Peruskoulumme vaatii päivitystä

Peruskoulumme tarvitsee päivityksen vastatakseen tämän päivän haasteisiin. Saimme oppivelvollisuuden vuonna 1922 ja peruskoulun 1970 -luvulla laajan komiteatyön tuloksena. Minun sukupolveni oli ensimmäinen, joka peruskoulu-uudistuksen hedelmistä pääsi nauttimaan.

Nykyiset koululait uudistettiin parlamentaarisen valmistelun pohjalta 1990 -luvun lopulla. Tuolloin saatiin vahva perusta 2000-luvun peruskoulun työlle. Olimme kansainvälinen koulutuksen kärkimaa.

Sain olla säätämässä uusia koululakeja. Ne olivat edistyksellisiä, sallivat joustavan kehittämisen kuitenkin taaten vanhan suomalaisen tasa-arvoperiaatteen. Yhdessä voimakkaan tutkimuspanostuksen ja korkeakoulupaikkojen lisäyksen kanssa koulutasomme kohosi. Olin todella ylpeä näistä saavutuksista.

Nyt vanhat lait ja panokset eivät kuitenkaan enää riitä. Peruskoulumme ovat pudonneet Pisa -kärkijoukkojen kelkasta, eriarvoisuuden kasvu näkyy selvästi ja opettajat ilmaisevat jatkuvasti pahoinvoinnin ja häiriötilanteiden lisääntyneen koulun arjessa.

Tarvitsemme uuden parlamentaarisen ryhmän ja asiantuntijapohjaisen tutkimuksen peruskouluamme uudistamaan. Olen kirjoittanut aiheesta jo vuonna 2015 ensimmäistä kertaa. Silloin sote -asiat olivat kuitenkin vaaleissa päällimmäisenä. Kaukokatseisena ihmisenä uskon, että saamme pallon yhdessä liikkeelle, kun me opetusalan asiantuntijat ja lasten vanhemmat sekä isovanhemmat jaksamme ajaa asiaa eteenpäin!

Peruskoulumme tarvitsee mielestäni kaksi muutosta; painopisteen muutoksen varhaiseen tukeen ja lisäksi rakenteellisen muutoksen opetus- ja kasvatustyötä tekevien työnjakoon.

Pienten lasten kohdalla kypsyyserot ovat suuret. Osa oppii jo vuosia ennen koulun alkua lukemaan, toiset vasta alkuopetuksen loppupäässä. Laskemaan oppimisessa on variaatiota yhtä lailla. Silti lapsillemme tarjotaan samalla lusikalla oppia ja kaikkien pitäisi oppia samaan tahtiin, kun opetuksessa edetään vuosiluokittain. Osa putoaa kelkasta jo varhain. Me erityisopettajat sitten yritämme keventää polkua.

Yläkoulussa taas erilaiset moniammatilliset sosiaalityön palaverit täyttävät opettajien kalenterit yhä useammin. Ratkaisuja etsitään lukuisissa palavereissa muuhunkin kuin perinteisiin oppimisen pulmiin. Yläkoulun aineenopettajien työstä tämä syö valtavasti mahdollisuuksia kehittää opetustyötä, panostaa pedagogisiin menetelmiin sekä vuorovaikutukseen kaikkien opiskelijoiden kanssa yksilöllisesti. Nuoret kuitenkin tarvitsisivat todella paljon aikuisten aikaa keskusteluun sekä henkilökohtaiseen tukeen.

Näihin kysymyksiin on mahdollista löytää ratkaisuja. Ne on luotava laajan kansallisen pohdinnan kautta. Itse olen tuonut tähän keskusteluun idean ”kypsyttämöstä” eli uutta pienten lasten koulumallista, jossa on mahdollisuus edetä omaan tahtiin nykyisen esi -ja alkuopetuksen vaiheessa.

Ylemmille luokille 4 -9 toivoisin pohdittavan ideaa luokanopettajan ja aineenopettajien yhteisparityöskentelystä, joka mahdollistaisi sekä paremman lasten ja nuorten kohtaamisen että aineenopettajien keskittymisen pedagogisten sisältöjen kehittämiseen opetustyön rinnalla.

Toimin vuosina 1995 -2005 eduskunnan sivistysvaliokunnan jäsenenä. Sen jälkeen olen tehnyt työtä erityisluokanopettajana ja opetusalan asiantuntijana konkreettisesti kädet savessa. Haluan palata eduskunnan sivistysvaliokuntaan viemään viestiä näistä kentän tarpeista.

Perustetaan seuraavalla eduskuntakaudella myös parlamentaarinen peruskoulu 2030 -ryhmä.