Oppia ikä kaikki

Nelisen vuotta sitten, aloittaessani sisäilma-asioiden neuvottelukunnan puheenjohtajana asetin itselleni yhden suuren tavoitteen: Seuraavalla valtuustokaudella neuvottelukuntaa ei enää tarvittaisi. Se oli kova tavoite, mutta pidin sitä mahdollisena. Katse oli tiukasti asiakysymyksissä, enkä osannut ajatella tehtävää henkilökohtaisen kehittymisen välineenä. Kun kausi on nyt lopussa, voin kerrankin katsoa taaksepäin. Täytyy myöntää, että opin enemmän kuin aavistinkaan.

Heti alussa lankesin ansaan, kun oletin muiden suhtautuvan asioihin samalla tavalla kuin minä. Enkä ollut ainoa, vaan luultavasti jokainen neuvottelukunnan jäsenistä oletti muista samaa. Sehän on luonnollista, sillä kukapa nyt tarkoituksella ajattelisi asioista jotenkin hölmösti. Tietenkin fiksut ihmiset ajattelevat fiksusti – samalla tavalla kuin minä. Totuus oli, että me kaikki ajattelimme eri tavalla kuin muut.

Neuvottelukunnan tehtävänanto oli hyvin väljä. Käytännössä meille annettiin vapaat kädet ilman päätösvaltaa. Meiltä odotettiin paljon, muttei kerrottu mitä. Niinpä ensimmäisen kokouksen asialistalle otettiin tavoitteiden määrittely – hyvän käytännön mukaisesti projektin tavoitteet määritellään yhdessä. Saimme aikaan pitkän listan erilaisia asioita, mm. terveitä kouluja, juurisyitä, prosesseja, puskutraktoreita, oirekyselyjä, tutkimista, korjausta, hoitoa, suosituksia, ilmanvaihtoa, kulissien kaatamista, peittelyn paljastamista, potkuja, kymmentä miljoonaa, hirsikoulua, siivousta, työrauhaa, tutkimusraportteja ja niin edelleen. Siis pitkä lista, muttei yhteistä tavoitetta.

Olisi pitänyt aloittaa paljon kauempaa ja omistaa ensimmäinen kokous keskustelulle siitä, mitä sanat ”projekti” ja ”tavoite” tarkoittavat. Oppitunti numero yksi oli päättynyt.

Kokouksen jälkeen oivalsin, etten ollut lainkaan ymmärtänyt missä tilanteessa olimme. Oikeastaan vasta useamman kokouksen jälkeen aloin itse hahmottaa, mikä meidän ongelmamme edes oli. Sisäilmaongelmien ytimessä eivät olleetkaan tekniset tai lääketieteelliset asiat. Kun rakennuksessa on vika, se on aina mahdollista löytää ja korjata. Sisäilmaoireisiin on olemassa johdonmukaisia tutkimus- ja hoitokeinoja. Sisäilmaongelmien ratkaiseminen oli siis ainakin teoriassa mahdollista, mutta asiat eivät edenneet. Meidän ongelmamme olimme me itse.

Vuoden 2017 kuntavaaleissa sisäilma oli todella iso teema. Jokaisella oli mielipide ongelmien aiheuttajasta ja ratkaisuista. Jälkikäteen tuntuu hullulta, että maallikot antoivat vakavalla naamalla neuvoja asiantuntijoille. Vielä hullumpaa oli kuvitella, etteivät nämä asiantuntijat olisi itse tulleet ajatelleeksi näitä samoja asioita. Neuvottelukuntamme kokoukset kestivät tunteja, kun lähes jokaisen täytyi saada toistaa omat ideansa moneen kertaan – jokaisessa kokouksessa. Asiat eivät edenneet. Olimme hyviä puhumaan, mutta huonoja kuuntelemaan.

Ääneen sanottujen tavoitteiden lisäksi jokaisella luottamushenkilöllä on tietysti omat motivaatiotekijänsä, sillä onhan poliitikon hankittava ääniä pysyäkseen pelissä mukana. Asioiden edistäminen suljetussa neuvottelukunnassa ei siksi ole yhtä houkuttelevaa kuin kärjekäs kirjoittelu julkisuudessa. Yhteistä tahtoa on vaikea löytää tilanteessa, jossa se tarkoittaisi omasta edusta luopumista.

Tilanne oli ajautunut kahden rintaman asemasotaan. Osapuolina olivat aktivistit, viranhaltijat ja sisäilmaongelmat. Sen sijaan että aktivistit ja viranhaltijat olisivat yhdessä taistelleet sisäilmaongelmia vastaan, sisäilmaongelmia alettiinkin käyttää välineenä aktivistien taistelussa viranhaltijoita vastaan. Aseistariisunnassa olisi tarvittu Martti Ahtisaaren kokemusta, mutta oli pärjättävä vähemmällä.

Minun ongelmani oli, että halusin olla mukava. Se on tietysti inhimillistä, mutta vastuullisessa asemassa täytyy joskus uskaltaa olla ikävä. Sain herätyksen, kun huomasin erään viranhaltijan itkevän kokouksen jälkeen. Puheenjohtajana en ollut puuttunut terävään kielenkäyttöön, vaan olin antanut keskustelun eskaloitua konfliktiksi. Silloin tunsin itseni pelkuriksi ja päätin, etten jää toista kertaa samasta virheestä kiinni. Muutuin leppoisasta veijarista muodolliseksi puheenjohtajaksi. Kaikki eivät siitä pitäneet, mutta tunnelma parani. Opin säännöstelemään mukavuutta.

Alun ongelmista huolimatta tulostakin syntyi. Neuvottelukunta onnistui heti kautensa alussa hankkimaan lisäresurssia tilakeskukseen ja terveydenhuoltoon – viranhaltijoiden ehdotusten mukaisesti. Samaan aikaan kaupunki alkoi kehittää omia prosessejaan, esitteli niitä neuvottelukunnalle ja vieläpä osasi poimia hersyvän keskustelun lomasta oleellisen palautteen. Vähitellen alkoi näyttää lupaavalta, ja valtuustokauden loppupuolella käänne parempaan oli jo ilmiselvästi näkyvillä.

Oireilmoitukset otetaan vastaan ja käsitellään systemaattisesti, oireilevat saavat apua, rakennuksia tutkitaan ja korjataan, korjausten onnistumista seurataan, tutkimuksista ja korjauksista tiedotetaan runsaasti, uudet kohteet rakennetaan kuivaketjun mukaisesti, eikä kaupungin asennetta sisäilmaongelmien suhteen tarvitse enää epäillä. Kaikki ei vielä ole kunnossa, mutta tilanne on aivan eri tavalla hallinnassa kuin vielä edellisten kuntavaalien aikaan.

Ehkä merkittävin oppi tästä kaudesta onkin positiivinen. Tavoitteet on mahdollista saavuttaa, kun niiden eteen on valmis näkemään vaivaa. Jos katsoo tarkemmin sitä pitkää listaa ensimmäisestä kokouksesta, sieltä voi ruksia aika monta kohtaa saavutetuksi. Jopa se minunkin itselleni asettama tavoite alkaa näyttää varsin todennäköiseltä.

Tämä oli puheenvuoroni sisäilma-asioiden neuvottelukunnan viimeisessä kokouksessa 4.5.2021

0
samipkanerva
Kokoomus Vantaa

Kaikesta kiinnostunut tekniikan tohtori, joka etsii vapaa-ajallaan älyllistä elämää Vantaan valtuustosalista.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu