Kataisen uusi liittovaltio

Suomessa elää pääministeri,
joka pitää Euroopan unionista niin hirveästi, että
kuluttaa kaikki valtion rahat tukipaketteihin. Ei hän välitä
sotilaistaan eikä työläisistä eikä viitsi puhua televisiossa muutoin kuin näytelläkseen vastuunkantajaa.

Joka tunti hänen valtiovarainministerinsä
vaihtaa takkia, ja kun muissa maissa sanotaan: Suomi on eroamassa eurosta, sanotaan tässä maassa: ”Suomi vaatii vakuuksia.”

Siinä suuressa kaupungissa, missä
pääministeri asuu, viettää hallitus iloista elämää, ja sinne tulee paljon vieraita ulkomailta.

Kerran
kaupunkiin ilmestyi Brysselin petkuttajat. He olivat olevinaan
varoissaan ja kehuivat liittovaltiota, mutta ehtona olivat tukipaketit.
Sekä lupaukset että ennusteet olivat harvinaisen
kauniita, ja lisäksi oli liittovaltiossa, jota nämä Brysselin miehet
kaupittelivat, kummallinen taika: ihminen, joka oli kykenemätön
hoitamaan virkaansa tai mahdottoman typerä, ei saattanut
ensinkään nähdä siinä ongelmia.

Siinäpä vasta valtioliitto, ajatteli pääministeri. Kun lähden siihen mukaan,
saan paikalla selville, ketkä valtakunnassa eivät kykene hoitamaan
virkaansa; voin heti erottaa kuka on vastuullinen ja kuka populisti. Annettakoon tukipaketit kiireen kaupalla! Ja hän
antoi petkuttajille tukipaketit, jotta he ryhtyisivät
työhönsä.

Brysselin herrat törsäsivät tukipaketit
ja olivat tekevinään myönnytyksiä, vaikka valtioilla ei ollut muuta kuin velkaa ja ihmisillä hampaiden kiristelyä. Häikäilemättä
he vaativat pääministerin nettomaksajaksi ja kalliimmat tukipaketit, mutta pistivät
kaiken omiin taskuihinsa ja hosuivat tyhjien lupaustensa
ääressä myöhään yöhön asti.

Olisipa hauska tietää, kuinka pitkällä liittovaltiokehitys on, tuumi pääministeri, mutta hänestä tuntui hiukan ilkeältä
tietää, ettei ongelmia saattanut lainkaan nähdä
semmoinen, joka oli typerä taikka kykenemätön hoitamaan
virkaansa.

Ei silti, että hänen toki olisi tarvinnut
pelätä itsensä puolesta, mutta kuitenkin hän
päätti  ensin lähettää jonkun toisen ottamaan
asiasta selkoa. Koko eduskunta tiesi, miten merkillinen tämä
liittovaltio oli, ja jokaisen teki mieli nähdä, kuinka typerä toinen
poliitikko oli.

Minäpä lähetän nuoren kunnon
valtiovarainministerini Brysselin lihapatojen äärelle, päätti keisari.
Hän osaa parhaiten arvostella liittovaltiota, sillä hän on järkevä
nainen eikä kukaan
hoida virkaansa paremmin kuin hän!

Nuori kelpo ministeri Jutta Urpilainen meni saliin, missä
petkuttajat istuivat mahonkipuisten pöytiensä ääressä. Taivas
varjelkoon, ajatteli nuori ministeri ja avasi silmänsä selkosen
selälleen. Minähän en näe mitään ongelmia! Mutta
sitä hän ei sanonut ääneen.

Petkuttajat kehottivat Urpilaista astumaan likemmäksi ja
kysyivät, eikö EVM ollut toimiva ja jäsenmaat yhteensopivat. He
viittasivat tyhjiin lupauksiin, ja nuori ministeriraukka avasi
silmänsä entistä suuremmiksi, mutta eihän hän
saattanut nähdä mitään ongelmia.

Auta armias, hän ajatteli. Olisinko minä typerä?
Sitä en ikinä olisi uskonut, eikä ihmisten pidä
sitä saada tietää! Enkö minä pysty hoitamaan
virkaani? Ei, minä en saata kertoa, etten näe ongelmia.

No, ette sano mitään kansanvallan alasajosta, huomautti toinen petkuttaja. Voi,
se on erinomainen suunnitelma! Aivan erinomaisen demokraattista, sanoi nuori ministeri silmiä siristellen. Tämä EVM ja
nämä maat! Niin, kyllä minä sanon kansalle,
että liittovaltio miellyttää minua kovasti.

Petkuttajat
vaativat yhä enemmän tukea, valtioilta leikkauksia ja ihmisiltä
hampaidenkiristelyä. Niitä tarvittiin muka liittovaltioon. Mutta
he pistivät kaiken omiin taskuihinsa. Liittovaltiosta ei olisi lainkaan
hyötyä kansallisvaltioille, mutta miehet heittivät tyhjiä lupauksia
minkä
ehtivät.

Pian pääministeri lähetti toisen kelpo virkamiehen Olli Rehnin katsomaan,
edistyikö työ ja oliko liittovaltio jo valmistumassa. Hänen
kävi samalla tavalla kuin ministerin: hän katseli katselemistaan,
mutta eihän hän nähnyt mitään ongelmia.

Eikö yhteisvastuu ole ole tärkeää, sanoivat petkuttajat ja
näyttelivät ja selittelivät olemattoman solidaarisuuden kauneutta.

Typerä minä en ole, mietti Rehn itsekseen. Enkö siis tosiaan
pysty hoitamaan hyvää virkaani? Sepä vielä puuttui!
Mutta siitä ei pidä olla
tietävinäänkään!

Niinpä hän rupesi
kehumaan liittovaltiota, joka on Euroopan turmio, ja vakuutti olevansa hyvin
ihastunut sen yhteisvastuisiin ja EVM-malliin. Niin se liittovaltio on
todella erinomaisen kaunista, hän kertoi kansalle. Kaupungissa ei
enää muusta puhuttu kuin tuosta kauniista liittovaltiosta.

Jo teki pääministerinkin mieli katsoa liittovaltiota, kun
sitä vielä luotiin. Saattueenaan joukko oivallisia avustajia,
mukana myös molemmat kelpo virkamiehet, jotka olivat aikaisemmin
käyneet katsomassa Brysselin ihmettä.

Katainen lähti kavalien petkuttajien
luo. Brysselin miehet lupasivat minkä jaksoivat, mutta ilman kansanvaltaa, yhtenäistä kulttuuria ja järkevää talouspolitiikkaa.

Eikö
se ole suurenmoista, sanoivat nuo kaksi kelpo virkamiestä, Urpilainen
ja Rehn. Herra pääministeri, suvaitkaa vain katsella tätä EVM-mallia
ja näitä palkintovirkoja!

Ja sitten he näyttivät
tyhjiä lupauksia.

Pääministeri ei nähnyt liittovaltiossa mitään ongelmia. Olenko minä typerä? Enkö
minä kelpaa pääministeriksi!

Oi me otamme niskalenkin markkinavoimista, sanoi keisari. Ja hän nyökäytti ystävällisesti
päätään ja katseli tyhjiä lupauksia uskaltamatta
sanoa, ettei nähnyt mitään ongelmia. Koko seurue tirkisteli muttei
nähnyt mitään ongelmia. Kaikki kuitenkin vakuuttelivat pääministeri
mukana: oi me kannamme vastuuta!

Ja kehottivat pääministeriä pitämään tiedotustilaisuuden, jossa kerrottaisiin kansalle ihanasta liittovaltiosta.

Pressitilaisuuden piti alkaa aamupäivällä
ja koko edellisen yön petkuttajat valvoivat ja tekivät
työtä liittovaltiosopimuksen parissa. Kansa näki,
että he ahersivat hikihatussa saadakseen pääministerin liittovaltion toimivaksi.

Brysselin
petkuttajat olivat vaativinaan yhteisiä pelisääntöjä, leikkasivat
valtiontaloutta suurella kädellä, loiva yhteisten velkojen
pankkiunionin, joka kavensi kansanvaltaa ja sanoivat vihdoin: Kas, nyt
liittovaltiosopimus on valmis.

Kun pääministeri ja hänen korkeimmat ministerinsä tulivat
paikalle, petkuttajat nostivat toisen kätensä ikään
kuin jotakin pidellen ja sanoivat: Kas, tässä liittovaltiosopimus,
tässä kynä, tässä tuoli, olkaa hyvä ja istukaa allekirjoittamaan.

Liittovaltio
on täynnä korkeita palkkiovirkoja, mutta sen vuoksi se onkin
poliitikoille niin erinomainen, petkuttajat sopersivat.

Niinpä niin, sanoivat ministerit. Mutta eivät he
mitään ongelmia nähneet.

Jos herra pääministeri suvaisisi kaikkein
armollisimmin allekirjoittaa, sanoivat petkuttajat, niin me tässä
lehdistötilaisuudessa ilmoittaisimme Suomen olevan Euroopan
liittovaltion jäsen.

Pääministeri allekirjoitti, ja petkuttajat olivat
kappale kappaleelta ojentavinaan hänelle lisää valtaa, jonka he muka luovuttaisivat. He kättelivät häntä solmiakseen liiton.

Hyvänen aika, kuinka tämä sopiikin Suomelle hyvin. Liittovaltio on
ihastuttava, kuuluu ministereiltä kuin yhdestä suusta. Mikä EVM-malli! Mitkä maat! Se on arvokas liitto!

No niin minähän kannan vastuuta, virkkoi pääministeri.

Eivätkö
nämä maat nyt sovi hyvin yhteen, hän kysyi toimittajilta ja käänteli
päätään
vielä kerran toimittajien edessä kuin herättääkseen heidän ihailunsa.
Avustajat joiden piti kantaa sopimusta, hakivat silmillään todellisia
lupauksia ja sitten seisoivat tyynesti. Kukaan ei saanut huomata,
etteivät he
nähneet mitään ongelmia.

Ja pääminsteri asteli ministeriseurassa hallituksen aitioon, ja kaikki kansanedustajat hallituksen oikealla ja vasemmalla
laidalla sanoivat: Herranen aika, kuinka hieno pääministerin solmima sopimus on.

Lisää euroopanlaajuisia ympäristöveroja ja ilmastohysteriaa, iloitsi Ville Niinistö.

Kylläpä tuo liittovaltio on ihana, hihkuivat ministerit Päivi Räsänen ja Paavo Arhinmäki.

Jättebra, puolustus Natolle, huudahti Carl Haglund.

Ei kukaan tahtonut ilmaista ettei
nähnyt mitään ongelmia, sillä silloinhan olisi huomattu
hänen olevan typerä ja kelvoton päättäjäksi. Ikinä ennen ei pääministerin aloitteita oltu näin ihasteltu.

Missä EU, siellä ongelma, sanoi opposition Timo Soini.

Herranen aika, kuulkaa nyt, mitä tuo populisti
sanoo, virkkoi toimittaja, ja sanoja toistettiin uutislähetyksestä toiseen.

Emme halua liittovaltiota, huusi vihdoin koko
kansa.

Pääministerin selkää karmi, sillä hänestäkin
kansa oli oikeassa, mutta hän ajatteli: Kyllä minun täytyy
kestää tämä eurokriisi loppuun asti.

Ja hän ojentui
entistä ylpeämmäksi ja avustajat kantoivat sopimusta, joka oli täynnä tyhjiä lupauksia.

simonelo

Kahden pojan isä. Espoon kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen. Vapaata markkinataloutta kannattava tolkun oikeistokonservatiivi. Autoilija. Videopelaaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu