929 vs. 2008).

Myös ongelmat olivat vastaavankaltaisia: Molempina vuosikymmeninä yks.sektori oli ylivelkaantunut ja julkinen elvytys liian heikkoa. Aivan kuten 2010-luvulla, Fed piti ohjauskoron nollassa myös 1930-luvulla, kuvitellen sen elvyttävän taloutta. Ei elvyttänyt kummallakaan kerralla, vaan 1930-luvulla talous oli enimmäkseen lamassa tai taantumassa, kun taas 2010-luvulla mentiin ns. pitkäkestoisen stagnaation merkeissä (matala talouskasvu+inflaatio).

Molempina vuosikymmeninä kansallismielisyys kasvoi ja äärioikeisto vahvistui. Heikko talous lisäsi protektionismia. Uutena ilmiönä 2010-luvulla keskuspankkien massiiviset tukitoimet (”korkohalpuutus”) kasvattivat varallisuusarvoja ja täten myös varallisuuseroja.

 

2020-luku

 

Koronakriisi päätti 2010-luvun WWII-sotaelvytykseen verrattavissa olevilla julkisilla alijäämillä. Julkinen elvytys sai myös pitkään nukuksissa olleen inflaation liikkeelle, tosin ryyditettynä tuotantoketjun ongelmilla. Talous tulee kuitenkin väistämättä painumaan takaisin kohti deflaatiota, ellei ylivelkaa leikata.

Poliittikoilla ja keskuspankkiireilla onkin nyt siis valinnan paikka siinä, kuinka he haluavat velkaleikkauksen tehtävän.

Leikkausoptioita on kolme kappaletta:

  • Ohjauskoron nosto, joka hidastaisi velkaantumista. Vaarana on kuitenkin 1930-luvun kaltainen deflatorinen velkaromahdus ja siitä seuraava lama.
  • Keenin ehdottama ”Modern debt jubilee”.
  • Massiivisen julkisen elvytyksen jatkaminen, jolloin yksityinen velka lopulta leikkaantuu, kuten sota-aikana.

Leikkausten vaihtoehtona on ns. ”Japanin tie”: Elvytys jatkuu liian heikkona ja stagnaatio jatkuu koko 2020-luvun, eli valtio vain pitää pystyssä ylivelkaantunutta yks.sektoria, mutta velat eivät leikkaannu.

Oma valistunut kisaveikkaukseni on, että velkoja tullaan leikkaamaan massiivisella EU-elvytyksellä liittyen ilmastonmuutoksen torjuntaan, sekä muihin EU-hankkeisiin.

 

Summa summarum

 

Twain-sitaattia mukaillen, historia ei täysin toista itseään, mutta rimmaa kyllä hämmästyttävän samankaltaisesti.

Toivottavasti suuremmilta rytinöiltä kuitenkin vältyttäisiin tällä kertaa.

+6
rutanen1965
Sitoutumaton Oulu

DI/ohjelmoija.

Olen Talousdemokratia ry:n hallituksen jäsen. Kannatan valtiopainotteista sekataloutta sekä euroalueen hallittua purkamista.

" Virheellinen rahajärjestelmä on suurin yhteiskunnallinen ongelma".

MMT-rahakurssi: www.modernmonetarytheory.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu