En tiennyt olevani huippu-urheilija

Ostan kilpailulisenssini Suomisportista ja saan verotoimistosta urheilijan verokortin. Minut on valittu lajissani useita kertoja vuoden pelaajaksi ja olen pitänyt pitkiä aikoja Suomen ranking-ykkösen paikkaa itselläni. Olen edustanut maatani PM- ja EM-kisoissa sekä voittanut avoimen luokan Suomen Mestaruuden vanhimpana pelaajana koskaan kaikki urheilulajit mukaan luettuina. Silti tunnen olevani kaikkea muuta kuin huippu-urheilija.

Kroppani on ylipainosta huolimatta kohtuullisessa kunnossa. En käy lenkillä, vain koiran kanssa kävelyllä. En ole rääkännyt itseäni kuntosaleilla. Ainoastaan satunnaisesti vesakon raivuussa. Vasenta silmää on pitänyt operoida, mutta näkökykyä vielä riittää. Ei siis oikein mitään kunnon urheilijan vaivoja.

Lapsena pelasin jalkapalloa aina kun oli tilaisuus. Silmälasien vuoksi en hakeutunut joukkueisiin. Tennis, sulkapallo ja monet muut lajit pitivät myös liikkeessä. Kilpapurjehdus oli jännittävää ja hauskaa. En kuitenkaan pärjännyt ammattilaisille, jotka pystyivät joka vuosi hankkimaan tai tekemään itselleen uusia purjeita.

Lopullinen lajini määräytyi savuisessa, aikaisemmin teatterina toimineessa kiinteistössä Helsingin Rööperissä. Sosiologinen uteliaisuuteni sai kosolti tyydytystä lajin monenkirjavan harrastajakunnan koostumuksesta. Viinatrokarit, pornokaupanpitäjä, teollisuus- ja porvarissukujen paheellista elämää makustelevat vesat sekä taiteilijat, mm. Vesa-Matti Loiri ja Junnu Vainio, kokivat siellä yhdessä jännityksen, ihailun tai pettymyksen täyteisiä hetkiä pallojen poksahdellessa toisiaan vasten. Tekninen taituruus ja taktinen silmä ratkaisivat kenen käsi pääsi pelin loputtua kahmaisemaan kahisevat setelit pussin pohjalta. Siinä tilassa ja ajassa käytiin myös ensimmäiset keskustelut biljardin kansainvälistämiseksi Suomessa.

Lajin valintani ei oikeastaan koskaan ole kunnolla kestänyt päivänvaloa. Muutamankin kerran on sosiaalisissa tilanteissa jäänyt oma harrastus mainitsematta. Kohteliaasti ihmiset kyllä nykyään tunnustavat seuraavansa jonkin verran snookeria televisiosta, vaikka kulmakarvat hieman pyrkivät kohoamaan. Rööperissä ei kenenkään mieleen tullut kutsua Saaren Anttia tai muita paikallisia aikansa huippuja urheilijoiksi saati sitten huippu-urheilijoiksi. Vasta Pariisin Olympialaiset saivat minutkin näkemään asian toisin. Kuunnellessani urheilijoiden haastatteluja ja kisastudioiden analyysejä eri lajien tapahtumista huomasin, että samat tunteet ja kokemuksethan ne yhdistävät eri lajien urheilijoita ajasta ja paikasta riippumatta. Olemme omissa kuplissamme milloin romahtaneet kuin Molly Caudery tai loistaneet kuin Armand Duplantis.

Oma lajini, biljardi, pitää sisällään useita pelimuotoja. Näistä tunnetuimpia ovat pussituspelit snooker ja pool. 3-vallin kara, jota itse pelaan, poikkeaa edellisistä siten, että pelin kolme palloa eivät katoa mihinkään koloihin pöydältä, vaan ne voivat ennen pysähtymistään liikkua tarkkaan suunnitellulla reitillä jopa toistakymmentä metriä yhdellä lyönnillä. Liikeratojen oppiminen ja pallojen sekä pöydän fysiikkaan perustuvien ominaisuuksien tunteminen tekevät lajista monien mielestä turhankin vaikean. Lajissa nähdään lapsitähtiä verraten harvoin, koska opittavaa on niin paljon. Itse koen pyrkimyksen pallojen liikkeiden hallintaan meditatiivisena rentoutumiskeinona enkä niinkään välineenä jonkun toisen voittamiseksi. Kilpailutoiminta tavallaan nousee sitä ylläpitävistä rakenteista ja sosiaalinen, jos ei nyt ihan paine, niin velvollisuudentunne pistää osallistumaan kilpailuihin. Menestyminen toki tuo hetkellistä mielihyvää, mutta paluu arkeen ja oman keskeneräisyyden tunnustamiseen seuraa nopeasti. 

Aloittaessani lajin parissa ymmärsin, että kyse on harrastuksesta, jota voi jatkaa niin pitkään kuin ikä ja terveys sallii. Rööperin savuisella salilla oli kaikenikäisiä täysi-ikäisiä. Syntyi elämänpituisia ystävyyksia ja tuttavuuksia. Joitakin käytiin hyvästelemässä Meilahdessa. Pelipaitani tapaan laittaa pyykkikoriin kisojen jälkeen, vaikka tarkkuus- ja keskittymislajissa hikoavat yleensä vain kämmenet, jos nekään. Tekeminen on pääpiirteissään samaa, vaikka peliolosuhteet ovat hieman muuttuneet, ajanviete on muuttunut urheiluksi ja menestyksen myötä huippu-urheiluksi. Identiteettini ei ole oikein urheilijan saati huippu-urheilijan, mutta jotain totuuspohjaa tällekin löytyy. Jokainen urheilija on erityinen ja niin on myös jokainen laji. Yhteistä kaikille on rakkaus omaan lajiin.