Uskotko Suomen kansan valitsevan presidentin? Minä uskon, että olet väärässä.

Aaltola vihjailee kirjassaan median epäluotettavuudesta. Keväällä ennen eduskuntavaaleja pureuduin viimeisimmässä kirjassani käyttäytymistieteen näkökulmasta siihen, millä kaikilla keinoilla äänestyskäyttäytymistä pyritään muokkaamaan paitsi poliitikkojen myös median toimesta.

Tuolloin en todellakaan ajatellut koskaan päätyväni asemaan, jossa saan omakohtaisesti tuntea vaalivaikuttamisen monet muodot. Poissulkeminen, vähättely, vääristely ja vapaan tiedon jakamisen hankaloittaminen ovat nyt itsellenikin tutuksi tulleita tapoja, joilla media ohjaa kansalaisten ajatuksia haluttuun suuntaan.

Kun minua pyydettiin pyrkimään presidentinvaaliehdokkaaksi, en suinkaan elätellyt suuruudenhulluja kuvitelmia voitosta, vaan minua motivoi mahdollisuus tarjota kansalle vaihtoehtoisia näkökulmia ja avointa keskustelua monista vaiennetuista aiheista. Ymmärsin myös, etten politiikan ulkopuolelta tulevana, suhteellisen tuntemattomana kasvona saa paljoakaan palstatilaa – ja mitä mediassa ei lue, sitä ei ole olemassa.

Media kontrolloi äänestäjiä, puheenaiheita sekä arvokeskustelua valitsemalla mieleisensä asiat, puolueet ja puhuvat päät otsikoihin.

Tutkimukset kertovat, että journalistit enenevissä määrin haluavat nimenomaan toimia yhteiskunnallisina vaikuttajia perinteisen neutraalin tiedonvälittämisen sijasta.

On inhimillistä, että toimittajien arvomaailmat heijastelevat heidän tekemiinsä juttuihin, mutta on valitettavaa, että valtaosa journalisteista tuntuu elävän hyvin liberaalissa punavihreässä kuplassa. Median mielipidevaikuttaminen olisi siedettävää, mikäli konservatiivi-oikeisto olisi yhtälailla edustettuna mediakentällä ja saisi oman äänensä kuuluviin, mutta näin ei Suomessa ole.

Lehdet korostavat arvoliberaalia vasemmistoideologiaa, tuomitsevat toisinajattelijat, nostavat esille suosikkeja sekä tilaavat gallupeja tarkoitushakuisesti – juuri oikealla hetkellä omaa agendaansa tukemaan.

Gallupien todellinen tarkoitus vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen tuli päivänselväksi viimeistään jenkkien 2016 presidentinvaaleissa, kun vastoin kaikkia ”luotettavia laskelmia” Trump voitti. Olitpa Trumpista mitä tahansa mieltä, niin hän muutti mediapelin lopullisesti – hyvässä ja pahassa.

Sittemmin vallassa olevan median harrastama mielipidevaikuttaminen on tullut yhä näkyvämmäksi ja sen voi kuka tahansa kriittinen kuluttaja havaita myös Suomessa. Tuskin on kovin liioiteltua sanoa, että media päättää, mitä puolueita ja keitä ehdokkaita on suotavaa kannattaa.

On päivänselvää, että media on tehnyt Aaltolan puolesta kampanjaa jo kuukausia, sekä nostanut jatkuvasti ennakkosuosikeiksi Haavistoa, Stubbia ja Rehniä jättäen muut ehdokkaat lähtökohtaisesti altavastaajiksi jo ennen kuin kampanjoita on edes kunnolla käynnistelty tai ehdokkaiden arvoja esitelty. Luonnollisesti äänestäjien kiinnostus kasvaa sellaisia asioita ja ihmisiä kohtaan, joista uutisoidaan, kun taas uutispimentoon jäävien aiheiden ja ehdokkaiden kohdalla käy päinvastoin.

Eikö äänestäjien kannalta olisi reilua, että presidentinvaaleissa jokainen tosissaan kampanjaa tekevä ehdokas lähtisi kisaan samalta viivalta ja kaikkien vaaliteemat tulisivat esitellyiksi tasapuolisesti medioissa?

Erityisen poikkeuksellista suosimista on ollut se, että Aaltola esiintyi lukuisissa vaalipaneeleissa ehdokkaana siinä vaiheessa, kun vasta keräsi kannattajakortteja. Itse samasta lähtökohdasta, sitoutumattomana ja puoluepolitiikan ulkopuolisena, en saanut edes kutsua useimpiin paneeleihin.

Annetun palstatilan määrä vaikuttaa merkittävästi lopputulokseen, sillä paljon mediassa esiintyvät henkilöt alkavat näyttää tutuilta ja näin ollen luotettavilta – huolimatta siitä, oliko näkyvyydellä lopulta mitään tekemistä ammattitaidon tai poliittisen osaamisen kanssa.

En suinkaan ole ainoa presidentiksi pyrkivä, joka on kärsinyt median harrastamasta mielipidevaikuttamisesta. Siinä missä ”ennakkosuosikit” sekä koko Aaltolan suku koirineen on tullut tutuksi kansalle, en muista nähneeni etenkään Harkimon, Essayahin tai Väyrysen naamoja markkinoitavan otsikoissa.

Halla-ahon, kuten monien muidenkin perussuomalaisten kohdalla, tunnutaan käytettävän metodeista kyseenalaisinta: negatiivisten asioiden korostamista, väärinymmärtämistä, sanojen suuhun laittamista sekä epäedullisten kuvien hyödyntämistä mielikuvamarkkinoinnissa.

On tutkittu, että toimittajien inhokkipuolue on perussuomalaiset, joten ei liene sattumaa, että negatiivinen asenne paistaa läpi niin kirjoitetuista teksteistä kuin valituista kuvistakin. Toisin on median suosikkien kohdalla, joista kaikin keinoin pyritään muodostamaan luotettavia, lähestyttäviä ja lämpimiä mielikuvia. Jopa epäonnistumiset, valheet ja laittomuudet sivuutetaan ja yleistä mielipidettä manipuloidaan positiivisella uutisoinnilla.

Jos eivät edellä mainitut keinot tai näennäiset vaalilupaukset itsessään riitä kansan ohjaamiseen, voidaan tunteisiin vetoamalla pyrkiä vakuuttamaan ihmiset siitä, että tietyn ehdokkaan äänestäminen on virhe. Olet saattanut huomata, että media pyrkii vaikuttamaan ihmisen luontaiseen tarpeeseen tulla hyväksytyksi antamalla esimerkiksi ymmärtää, että vain tyhmät ihmiset äänestävät henkilöä x. Myös äänen hukkaan menemisellä pelotellaan joka vaaleissa, mikä ohjaa ihmisiä tekemään strategisen valinnan ja äänestämään jotakuta median suosikiksi nostamaa ehdokasta.

Mediakenttä on saanut aivan liian paljon vaikutusvaltaa eikä demokratia enää pääse toteutumaan sellaisena kuin se on alun perin tarkoitettu. Valtamedia manipuloi meitä kirjoittamalla myötätuntoa herättelevästi, ilkkuvasti, syyllistävästi sekä tosiasioita sekoittamalla. Sen pääasiallinen tehtävä ei enää ole toimittaa objektiivisia uutisia ja näkökulmia, vaan kertoa mitä mistäkin asiasta, ihmisestä tai puolueesta tulee ajatella.