EU harhapolulla

”Me olemme jälkikäteen ihmetelleet, mikä Neuvostoliitossa meni pieleen. Perussyy oli, että siellä ei ollut julkista kritiikkiä eikä avointa keskustelua yhteiskunnan ongelmista, oli vain yksi totuus. EU:ssa ollaan toistamassa samat virheet.”

”Merkillisen pieni eturyhmä on kyennyt rakentamaan mahtavan valtarakennelman. Ongelma on vain, että kansainvälistyneiden yritysten intressi ei välttämättä ole sama kuin Suomen etu.”

”Niiden [tiedotusvälineiden] pitäisi edustaa itsenäistä valtio­mahtia ja suhtautua kriittisesti kaikkeen vallankäyttöön, mutta niistä onkin tullut osa valtarakennetta.”

Näillä sanoilla Paavo Väyrynen kommentoi Emu-hanketta ja EU:n suuntaa Suomen kuvalehden haastattelussa. Vuosi oli tuolloin 1997, mutta voisi kuvailla täydellisesti myös nykyhetkeä.

Väyrysen kaltaiset kriitikot saatettiin naurunalaisiksi, kun he liian ajoissa varoittivat EU:n kehittyvän yhteisvelalliseksi liittovaltioksi vastoin perussopimusta ja pelkäsivät jäsenyyden olevan talouden ja itsemääräämisoikeuden kannalta Suomelle kohtalokas. Nyt näiden uhkakuvien voidaan nähdä realisoituneen jo monilta osin ja vauhti kohti epädemokraattista supervaltiota sen kuin kiihtyy.

EU-parlamentti äänestää 22.11.2023 mm. perussopimuksien muutoksien aloittamisesta. Kyse on päätöksenteon rakenteiden uudistuksesta, jossa EU käytännössä keskittää valtaa itselleen, muuttaa äänestysperiaatteita ja antaa mahdollisuuden itselleen lisätä omaa toimivaltaansa. EU on kaikessa hiljaisuudessa työstämässä perustuslakiuudistusta, jolla mm. ilmastopolitiikka keskitetään EU:lle. Sen seuraukset tulevat olemaan paitsi haitallisia Suomen metsä- ja maataloudelle, myös tavalliselle suomalaiselle, jonka ruoka-, liikkumis- ja asumistottumuksia voidaan voidaan jatkossa kontrolloida ylikansallisesti. Valvonta mahdollistuu digitaalisen identiteetin ja valuutan myötä, joita YK:n ja EU:n toimesta niin ikään kaavaillaan lähitulevaisuuteen.

Vallan keskittämistä suunnitellaan myös terveysturvallisuuden osalta. Mm. WHO:n pandemiasopimuksen ja IHR-sääntömuutosten toimia on jo kytketty EU:n Global Health Strategy suunnitelmaan, vaikka sopimuksia ei ole vielä hyväksytty WHO:n tasollakaan. Tämä kielii siitä, että vastarintaa ei ole odotettavissa ja jatkossa WHO saa valtuudet antaa jäsenvaltioille laillisesti sitovia päätöksiä suositusten sijaan.

WHO:n edustajisto koostuu vaaleilla valitsemattomista virkamiehistä ja sen rahoituksesta valtaosa on nykyään korvamerkittyä niin, että kohteen määrää rahoittaja – ei WHO. Tämä itsessään luo valtavan eturistiriidan, kun merkittävimpinä yksityisinä rahoittajina toimivat lääkeyhtiöt sekä Bill ja Melinda Gatesin säätiö, jolla ymmärrettävästi on vahvat taloudelliset intressit tarjota ratkaisuksi rokote tautiin kuin tautiin.

Eikö tällainen vallan keskittäminen suurkorporaatioiden rahoittamalle ylikansalliselle järjestölle ole demokratian eli kansanvallan irvikuva?

On myös huomioitava, että mm. pakkotoimia, karanteenileirejä ja koteihin vangitsemista pandemia-aikaan harrastanut Kiina on yksi suurimmista rahoittajamaista ollen näin yksi eniten valtaapitävistä tahoista WHO:ssa. Kiina on tunnettu autoritäärisestä hallinnosta, ihmisoikeuksien polkemisesta ja se onkin viime vuosina saanut vahvan digitalisaatiokehityksen myötä ujutettua käyttöön kansalaisten sosiaalisen pisteytysjärjestelmän ensimmäisenä maailmassa.

Kiinan dystopiaan verrattuna länsimaisen demokratian tila saadaan näyttämään kiitettävältä, mutta kyse on lähinnä perspektiiviharhasta. On älyllistä epärehellisyyttä taivastella totalitaristista politiikkaa toisaalla ja keräillä irtopisteitä näennäisen demokratian ja oikeusvaltion hehkuttamisella. Poikkeusaikoina on tullut harvinaisen selväksi, miten hauraita demokratiamme nykyisellään jo ovat ja miten vähän kansalla todellisuudessa on mahdollisuus vaikuttaa.

Liian moni länsimainen sivistysvaltio on muuttunut yhden totuuden yhteiskunnaksi, jossa tiedotusvälineistä on tullut vallan väline, millä häikäilemättömästi edistetään haluttua agendaa. Pandemianhallintaa, koronarokotteita, sotauutisointia, vallansiirtoon pyrkiviä sopimuksia tai kansainvälisten toimijoiden väärinkäytöksiä kritisoivat ihmiset päätyvät kaatoluokkaan ”Venäjän trollit”, jolla kansalaiskeskustelu pyritään hiljentämään. Demokratian suurimmiksi vihollisiksi länsimaissa maalataan oikeistopopulistit, jotka uhkaavat salakavalasti nousta valtaan kuten natsit aikanaan sekä nationalistit, joiden halu suojella omaa kansaa leimataan rasismiksi.

Agenda 2030 -teemoista, kuten mm. ilmastonmuutoksesta, vihreästä siirtymästä ja gender-politiikasta nostetaan medioissa isosti esille se yksi sallittu näkemys, jota kritisoivat tuomitaan väärämielisiksi. Maailmantuskaa lietsomalla sekä uusilla sukupuoliopeilla hajotetaan lasten ja nuorten psyykettä, mutta siitä huolestuneet saadaan näyttämään pahantekijöiltä. Juuri näillä vahvoilla ideologioilla, joita ei ole sallittua kyseenalaistaa, polarisoidaan kansa ja hajotetaan demokraattisen yhteiskunnan perustaa monella tapaa. Luottamus instituutioihin murenee, kun avointa ja kriittistä keskustelua ei sallita ja päätöksenteko keskitetään yhä harvemmille.

Demokraattista järjestystä ei todellisuudessa uhkaa kansalaisten liikehdintä vaan vallan asteittainen siirto kansainvälisille toimijoille ja taloudellisen kontrollin luovuttaminen globaaleille monopoleille ilman tehokasta valvontaa. Tämä vapauttaa heidät vastuista ja tarjoaa oikeudellisen immuniteetin eli syytesuojan, ja kuten voimme nähdä tapahtuneen rokotteiden kohdalla: rahanahneet hyväntekijät käärivät rahat ja valtiot kantavat vastuun haitoista.

Tällainen kehitys, missä kansallisvaltioiden poliittiset koneistot hiljalleen tehdään tarpeettomiksi globaalin rahaeliitin toimesta, ei ole ainoastaan järjenköyhää ja demokratian vastaista vaan iso askel kuvitteelliseen vuoteen 1984. Orwellilainen aika näkyy jo uuskielenä yhteiskunnallisessa keskustelussa. ”Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta ja tietämättömyys on voimaa.” Syrjintä on solidaarisuutta, ydinaseet turvaa, puolueettomuus putinismia, vallan keskittäminen ylöspäin demokratiaa ja miesten kuukautiset biologiaa.

Vielä voimme yrittää varmistaa, ettei orwellilainen tai kiinalainen dystopia pääse etenemään peruuttamattomien tekojen asteelle myös EU:ssa. Jos nyt luovutamme vallan, saamme pian jättää hyvästit kansallisvaltioille ja demokraattiselle päätöksenteolle. Sanotaan ei EU:n liittovaltiolle, ei WHO:n pandemiasopimukselle, ei digi-id:lle ja digirahalle, ei suurkorporaatiojohtoiselle maailmalle ja ei totalitarismille. Ja minun kielelläni ei myös tarkoittaa ei.

Kehollisen ja valtiollisen itsemääräämisoikeuden rajoittaminen ei voi olla ainoa tapa pitää meidät turvassa. On aika puhua epäkohdista ja vaatia vaihtoehtoja.