Saapuminen Meilahden viiden tähden hotelliin

Ensihoitajat muistaakseni kysyvät ambulanssissa päivämäärän, koko nimeni ja sijainnin, jossa olemme. Vastaukseni menevät riittävän oikein. Etunimieni ensimmäiset kirjaimet on helppo muistaa: S.M.P. Kupolini ajatusten Tonavineen ei siis ole kokonaan poissa pelistä. Veikko Vennamo ei sentään kuitenkaan pyöri mielessäni. Silloin huolestuisin. Vastausten kertominen ensihoitajalle on hämmästyttävän työlästä. Aivoni pinnistelevätkin huomattavasti normaalia enemmän, ovathan ne häiriötilassa.

Ambulanssi lähtee liikkeelle pillit päällä. Tulkitsen kuljetuksen olevan kiireinen. Olin aiemmin kerran ollut lanssissa kiireisen matkan kyydissä, mutta vain pelkääjän paikalla. Tällä kertaa makaan paareilla makuulla hieman vasemmalle kyljelleni kääntyneenä. Silmäni ovat näköoireista, pahoinvoinnista ja säryistä johtuen kiinni. Joka kerta kun ambulanssi kiihdyttää tai jarruttaa, lisääntyy pahoinvointini. Olen silti tyytyväinen. Olenhan matkalla Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin tarjoamassa kyydissä akuuttihoidoltaan yhteen maailman parhaimmista sairaaloista Meilahden päivystykseen. Matkani maksaa myöhemmin toimitetun laskun mukaisesti 25 euroa. Ei paha. Hintaan nimittäin lisättäisiin muutama nolla perään, mikäli asuisin maassa, jossa vain varakkaat saavat hoitoa. Ja niitä esimerkkejä valitettavasti maailmalta pilvin pimein löytyy.

Ambulanssissa kaikkien muiden tuntemusten rinnalla laskeutuu minuun ihmeellinen rauhan tunne, vaikka toki säkenöin ja kipunoin. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion hoitojärjestelmään pääsy, nurkan takana sijaitseva päivystys sekä heittäytyminen ammattilaisten hoitavien käsiparien, laitteiden ja tekniikan varaan luo turvallisuudentunnetta. Samalla koen kummallista, ei kovin kaukana olevan, kuoleman esiripun läheistä rauhallisuuden tunnetta. En tietenkään ole taistelutta luovuttamassa, mutta Tuonelan viitan vilahdus ei myöskään pelota vaan tuntuu tyyneltä tosiasialta. Sitten kun sen aika tulee, se tulee. Onneksi ei vielä.

Ajatukset ovat perusasioissa. Ja niinhän se vain on: kalentereilla, statuksilla, työmarkkinoilla, harrastuksilla, kehittämishankkeilla, verkostoilla tai maallisen arjen vilinöillä ei lanssissa maatessa ole mitään merkitystä. Kuten eräältä viisaammalta olenkin hieman karskisti ilmaistuna kuullut: ”Paljaalla perseellä tänne tullaan, paljaalla perseellä täältä lähdetään.” Oman katoavaisuuden konkreettinen ja voimakas läpikäynti on hyvä asia. Se opettaa, havahduttaa ja herättää.

Kun saavumme päivystykseen, alkavat muistikuvani olla hataria. Lisäksi olen enimmäkseen silmät kiinni, ikään kuin liian kovassa vuoristoradassa. Samalla kun kroppani silloin tällöin puristaa, vääntää ja jännittää, pyrin tietoisesti rauhoittumaan, keskittämään huomiotani hengitykseeni sekä keskittymään läsnä olevaan hetkeen hyväksyen sen. Näinhän sitä opetetaan.

Päivystyksen hoitopöydiltä muistan varjoaineen lämpimän tunteen, jotain tietokonetomografiasta eli viipalekuvauksista päähäni ja esimerkiksi kaulani verisuoniin, lääkärin ensitiedon siitä, että tärkeät alueet ovat kunnossa sekä hänen lausahduksensa: ”Sinä jäät henkiin.” Lisäksi muistelen hänen kertoneen: ”Sinua hoitaa nyt kuusi henkilöä.”

Suuta kuivaa, koska juoda ei saanut. Makaan päivystyksen tarkkailutilassa silmät kiinni pimeydessä, edelleen hieman vasemmalla kyljelläni ja pyrin lepäämään. Pahoinvointini on potenssiin kolme pahempaa, kuin mikään nuoruuden aikaisten ryyppyreissujeni jälkeisistä tuomion hetkistä kuningaskrapuloineen. Vaimoni ja äitini saapuvat. En muista, saapuivatko yhdessä, erikseen, vai miten. Sillä ei ole  merkitystä. Muistan halauksia, huolta, rauhallista keskustelua sekä molemmille varmuuden vuoksi ilmaisemani rakkaudenosoitukset ja kiitokset eletystä elämästä. En antaakseni periksi vaan ilmaistakseni asiat kaiken varalle sekä koska tunnen voimakkaasti niin. Sellaisia sanoja ei kannata jättää sanomatta, ajattelen.

Tarkkoja syitä oireilleni ei vielä tiedetä. Minut siirretään prosessin mukaisesti neurologiselle osastolle maailman parhaimpien ammattilaisten hoitoon. Potilaskuljettaja pyytää minua allekirjoittamaan vihreän lomakkeen tavaroistani, jotka hän on luetteloinut. Mukanani taisivat olla hikiset nyrkkeilyvarusteet päällä sekä vaihtovaatteita. Ongelmaksi vain ilmenee, että heti kun avaan silmäni, pahenee pahoinvointini sekä näen kaiken monena ja hyhmäisenä. Pystyn silti tihrustamaan jotain paperille, vaikka en näe paperilomakkeen allekirjoituskohtaa. Näen vain jotain vihreää. Kynäni törkkää ohjattuna johonkin kohtaan ja siihen ilmestyy jonkinlainen puumerkki. Varmaan samoin kuin ennen vanhaan, jolloin jotkut piirit pyysivät voimakkaassa myötälaitaisessa olevilta kavereiltaan allekirjoituksia lainan takauspapereihin.

Oksentelu ja pahoinvointi jatkuvat osastolle päästyäni. Vaikeroinnin keskellä ajattelen hirtehisesti, että tippuupahan paino helpommin ja itsestään. Äitini ja vaimoni tulevat osastolle. Keskusteluista en muista juuri mitään. Rakkauden läsnäolon muistan. Hoitohenkilöstö ottaa normaalin prosessin mukaisia kokeita esimerkiksi happisaturaatiosta, verenpaineesta ja -sokereista. Matkani kuntoutumisen alkupolulla, kuten elämäni toinenkin vaihe, on alkamassa. Ensimmäisestä yöstä en muista mitään, eikä se mitään. Hyvässä hoidossa ollaan.

Sakari Lauriala

Elämänkokemusasiantuntija, nyrkkeilypiireissä ”Pajamäen Painajainen”, VTM. Kirjoittaa blogisarjaa kertoakseen oman tarinansa, antaakseen toivoa kanssaihmisille, lisätäkseen ymmärrystä vakavasta sairaudesta, ylläpitääkseen ammattitaitoaan sekä kuluttaakseen järkevästi aikaansa aivojen hermoverkkoja kehittäen. Blogit ilmestyvät noin viikon välein elämän asettamista ehdoista riippuen. Työskennellyt muun muassa Onnettomuustutkintakeskuksen, Maavoimien ja Suomen Taksiliiton viestintäpäällikkönä sekä rauhanturvaajana Tshadissa ja Bosnia-Hertsegovinassa. Sielultaan Rachmaninovin 3. pianokonserton kyltymätön ikifani.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu