Täysillä päin, paareilla kotiin – aivoinfarkti nyrkkeilykehässä

Marssin lauantai-aamupäivänä 31.8.2019 rasittuneena, mutta osin ylivirkeänä pienen työtehtävän kautta tutulle nyrkkeilysalille Pitäjänmäen teollisuusalueelle. Ovathan nyrkinheiluttelun harjoituspaikat perinteisesti hieman nuhjuisten alueiden hikipajoja, vaikka tämä paja oli moderni, tilava ja fiini. Ennen nyrkkeilytreenejä kävin aamulla kuvaamassa edellisen viikon rasituksista raihnaisena, mutta innostuneena, vuoden 1974 alkuperäisen, pikimustan Lontoon taksin eli London cabin mainostarkoituksiin. ”Black cab” oli koristeltu häitä varten rusettien ja samppanjapullojen kera.

Uuden työn kotimaisen ja perinteisen taksiyhtiön markkinointi- ja viestintäpäällikkönä olin aloittanut pari kuukautta aikaisemmin. Kokemukseni mukaan huumori, kepeys ja tyyli purivat ihmisiin. Lisäksi jotain piti koko ajan tehdä haastavassa murroksessa olevan taksitoimialan positiivisten mielikuvien ja tunteiden herättämiseksi. Tärkeintä oli positiivinen pöhinä ja liike.

Nyrkkeily taasen oli minulle vanha rakas ja uudelleen henkiin herätetty harrastus, josta oli tullut aikuiselämääni kovasti virkistävä elämäntapa. Erinäisiä kamppailulajeja, pääasiallisesti thainyrkkeilyä ja nyrkkeilyä, olin harrastanut 13-vuotiaas asti, välillä enemmän, välillä vähemmän. Thainyrkkeily eteni teinivuosina pisimmälle muutaman ottelun ja intensiivisen harjoittelun merkeissä. Suunnitelmissani, jotka sittemmin lukio-opintojen tiukkuuden myötä kariutuivat, oli jopa harjoitusmatka kesäksi lajin emämaahan Thaimaahan. Sitä alan moninkertainen maailmanmestari ja legenda Jomhod Kiatadisak sekä lajin Suomeen tuoneet Kai ja Janne Mustonen kovasti meille suosittelivat.

Nyrkkeilyssä harjoittelin nyt kilpailuryhmässä kovanluokan ottelijoiden rinnalla, mikä jo itsessään oli minulle todella merkityksellinen ja nuoruuden toteutumattomia haaveita paikkaava meriitti. Askeettinen ja maailman kovin kamppailulaji oli noussut minulle niin tärkeään arvoon, että käytin vuonna 2018 leijonanosan vuosilomapäivistäni ensimmäistä superraskaan sarjan varsinaista kilpanyrkkeilyotteluani varten, jotta valmistautumiselle jäi paremmin aikaa ja energiaa. Niin totaalisen rankkaa hommaa se oli. Takaraivossani pörisi myös mukavasti vuoden 2011 saliharjoitusottelu isohkoa körilästä vastaan. Se, jos mikä, oli hieno, jännittävä ja palkitseva kokemus.

Mieleni empi, sparratako vai ei? Kolmen viikon päästä sunnuntaina 22.9.2019 olisi superraskaan sarjan nyrkkeilyottelu salin harjoituskaveria vastaan, päivää ennen nelikymppissynttäreitäni. Vielä näyttäisin itselleni, maailmalle ja muille. Sitten lepäisin. Harjoittelin kuitenkin osin ristiriitaisin tunnelmin. Toisaalta taistelijasoluni olivat heräämässä, toisaalta ajatushautomoni pohti päähän kohdistuvien iskujen riskejä jo parhaat nyrkkeilyvuodet ohittaneeseen ruumiiseeni. Käskytin itseni silti, jälleen kerran, eteenpäin – mars!

Loin mieleeni kuvan turvallisesta illuusiosta ja korkeintaan pienistä ruhjeista paukuttelun roiskeina. Niinhän se yleensä oli mennyt – paljon rasitusta, paljon iloa, vähän vammoja. Mieleni ja kehoni valmistautuivat jo otteluun. Vatsa oli hieman juokseva ennen jokaista sparria. Suomalaisen nyrkkeilyn suurmies Pekka Mäki motivoi rauhallisen taitavasti liki nelikymppistä, elefanttimaista kehäkeijua. Takana oli pari kuukautta uuden talon töitä sekä vaativaa vapaa-aikaa spartalaisen elämäntapaharrastuksen parissa. Samalla mietin liki 24/7, miten luottamus taksialaan palautetaan ja uusi vauhti sekä suunta kumipyörien päälle iskostetaan. Urakka tuntui vaikealta, muttei mahdottomalta. Olin päättänyt alkukesästä ohjata kaiken olemassa olevan energiani uuden oppimiseen, työhön sekä nyrkkeilyyn.

Valmistauduin (liki) pieteetillä otteluun. Ruokavaliossa oli paljon hyvää, mutta liikaa roskaa mielihyväkeskuksen nopeiden, mutta lyhyiden palkintojen tähden. Salin tappeluiden jälkeen koin voimakasta, euforista ja huumaannuttavaa hyvää oloa. Suoranaista nousuhumalaa, johon olisi voinut jäädä ainiaaksi. Nuorattu neliö kipuineen, kärsimyksineen sekä joskus onnistumisineen tuntui todelliselta elämältä, jossa jokainen aisti pyrkii olemaan valppaana taistelumielen, jännityksen ja pelon vuorotellessa. Sellaista elämän pitäisi olla! Eikä mitään hajutonta, mautonta ja väritöntä virkamiehen virastoarkea. Olin salilla onnellinen paikoitellen mustista silmistäni huolimatta. Tasavertainen, yhteen asiaan keskittynyt, vaativa mutta nauruntäyteinen ilmapiiri motivoi valtavasti ja antoi uutta virtaa sekä merkitystä elämään.

Samalla järkeni laittoi kuitenkin edelleen silloin tällöin hanttiin ja esitti minulle kysymyksen: tarvitseeko sinun enää?

Lauantaina, taksikuvausten jälkeen, otin kevyen ja teknisen sparrin reilusti kevyempien harjoitusvastustajien kanssa. Erämääräksi sovimme normaalit neljä kolmen minuutin erää. Liike onnistui, kevyt oikea napsahti hyvin perille. Huomasin hivenen kehittyneeni.

Irlantilaista vastaan treenasin erityisesti liikettä, puolustusta, torjuntoja, iskujen vastaanottoa rentona, mutta hyvässä paketissa sekä nyrkkeilyasentoni ylläpitoa. Pekalta olin saanut ohjeen lyödä liikkeestä, väistelyn alta yllättävästä kulmasta. Kerrankin se myös onnistui. Irlantilaisessa ilmeni perinteisiä irkkunyrkkeilijän elkeitä: tiukka, periksiantamaton asenne ja ilme. Toinen harjoitusvastustajista oli teknisesti taitava, nopea, hyvin liikkuva ja lupaava juniorinyrkkeilijä. Huomasin, kuinka oman elämäni ja tavoitteideni aikuistaistelija oli taas heräämässä henkiin jonkin kumman itseäni eteenpäin ajavan vimman (tai häiriön) voimasta. Paino oli alkanut pudota, ottelukunto parantua ja liike helpottua.

Klo 12 paikkeilla sparrien loppuvaiheessa, 4. erän loppupuoliskolla, olotilani alkoi poikkeuksellisesti heiketä. Ihmettelin, tunnustelin ja pyrin havainnoimaan sekä nimeämään selityksiä kasvaville oireilleni. Silmiäni kirvelsi ja särki, tajunta ja tasapaino alkoivat heitellä vuoristorataa. Mietin, olenko iskuhumalassa vai missä? En ollut saanut kovia osumia mustalla kypärällä suojattuun päähäni eikä sparreissa lyöty olan takaa veren maku suussa vaan päinvastoin.

Oloni heikkeni yhä. Kongi soi. Kävelin kehän kulmaan, ja ei aikaakaan kun oli istuuduttava kanveesiin. Kylmä hiki, voimakas pahoinvointi, ruumiini oikean puolen halvausoireet ja näköongelmat iskivät. Vähitellen oikea puoli vartalostani ei enää juuri ollenkaan toiminut. Pyysin ja komensin Jussilta, Richieltä ja Katjalta apua sekä totesin, että nyt täytyi heti soittaa Hätäkeskuksen 112:een, elämänlangan numeroon. Samalla kerroin, että kaikki ei todellakaan ollut hyvin ja kuinka kyse olisi todennäköisesti jostain vakavammasta.

Pahoinvointi ja oireeni kasvoivat. Makasin kylmässä hiessä ja aloin soperrella. Ajatukseni etsivät kuumeisesti selitystä oireilleni, mutta mielialani pysyi kuitenkin rauhallisena. Samalla kun koin syvää huolta, rauhoituin, koska tiesin avun olevan lähellä ja ettei hötkyilystä ole mitään apua, päinvastoin. Mieleni asettui myös poikkeuksellisen kriisitilanteen myötä koodattuun toimintatapamalliin, jossa pyynnöt, käskyt, vuorovaikutus ja kommunikointi muuttuvat lyhyiksi, vaativiksi ja käskykielenomaisiksi, tavoitteena selkeys, tehokkuus ja asioiden välitön toimeenpano rauhallisesti mutta ripeästi. Yhteensä noin 10 vuoden kokemukseni Onnettomuustutkintakeskuksesta, Suomen Puolustusvoimista ja kahdesta sotilaallisesta kriisinhallintaoperaatiosta ottivat minut rooleinensa jälleen haltuunsa.

Hyvä niin, koska tajuamattani aivoinfarkti oli jo ottanut minut tiukkaan niskalenkkiinsä. Ei kannattanut laittaa hanttiin vaan odottaa mahdollisimman rauhallisesti apua erinomaisen ensiavun keskellä, jota Katja, Jussi ja Richie antoivat.

Kun työskentelin 10 vuotta sitten YK:n rauhanturvaajana Keski-Afrikan Tshadissa, esiintyi sotilasjoukkojen keskuudessa sanonta: ”Täysillä päin, paareilla kotiin.” Sanonta kuvasti alueella sotineiden eri aseellisten ryhmittymien taistelutaktiikkaa. Tapana heillä oli ottaa täysillä yhteen aavikolla avolavapakettiautoin siten, että vihollista tulitettiin rynnäkön keskellä samanaikaisesti kuljetuslavoilta käsin raivoisasti kalashnikovein ja olalta laukaistavin singoin. Henkiin jääneet palasivat paareilla kotiin.

Minä matkasin nyt ambulanssissa pillit päällä Meilahden päivystykseen. Hiljaa mielessäni lausuin kaiken varalle kiitos-, tyyneys- ja Isä meidän –rukoukset, vaikka viimeisin tuntui aivojen häiriötilasta johtuen työläältä. Taisin kuitenkin päästä senkin läpi.

Sakari Lauriala

Elämänkokemusasiantuntija, nyrkkeilypiireissä ”Pajamäen Painajainen”, VTM. Kirjoittaa blogisarjaa kertoakseen oman tarinansa, antaakseen toivoa kanssaihmisille, lisätäkseen ymmärrystä vakavasta sairaudesta, ylläpitääkseen ammattitaitoaan sekä kuluttaakseen järkevästi aikaansa aivojen hermoverkkoja kehittäen. Blogit ilmestyvät noin viikon välein elämän asettamista ehdoista riippuen. Työskennellyt muun muassa Onnettomuustutkintakeskuksen, Maavoimien ja Suomen Taksiliiton viestintäpäällikkönä sekä rauhanturvaajana Tshadissa ja Bosnia-Hertsegovinassa. Sielultaan Rachmaninovin 3. pianokonserton kyltymätön ikifani.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu