Toimettomampi liittovaltio on toimivampi liittovaltio

Monenkirjavien pohjoisamerikkalaisten yhteistä projektia – Amerikan Yhdysvaltoja – ollaan perustellusti pidetty yhtenä historian suurista menestystarinoista. Hyvinvointia ja turvallisuutta miljoonille amerikkalaisille ja koko maailmalle luonutta järjestelmää käytetään usein todisteena kaikenlaisten asioiden puolesta. Joillekuille se on osoitus siitä, miten monikulttuurinen väestö mahtuu asumaan sopusoinnussa samassa valtiossa, toisille se puolestaan on oodi liittovaltiojärjestelmälle. Erityisesti amerikkalaisella projektilla ollaan perusteltu eurooppalaista projektia, eli unionia, jossa Euroopan kansat ja kulttuurit voisivat elää yhdessä päätettyjen ja oikeudenmukaisten sääntöjen vallitessa.

Todellisuus kuitenkin haastaa ajatuksen monimuotoisen liittovaltion auvoisuudesta liittovaltion roolin kasvaessa ja yhteiskunnan moniarvoisuuden lisääntyessä. Tämän pitäisi viimeistään nyt olla selvää myös kiihkeimmille liittovaltioiden ihailijoille. Yhdysvaltoja yhdistävä kulttuuri- ja arvopohja kapenee kapenemistaan, minkä seurauksena maa on jakautunut tiukasti kahtia niin koettujen ongelmien kuin ehdotettujen ratkaisukeinojen suhteen. Ongelmiin puuttuminen Washingtonista käsin ei voi mitenkään onnistua, kun edes ongelmista ei olla samaa mieltä.

Luottamus Washingtoniin eliitteihin oli jo neljä vuotta sitten rappeutunut niin pahasti, että valintatilanteen ollessa Washingtonin eliitti vastaan käytöstavoiltaan kymmenvuotiaan tasolla oleva impulsiivinen tosi-tv-tähti, kansa valitsi tosi-tv-tähden. Tällä hetkellä tilanne on tulevasta vallanvaihdosta huolimatta vielä pahempi. Miljoonat ihmiset vaativat vastapuolen johtohahmoja viraltapanon sijaan vankilaan. Demokraattialueiden johtajat eivät suostuneet Trumpin kaudella panemaan toimeen joitakin hallinnon ukaaseja, eikä ole mitään syytä olettaa, että esimerkiksi republikaaniosavaltiot tanssisivat aina Bidenin pillin mukaan.

Miten voidaan olettaa, että Yhdysvaltoja niin kulttuurillisesti, taloudellisesti kuin arvoiltaan paljon värikkäämpää Eurooppaa voitaisiin toimivasti hallita Brysselistä käsin? Euroopan Unionilla on yli 20 virallista kieltä ja lisää tulee unionin kasvaessa. Suhtautuminen työhön, perheeseen, läheisiin, vapaaehtoistoimintaan ja valtioon on aivan erilainen tukholmalaisella sovelluskehittäjällä ja sisilialaisella oliivinviljelijällä. Unionissa on niin itäeurooppalaisia siirtymätalouksia kuin vanhoja imperiumeja. Bryssel ei voi tehdä taikatemppua, joka ei Washingtoniltakaan onnistu, eli luoda ratkaisuja, kun ongelmistakaan ei vallitse yksimielisyyttä.

Valveutunut lukija on saattanut jo rivien välistä huomata, että ongelma ei liity silkkaan heterogeenisyyteen. Eurooppalaista projektia perustellaan usein tarpeella luoda ”osavaltioiden” rajat ylittävää sääntelyä ja tulonsiirtomekanismeja. Amerikkalaisen projektin alkuperäinen menestyksen resepti on kuitenkin ollut täysin päinvastainen. Se on perustunut nimenomaan valtion toiminnan rajoittamiseen, ei sen lisäämiseen. Pohjois-Amerikan itärannikon kolmetoista siirtokuntaa eivät aloittaneet vapaussotaansa 250 vuotta sitten saadakseen Britannian kruunulta aluekehitysrahoja, tuotantotukia tai sääntelyä elinkeinotoimintaansa. Yhdysvallat ei menestynyt siksi, että liittovaltio jakoi onnea kaikille vaan siksi, että se loi kaikille viitekehityksen luoda oman onnensa.

Erityisesti monet pohjoiseurooppalaiset kuitenkin toivovat, että valtio olisi jotain muutakin kuin yksityisten omistusoikeuksien suojelija ja ulkopolitiikan hoitaja. Pohjoiseurooppalaisten mielestä valtion tulisi taata niin koulutus, terveydynhuolto kuin minimitoimeentulo kaikille. Tämä on aivan perusteltavissa oleva näkemys. Näissä asioissa ei kuitenkaan ole mitään sellaista, mitä kansallisvaltiot eivät itse voisi kansalaisilleen järjestää. Liittovaltio luo tarpeettoman kerroksen byrokratiaa ja yhteiskunnan kokonaisedun kannalta haitallisien sullemulle-kompromissien kulttuurin. Suomi on erityisen kykenemätön pelaamaan järkevästi näissä lehmänkaupoissa. Saadakseen Suomen suostumuksen mihin tahansa miljardiluokan tulonsiirtoon, täytyy Brysselin vain armollisesti antaa suomalaisille alamaisilleen (Lue: Keskustapuolueelle) oikeus maksaa omista rahoistaan tukia maataloustuottajilleen.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Euroopan Unionin tasolla voitaisi toteuttaa erilaisia järkeviä asioita. Vapaakauppa on sampo, joka pitkässä juoksussa jauhaa hyvinvointia kaikille. Esimerkiksi rikollisuuden ja ilmastonmuutoksen vastaiseen toimintaan puolestaan liittyy ilmiselviä synergiaetuja, kun toiminta-alueena on miljoonien ihmisten markkinan sijaan satojen miljoonien ihmisten markkina. Tämä ei kuitenkaan poista valtion toiminnan perustavanlaatuista lainalaisuutta; mitä monimuotoisempi hallittava yhteiskunta on, sitä vähäisempää on hallintokoneiston puuttumisen ihmisten asioihin oltava.

SampoSaarinen

Kauppatieteiden ylioppilas ja raportoinnin asiantuntija.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu