Inhoan käsitettä suvaitsevaisuus

Kokoomuksen eurovaaliehdokas Sirpa Pietikäinen vaatii blogissaan Euroopan laajuista sitoutumista yhteisiin arvoihin. Pietikäinen nostaa tärkeimmäksi suvaitsevaisuuden, määrittelemättä käsitettä sen tarkemmin. Pietikäinen kirjoittaa yleisluontoista paatosta syrjinnän vastustamisesta ja, kuten yhdessä blogin kommenteista osuvasti sivalletaan, ihan vain pahuuden vastustamisesta.

Suvaitsevaisuudesta on tullut uusi rasittava poliittinen mantra, jolla voidaan perustella päätöstä kuin päätöstä. Ilmoitan julkisesti, että en kannata liberaalia suvaitsevaisuutta. Asian pohdinta on paikallaan.

”Ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteen mukaisesti suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä eikä omasta vakaumuksesta luopumista eikä sen heikentämistä. Se merkitsee, että ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan,” kuuluu UNESCO:n määrittely.

Suomen liberaalit ovat anastaneet käsitteen itselleen. Nykyisessä käytössään suvaitsevaisuus tarkoittaaa tosiasiassa sitä, että suvaitseva hyväksyy vain ne, jotka jakavat hänen liberaalit, usein arvo- ja moraalirelativistiset kantansa. Juuri tämän vuoksi inhoan käsitettä suvaitsevaisuus. Hups, tuo ei kyllä ollut poliittisesti korrektia!

Hankalinta on se, että liberaalien suvaitsevaisuudella ei ole selkeitä rajoja, sillä ne voidaan aina sopia uudelleen. Nyt homoparien sisäinen adoptio, huomenna Ruotsin vihreiden malliin lukumääräneutraalit avioliitot, joka tarkoittaisi käytännössä moniavioisuuden hyväksymistä.

Minä olen sillä kentällä ulkopuolinen kuten moni muukin suomalainen. Kristilliseen arvomaailmaan pohjautuva maailmankatsomukseni ei taivu tuohon suvaitsevaisuuden käsitykseen. Jakamani arvomaailman pohjalta Suomen lainsäädäntöä on aikanaan kehitetty lähimmäisyydenrakkauden ja kaikkien ihmisten arvon tuntien menestyksellisesti, mutta kuten kaikilla vankkumattomilla arvoilla, myös kristillisellä arvomaailmalla on rajansa.

Jos Suomen islamilaisen yhdyskunann imaami Chebab Khodr pitää 13-vuotiasta tyttöä sopivana avioliittoon, en minä moista suvaitse, vaikka se olisikin hänen kulttuurinen tapansa. Koska Suomen media kumartaa liberaalin suvaitsevaisuuskäsityksen alla, ei Khodrin lausunnoista noussut suurta kohua. Sen sijaan samaan aikaan perussuomalaisen kansanedustaja Pentti Oinosen huonosti muotoillut mielipiteet nousivat kansakunnan tapetille suurella volyymilla. Pelkäävätkö toimittajat leimautuvansa suvaitsemattomiksi, jos uskaltavat kritisoida monikulttuurisuuden pimeitä puolia?

Suomen poliittisella kentällä karmeinta on ilmiselvästi tulla leimatuksi suvaitsemattomaksi. Siihen riittää vain se, että vahvasti jonkin arvon takana, pitäen sitä parhaana ratkaisuna yhteiskunnalle. Homoparien adoptiolakikeskustelussa tuli selväksi, että perinteistä perhekäsitystä puolustava on suvaitsematon ja herra paratkoon, vanhoillinen. Kyllähän 2000-luvun Suomessa kaikkien tulisi olla arvoliberaaleja! Kun Urho Kekkosen aikaan ei saanut olla neuvostovastainen, Tarja Halosen aikana ei saa olla liberalistien käsityksen mukainen suvaitsematon. Se on sitä Halosen arvojohtajuutta.

Se voi tulla poliittiselle eliitille yllätyksenä, mutta suomalaiset eivät ole yhtä liberaaleja kuin poliitikot ja media. Se ei kuitenkaan poliitikkojen tahtia haittaa, sillä miksi kuunnella tietämätöntä kansaa? Siinä mielessä nykyeliitti muistuttaa historian kaikki poliittisia valtaryhmiä. Helpompaa on paistatella mediassa suvaitsevana ja puistella päätään, kun se kansa on niin kauhiaa ja kuinka me edustajat oikein kestämme, kun kaikenlaista suvaitsematonta lausuvat. Sitten ihmetellään, kun kansan kielellä puhuvat ja heidän todellisia huoliaan kuuntelevat ehdokkaat keräävät ääniä. ”Populistit”, liberaalit parahtavat. Keskustelun voi kätevästi päättää siihen. Eihän ne poikkipuoliset kuitenkaan vaivaudu vaaliuurnille.

Suomen helpointa, kustannustehokkainta ja näkymättömintä populismia on olla median suvaitsevainen lemmikki. Sirpa Pietikäinen kuuluu siihen rahakkaaseen kerhoon. Suvaitsevaisuus ei siis nykymerkityksessä ole ideologisesti neutraalia, vaan se liittyy tiukasti arvoliberalismiin. Siksi se ei voi yhdistää kaikkia eurooppalaisia tai suomalaisia, kuten Pietikäinen toivoo, sillä Suomi on Euroopan liberaaleimpia maita.

Vaatimuksella tunnustaa Euroopan kristilliset juuret on vahvemmat mahdollisuudet onnistua, sillä maanosan kulttuuri on vuosisatojen ajan muotoutunut kristinuskon rinnalla ja sen vaikutuksesta, maasta riippumatta. Liberalismi ja sen Erkki Tuomiojan Suomen poliittisella kartalla henkilöimä ateistinen yhteiskuntasuunnittelu on siihen nähden räkänokka piltti vastasaadussa kolmipyörässään.

Suvaitsevaisuuden sijaan pitäisi puhua lähimmäisenrakkaudesta, sillä se on uskottavampaa ja totuudenmukaisempaa. Arvoliberaalien tulisi sietää myös meitä, jotka pidämme kiinni arvoistamme emmekä mukaudu heidän muottiinsa suvaitsevaisuudesta. Maltillisilla arvokonservatiiveilla on oikeus esittää mielipiteensä ilman, että heidät työnnetään marginaaliin ”suvaitsemattomina”. Vai onko Suomesta tulossa pehmototalitaristinen maa, jossa ihmiset suvaitsevat tai sitten itkevät ja suvaitsevat? Vielä selviää puhemiehen nuhteilla ja valtamedian sanktiolla.

Maailman vaikutusvaltaisin ihminen, Yhdysvaltain presidentti ja Suomen median lellikki Barack Obama saa olla rauhassa, vaikka laittaa kädet ristiin joka aamu ja kiittää Luojaansa joka ilta, kun päivä on mennyt pulkkaan. Se ei estä häntä ojentamasta muille uskonnoille ja yhteisöille sovinnon kättä. Hän pitää kiinni omista tärkeistä arvoistaan ja sietää silti myös muita. Sellainen todellinen suvaitsevaisuus on Suomen ulottumattomissa.

simonelo

Kahden pojan isä. Espoon kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen. Vapaata markkinataloutta kannattava tolkun oikeistokonservatiivi. Autoilija. Videopelaaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu