Realismi palaa ulkopolitiikkaan

Hallitus korostaa ulkopolitiikassa vahvasti toimintaa kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän ja sen instituutioiden kautta. Lähtökohtana on hyvin leimallisesti arvopohjainen ulkopolitiikka, jossa korostuu politiikkatavoitteiden asettaminen ja ennen kaikkea niiden julistaminen globaalin vastuun näkökulmasta.

Aitoja menestystarinoita Suomen toiminnasta löytyy vuosien varrelta. Kovenevassa kansainvälisessä tilanteessa ja haasteiden keskellä nousee kysymys, missä määrin nyt asetetut ideologiset tavoitteet ovat yhteensovitettavissa Suomen oman kansallisen edun ja reaalipolitiikan kanssa. Ovatko menneisyydessä laaditut säännöt ylipäänsä toimivia vai ovatko ne etääntyneet reaaliteeteista?

Usein korostetaan, että arvopohjainen ulkopolitiikka voi ainakin parhaimmillaan kulkea käsi kädessä kansallisen edun kanssa. Kuitenkin kansainvälinen, monenkeskinen sopimusjärjestelmä on horjunut monin osin ja voimapolitiikka palannut yhä voimakkaammin mukaan kuvaan.

Ongelmaksi muodostuu, kun jännite kunnianhimon sekä realiteettien välillä käy sen verran suureksi, että ajaudutaan vääjäämättä törmäyskurssille. Kun kunnianhimo arvopohjaisessa ulkopolitiikassa on asetettu liian korkealle ja idealistisin perustein, se osoittautuu toiveiden tynnyriksi, ja tavoitteista joudutaan väistämättä perääntymään.

Samanaikaisesti voi pohtia, mikä ylipäätään on Suomen ulkopolitiikan niin sanottu kova ydin. Ja entä kuinka keskeisen roolin kansainvälisen järjestelmän tukeminen voi ottaa tilanteessa, jossa syntyy ristiriita oman kansallisen edun kanssa? Mikä tässä kokonaisuudessa on Suomen saama hyöty ja tosiasiallinen vaikutus?

Seurauksena voi olla paitsi pettymyksiä myös virhevalinnoista syntyneitä kustannuksia, riskejä ja vaaratilanteita. Esimerkiksi Ruotsissa aikaisemmat puolustuspoliittiset ratkaisut ajaa oma kansallinen puolustus marginaaliin olivat räikeä esimerkki naiivista suhtautumisesta.

Lähiaikojen kiinnostavin tapahtuma on Yhdysvaltain presidentinvaalit. Mitä tuleman pitää? Sinänsä Suomen suhteet Yhdysvaltoihin varsinkin turvallisuuspolitiikan saralla ovat tuskin koskaan olleet niin hyvät kuin presidentti Trumpin kaudella. Toisaalta Trump on heikentänyt toiminnallaan kansainvälistä sopimusperusteista järjestelmää ja sen ennustettavuutta, mikä ei ole pienen maan etu.

On kuitenkin huomattava, että vanha kansainvälinen järjestelmä on joka tapauksessa ajautunut murrokseen, Trumpista riippumattakin. Trump on myös kovalla toiminnallaan palauttanut realiteetteja mieleen. Esimerkkinä mainittakoon Trumpin huomattavasti edeltäjäänsä tiukempi suhtautuminen Kiinan valtapyrkimyksiin tai Euroopan maiden puolustukseen. Euroopan maita Trump on arvostellut vapaamatkustajiksi, koska puolustuspanostukset ovat olleet kroonisesti alle sovitun kahden prosentin tason.

Presidenttiehdokkaiden välillä on selvä ero, mutta joka tapauksessa riippumatta siitä, valitaanko Trump vai Biden, kylmän sodan jälkeisen kansainvälisen politiikan henki on muuttunut. Intressit ja realiteetit palaavat ulkopolitiikan keskiöön.

Kuvaan mukaan ovat tulleet näkyvästi valuutta-, kauppa- ja teknologiasodat. Kiinan vaikutusvalta on kasvanut huomattavasti, kuten yleensäkin autoritääriset johtamistavat ja valtiokapitalismi. Monenkeskisen sääntöpohjaisen järjestelmän osittainen pirstoutuminen ja toimivuus riippuu siitä, miten se vahvistaa keskeisten toimijoiden omia voimapolitiikan intressejä.

”Suomi kokoaan suurempi maailmalla” -identiteettipolitiikan keskellä on syytä pitää realiteetit visusti mielessä ulkopolitiikassa.

sakaripuisto

Kansanedustaja Pirkanmaalta, filosofian tohtori.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu