Mustavalkoinen politikointi väheksyy kansalaisten älykkyyttä

Olen useissa vaalikoneissa kohdannut tilanteen, jossa ehdokkaalta kysytään esimerkiksi, lähtisitkö mieluummin leikkaamaan vai tekemään veronkorotuksia. Ehdokkaan tulee valita, kumman vaihtoehdon ottaa ja tämän tarkoitus on kuvastaa ehdokkaan arvoja. Esimerkiksi Halla-Aho ja Orpo valitsivat IL-vaalikoneessa leikkauksen.

Ongelma kysymyksen asettelussa on kuitenkin se, että esimerkiksi itse ehdokkaana en lähtisi kummallekaan linjalle tai jos lähtisin, en korottaisi esimerkiksi kunnallisveroa. Tämän kaltainen asettelu on myös äänestäjille haastava, sillä se ei varsinaisesti kerro ehdokkaan leikkauslistoista mitään tai sitä, millaisia veronkorotuksia olisi mahdollisesti tulossa. Toki ehdokkailla on mahdollisuus perustella näkemyksensä kaikkiin kysymyksiin, mutta osa perusteluista voi olla ristiriitaisia esimerkiksi puolueen linjan kanssa. Tämä vaatiikin tarkkaavaisuutta.

Oma linjani on lähteä ajamaan investointeja koronapandemian jälkien korjaamiseksi. Esimerkiksi 90-luvun lamalta on lähtöisin leipäjonot, jotka johtuivat kovaa kurittavasta ja sopeuttavasta oikeistolaisesta politiikasta. Tässä kohtaa emme saa toistaa historian virheitä, sillä seuraavaksi käsillä voi olla vaikkapa asunnottomuuspommi.

Kotipaikkakunnallani Tampereella tulee investoida kovasti ympäristöystävälliseen rakentamiseen ja tuoda esimerkiksi energia- ja lämmitysjärjestelmät tälle vuosituhannelle. Tämän lisäksi lisäpanostuksia vaaditaan myös liikkumiseen, sillä liikenne pitää saada raiteille. Lisäksi mielenterveyspalveluihin tulee panostaa vahvasti ja saada käyttöön lyhytterapia sekä mahdollisuus walk-in-terapiaan, eli keskusteluun ilman ajanvarausta. Nämä investoinnit maksavat budjetissa paljon, mutta tutkimusten mukaan jokainen panostettu euro tuottaa n. 5 euroa esimerkiksi säästyneiden sosiaaliturva- ja kuntoutusmenojen kautta. Samalla mielenterveyden ongelmat maksavat nykytilanteessa Suomelle jo yli 11 miljardia euroa vuodessa OECD:n mukaan, joten investoinneilla luodaan säästöjä! Näin ollen syrjäytymisen ja turhien sairauspoissaolojen ehkäiseminen tulee pitkällä tähtäimellä paljon halvemmaksi kuin lyhytnäköiset leikkauslistat, jotka syventävät ongelmia tai heikentävät rakennusten kuntoa. Nämä ongelmat tulee joka tapauksessa hoitaa ja aikainen toiminta on aina halvempaa, kuin myöhässä tehdyt parannukset.

Omat näkymät ovat siis vahvasti kohti tulevaisuutta ja tulevaisuuden pommien purkamista ennen kuin ajastin on viimeisellä minuutilla.

Nämä investoinnit eivät välttämättä ole keneltäkään pois. Jos panostamme vaikkapa koulujen luokkakokojen pienentämiseen rahallisesti se ei tarkoita sitä, että meidän pitää leikata vaikkapa vanhustenhoidosta. Jos panostamme ilmastonmuutokseen, se ei tarkoita sitä, että yksityisautoilijoita sorsitaan. Jos Suomi valtion tasolla antaa kehitysapua ulkomaille, se ei ole pois suomalaisilta eläkeläisiltä tai pienituloista.

Asiat eivät ole mustavalkoisia tai bipolaarisia. Monen ajatusmalli tuntuu politiikassakin olevan ”joko-tai”, vaikka oikeasti moni kokonaisuus vaikuttaa toiseensa. Tästä esimerkkinä on tämä teksti mielenterveyden kompleksisuudesta, jossa tarkastellaan sitä, miten päätökset eri osa-alueilla voivat kaikki vaikuttaa mielenterveyteen negatiivisesti tai positiivisesti. Esimerkiksi heikentämällä yksilön toimeentulotukea, vaikutus mielenterveyteen voi olla negatiivinen. Vastaavasti vaikkapa laskemalla luokkakokoja parilla oppilaalla, vaikutus voi olla rahallisesti kunnalle negatiivinen mutta esimerkiksi sosiaalihuollolle vaikutus voi olla, että tapauksia on vähemmän ja opettajien sairauspoissaolot laskevat. Tätä kautta yllättäen menot pienenisivätkin.

Kaikki liittyy kaikkeen ja budjetti ei ole mikään suora viiva, jossa yhdessä päässä tehdyt toiminnot vaikuttavat toisessa päässä olevaan kohteeseen. Budjetti on kokonaisuus ja sen redusoiminen viivasuoraksi on pelkkää äänestäjien älykkyyden aliarviointia.