”Onkohan tuo mies ihan kartalla?”

Sairaalahoitojaksoni aikana minulla on kolme vaihtuvaa huonetoveria. Yksi heistä kuolee. Kuolemaa ja surevia omaisia olen kohdannut lukuisia kertoja aiemmin, erityisesti työskennellessäni Onnettomuustutkintakeskuksen viestintäpäällikkönä. Keskuksessa vastasin omaisviestinnästä yhteistyössä tutkinnanjohtajien kanssa. Kuolema hiljentää. Aina. Onhan se pyhä, ainutkertainen ja läheisille lyijynraskas hetki. Edesmenneen kansanedustaja Maarit Feldt-Rannan hieno motto ”Yhtenä päivänä kuolen, kaikkina muina päivinä elän”, iskostuu entistä syvemmälle elämääni viitoittavaksi ohjeeksi .

Opin havaitsemaan kiireellisen elvytyskoodin, jolloin erityisosaajia tarvitaan keskitetysti paikalle. Huolimatta virkeästä, positiivisesta ja eteenpäin menevästä asenteestani, ymmärrän, miten vakavan sairauden äärellä neurologisella osastolla ollaan. Riippuen riskitekijöistä, iästä, yleiskunnosta, tuurista, hoitoon pääsyn nopeudesta, hoidosta ja varjeluksesta, sairaudesta voi toipua hyvin, kehnosti tai joltain siltä väliltä. Aivoverenkiertohäiriö on myös kolmanneksi yleisin kuolinsyy. Tajuankin piakkoin saaneeni erittäin vakavan varoituksen, mutta olleeni samalla hyvin onnekas. Ja jotta kukaan ei nyt turhaan pelästy tai vaivu liikaa ahdistuksen alhoon: Suomessa aivoverenkiertohäiriöiden hoito on maailman huippuluokkaa, jonka lisäksi sairaudesta toivutaan usein hyvin siten, että muuttuneen, mutta mielekkään elämän jatkuminen on mahdollista. Yhtään kokemusta en silti vähättele, päinvastoin. Jokainen kokemus ja toipumistarina on yksilöllinen.

Sairaalan osaston käytävällä on artikkeli, jonka mukaan musiikin kuuntelu parantaa ja kehittää aivoja. Neurologien ja musiikintutkijoiden tekemä tutkimus kehottaa, vaikka mitään muuta ei pystyisi, kuuntelemaan musiikkia. Sitä, erityisesti klassista, olen kuunnellut vauvasta asti sekä soittanut eri instrumentteja. Saan lähipiiriltäni tuhansien kappaleiden kokoelmat sekä erinomaiset kuulokkeet. Ei muuta kuin luurit päähän ja säveliä laidasta laitaan kuuntelemaan.

Ensimmäiseksi teokseksi valikoituu musiikin ikuisen kuninkaan ja neron Johann Sebastian Bachin Johannes-passio, jonka jälkeen kuuntelen Bachin Brandenburgilaisia konserttoja. Aloitankin tavarasta, joka toden totta toivuttaa aivoja ja rakentanee nopeasti uusia hermoverkkoreittejä tuhoutuneiden tilalle. Kuuntelen myös Piirpauketta, maailman etnomusiikkia sekä Jamiroquaita, jonka jälleenlöydän sitten lukiovuosien. Syvimmin iskee kuitenkin Johannes-passio, jonka puoleen hiljentymisen pimeän potilashuoneen yössä muistan ikuisesti. Jossain vaiheessa nukahdan suurteokseen.

Fysioterapia, toimintaterapia ja loppuviikosta neuropsykologia. Siinä käynnistyneen moniammatillisen kuntoutuksen ohjelmaa sairaalaviikkoon lukuisten tutkimusten ja kokeiden lisäksi. Otan kuntoutukset vastaan opiskeluna ja uutena aluevalloituksena intoa puhkuen. Samalla osa ystävistäni ja porukoistani epäilee, olenko ihan kartalla tilanteestani. Yksi aivoinfarktin oire voi nimittäin olla myös sairastuneen kyvyttömyys ymmärtää ja huomata omia oireita. Niin ei kuitenkaan minun kohdallani ole vaan mieleni on siten virittynyt.

Fysioterapeutin kanssa kokeillaan ja harjoitellaan muun muassa sopivia tapoja liikkua sekä tukivälineitä. Alkuvaiheessa tarvitsen pyörätuolia, mikä vaihtuu pian kävelykeppeihin. Loppuviikosta harjoittelemme jo portaissa liikkumista, mikä valmistaa avokuntoutuksen aloittamiseen ja kotona asumiseen. Oikea puoli vetreytyy ja oppii tottelemaan liikkumista ja aivojen antamia käskyjä päivä päivältä paremmin.

Kun saan ensimmäisen kerran luvan käydä pyörätuolilla sairaalan kahvilassa saattajien kera, lienee olotila monille sairastuneille tuttu; kuin astuisi ensimmäistä kertaa vieraalle planeetalle jalat maasta leijuen. Ihmisvilinä, äänet, kolahdukset, kilahdukset, jonotus ja ihmispaljous tuntuu sekavahkolta, rasittavaltakin, mutta pian siihen tottuu. Ensimmäiset kahvilakahvit, sämpylä ja iso jäätelötuutti maistuvat liikuttavan herkulliselta. Miltei itken onnesta. Niin ainutlaatuisen aistirikkaalta ja hyvältä se tuntuu. Pian kahvilaan saapuu perheeni ja lähimpiä ystäviäni lapsineen. Osa huolestuu ja tuntee surua nähdessään minut pyörätuolissa, mutta pian liki koko porukka myös naurahtelee. Olenhan päässyt vauhtiin juttujeni kera sairaalan yöpuvussani, suklaatuuttiani mussuttaen. Juttujen laadusta en mene tuollakaan kertaa takuuseen.

Iloisen sosiaalista juhlahetkeä seuraa luonnollinen väsymys, mikä on asiaan kuuluvaa. Palaamme osastolle. Samalla kuulen, että huone, jossa toivun, on tismalleen sama, jossa huoneen liitutaululle tervehdyksiään piirtelevien lasten äiti ja ystäväni on noin vuosi ennen maannut. Ihmeellistä on elämä. Joskus tuntuu, että polut eivät ole sattumalta ohjautuvia vaan osa suurempaa tarinaa, jolla on tarkoituksensa. Mene ja tiedä.

Ystäviäni lappaa päivittäin tervehtimässä. Se lämmittää mieltä ja sydäntä. Toki samalla pohditaan, jaksaako mies. Jaksan silti mielelläni, virkistäähän se ja pitää aivot raksuttamassa. Suorittamista pitää silti välttää. Muutaman kerran torkahdankin kesken ystävieni vierailun, mikä ei haittaa. Asennoidun asiaan siten, että mikäli oikeasti en jaksa seuraa, kieltäydyn. Voin silti tavata ihmisiä ja torkahtaa heidän läsnä ollessaan, eletäänhän tilanteessa potilaan ehdoin ja sekin on mukavaa, että joku on läsnä, vaikka ottaisi itse asiaan kuuluvat päivälevot. Toki pari kertaa kieltäydyn seurasta, kun oikeasti ei jaksa. Uskoakseni vierailuja myös rajoitettaisiin, mikäli hoitohenkilöstö havaitsisi, ettei se ole hyväksi potilaan toipumiselle.

Toimintaterapiassa teen erilaisia kokeita, jotka arvioivat kykyjäni selviytyä tulevasta avokuntoutuksesta ja kodin arjesta. Ensimmäisiksi viikoiksi minulle määrätään seuralainen koko ajaksi kanssani läsnä olevaksi. Vaimoni ja perheeni lisäksi muutamat läheiset ystävämme päivystävät kotonamme silloin, kun muilla on pakollisia menoja. Yhden ystäväni tuoma kalakeitto jää mieleeni. Niin suussa sulavalta se tuntuu samalla järkeä, mitä siitä lie jäljellä tai koskaan ollutkaan, kasvattaen.

Testit tuntuvat mielenkiintoisilta ja mukavilta, mutta melko rasittavilta. Niin lienee myös tarkoitus. Ne osoittavat, että tärskyt ovat tuntuneet ja jättäneet jälkiä, mikä ei ole ihme sairastumisen ensimmäisellä viikolla. Kääntelen, siirtelen ja nostelen erilaisia palikoita, muttereita, metallipaloja ja prikkoja. Välillä niin nopeasti kun pystyn, välillä rauhallisemmin. Tutustumme myös koekeittiöön, jossa arvioidaan kykyjäni selviytyä arjen perustehtävistä. Ensimmäinen tehtäväni on muistaa keittiöön tutustumisen jälkeen iltapäivän tehtävä: ”Tehtäväsi on keittää kahvit kahdelle, tarjoilla ne pöytään maidon ja sokerin kera, paistaa yksi kananmuna sekä kuoria ja viipaloida yksi omena.” Iltapäivällä muistan tehtävän oikein. Suoriudun siitä hitaasti, mutta melko varmasti. Aihetta huoleen ei niin ollen ole. Seuraavaksi teen internetin harjoitusympäristössä laskujen maksamista, kirjeen kirjoittamista sekä näytän miten tietokone toimii. Sekin sujuu hitaasti, mutta varmasti. Peruskoulussa oppimani kymmensormijärjestelmä, mikä on iskostunut selkäytimeeni, toimii hyvin, mutta normaalia kankeammin. Onhan oikea puoli ruumiistani ollut halvausoireiden kurimuksessa aivoinfarktin alkuvaiheessa. Ajattelu ja kirjoittaminen vaikuttavat kuitenkin pelittävän oikein lupaavasti ja hyvin.

Suihkussa ryhdyn käymään ensimmäisen avustuskerran jälkeen itsenäisesti pyörätuolin kanssa. Peseytyminen on luonnollisesti vaivalloisempaa kuin normaalisti, mutta erittäin palkitsevaa. Yksi kerta, taisi olla ensimmäisiä kertoja, pesen hampaani kolme kertaa putkeen. Niin puhdistavalta ja palkitsevalta se tuntuu. Hallitsen itseäni ja toimintojani.

Syytä aivoinfarktilleni etsitään hoitoprosessin mukaisesti. Pidän muun muassa Holter-tutkimuslaitetta 48 tunnin ajan. Laitteeseen on kiinnitettyinä muutamia sydämen sähkökäyrää rekisteröiviä johtoja. Kahden vuorokauden seuranta-ajalta laite rekisteröi jokaisen sykkeen. Niin sanottu läpimurto tapahtuu sydämeni ultraäänitutkimuksissa 4.9.2019. Sydäntäni kuvannetaan ultraäänellä, jonka lisäksi minulle tehdään ikävää mainettaan helpompi ultraäänitutkimus ruokatorven kautta. Ultraäänianturi menee muutaman kakomisen jälkeen ruokatorveen ykkösellä sisään. Tutkimuksen jälkeen totean kardiologille ja hoitajille opiskeluaikojen vappujen jälkioireiden olleen pahempia sappinesteiden ulostuloineen.

Testeissä sydämestäni löydetään sinänsä tavanomainen, mutta vasta nyt havaittu ja ensimmäistä kertaa todellisia oireita aiheuttanut eteisväliseinän aukko. Neurologi kertoo, että hyytymä on noussut aukon läpi sinne, minne se ei kuuluisi eli aivorunkooni. Syyt alkavat olla paketissa, joten hyvä tästä tulee, ajattelen. Saan lähetteen leikkausjonoon sydänoperaatiota varten, jossa aukko tukitaan ja siten estetään sen kautta nousevien hyytymien pääsy aivoihin. Operaation aika koittaa joulukuussa noin kolmen kuukauden kuntoutumisen jälkeen. Pikku hiljaa viikon mittaa alkavat näköoireetkin kadota. Kävelykepeillä liikun hyvin ja uni sekä ruoka maistuvat kuin entiseen malliin. Pian edessä on paluu kotiin ja avokuntoutumisen aloittaminen. Toipumisen tie jatkuu mielenkiintoisena, haastavana ja palkitsevana.

Sakari Lauriala

Elämänkokemusasiantuntija, nyrkkeilypiireissä ”Pajamäen Painajainen”, VTM. Kirjoittaa blogisarjaa kertoakseen oman tarinansa, antaakseen toivoa kanssaihmisille, lisätäkseen ymmärrystä vakavasta sairaudesta, ylläpitääkseen ammattitaitoaan sekä kuluttaakseen järkevästi aikaansa aivojen hermoverkkoja kehittäen. Blogit ilmestyvät noin viikon välein elämän asettamista ehdoista riippuen. Työskennellyt muun muassa Onnettomuustutkintakeskuksen, Maavoimien ja Suomen Taksiliiton viestintäpäällikkönä sekä rauhanturvaajana Tshadissa ja Bosnia-Hertsegovinassa. Sielultaan Rachmaninovin 3. pianokonserton kyltymätön ikifani.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu