Populismia kahdella mantereella

(Alkuperäinen kirjoitus on julkaistu Politika-verkkolehdessä)

 

Myönnettäköön. Rakastan populismia.
Oli kyseessä sitten oikeistopopulistit tai vasemmistopopulistit,
olen aina ollut kiinnostunut populistipoliitikoista. Aikana jolloin
sekä julkiset että yksityiset instituutiot tuntuvat pettävän
luottamuksen, populisti rientää kertomaan missä kaappi seisoo.
Useimmiten viesti on kansan syville riveille rohkaiseva – yes we
can.

 

Suomen poliittinen kenttä on ollut
varsin etabloitunut ja kulttuuri konsensushakuinen, joka on
tosiasiallisesti tarkoittanut eräänlaista vaihtoehdottomuutta.
Konsensuskulttuuri kaihtaa avointa julkista keskustelua, jonka
tarjoamaan tilaan populismi demokratiassa pitkälti asettuu.
Populisti tuo julkisuuteen jonkin avauksen, joka on yleensä
provosoiva, mikä nostaa aiheen keskusteluun. Suomessa tämä
jälkikeskustelu kuihtuu nopeasti, koska populistin näkökulma
poikkeaa konsensuksesta ja siitä väistämättä syntyvää
vastakkainasettelua pidetään haitallisena. Mieluiten avaus vaietaan
kuoliaaksi.

 

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa
populismia pidetään poliittisena kirosanana ja leimakirveenä, joka
nostetaan jokaisen iskun jälkeen takaisin ilmaan odottamaan
seuraavaa uhria. Sitä viljellään ahkerasti niin
pääkirjoitustoimittajien kuin ammattipoliitikkojenkin taholta,
vaikka yleensä syytöksissä jää määrittelemättä mitä
populismi varsinaisesti tarkoittaa. Populismi mielletään
kansansuosion tavoitteluksi poliittista todellisuutta vahvasti
yksinkertaistaen, kärjistäen tai pahimmillaan härskisti
vääristäen. Populisti on pahanilmanlintu.

 

Populismin merkitys kuitenkin vaihtelee
eri poliittisissa kulttuureissa, sillä se ei ole yleismaailmallinen
aate, kuten kapitalismi tai sosialismi, vaan aina sidoksissa
kulttuuriin ja kansanluonteeseen. Amerikkalaisessa poliittisessa
kulttuurissa painotetaan, että sana populismi tulee latinan sanasta
populus, joka tarkoittaa kansaa tai kansakuntaa. Populismia pidetään
poliittisena filosofiana, joka vastustaa korruptiota ja byrokaratiaa,
suurta rahaa, suuria yksiköitä, yhteiskunnan ja järjestöjen
ylisuurta valtaa, vakiintuneita käytäntöjä ja rappiota.

 

Positiivisesti värittyneen populismin
perusajatuksena on, että toimivan politiikan elementit löytyvät
tavallisten ihmisten elämästä ja perinteistä. Populismin
vastakohtana nähdään elitismi. Vilpitön populisti identifioituu
sellaisten ihmisten asianajajaksi, jotka tuntevat itsensä
voimattomiksi ja tulleensa vakiintuneen järjestelmän huijaamaksi.

 

Ihmiset tuntevat useimmiten näin
siksi, että se on totta. Yhdysvalloissa kansa uskoi, että
presidentti George W. Bush vei maan valheellisin syin Irakin sotaan
vuonna 2003. Obama käytti väitettä vuoden 2008
presidentinvaalikampanjassaan taitavasti hyödyksi. Kun populisti
yhdistää kansan mieltämän totuuden ja sen toivoman lupauksen
paremmasta, tuloksena ei voi olla muuta kuin kansansuosio.

 

Populismi on siten kansan aate, mutta
se vaatii karismaattisen johtajan, joka osaa popularisoida eli
kansantajuistaa monimutkaiset poliittiset kokonaisuudet.
Amerikkalainen tapa popularisoida voi tuntua suomalaisista naiivilta
– Obaman puheissa taivaanrannassa näkyi luvattu maa, jossa
liberaalit ja konservatiivit eläisivät onnellisina yhdessä. Hän
puhui kuin populistien evankelista ja tavoitti republikaanien John
McCainia paremmin yhteisöllisyyden ja me-hengen.

 

Suomessa usein ajatellaan, että
populistiset poliittiset avaukset ovat lähtökohtaisesti mahdottomia
toteuttaa ja sellaisiksi myös lopullisesti tuomittu. Epärealistisuus
ei kuitenkaan ole politiikassa aina kielteinen asia.
Maailmanhistorian suurimmat vaikuttajat ovat olleet populisteja,
joita eivät vakiintuneet vallanpitäjät saaneet pidettyä kurissa.
Obaman lupaus syvälle käyvästä terveydenhuoltouudistuksesta
aikana jolloin maa sotii kahdella rintamalla oli puhdasta populismia.
Siitä huolimatta Obama onnistui runnomaan uudistuksen läpi ja
korostaa tehneensä sen kansan tuella.

 

Obaman karisman ansiosta vaalilupaukset
upposivat sekä kansaan että mediaan, vaikka samaan aikaan hän
kieltäytyi ottamasta vastaan liittovaltion tarjoamaa vaalitukea,
jota on vuosikymmeniä pidetty esteenä tuhlailevalle rahankäytölle.
Obaman kampanja olikin historian kallein, mutta perustelu sille oli
nerokas – valtava rahamäärä perustuu kansalaisten lahjoituksiin
ja on siten osoitus kansan joukkovoimasta. Vaikuttaa siltä, että
mitä tahansa Obama tekeekin, hän pystyy selittämään sen parhain
päin, mikä on myös populisteille tyypillistä.

 

Euroopassa toisen maailmansodan
painolasti ja karismaattisen johtajan vaatimus on tarkoittanut sitä,
että populistisia puolueita kutsutaan yleensä joko
oikeistopopulistisiksi tai suorastaan äärioikeistolaisiksi.
Establismentin tarkoituksena on ollut työntää näin populistit
politiikan marginaaliin ja pitää ne ulkona hallitusvastuusta.
Taktiikka ei kuitenkaan toimi, sillä kun populistipuolueiden
äänimäärä on noussut merkittäväksi, ulossulkeminen legitimoi
populistin väitteen eliitistä, joka ei kuuntele kansan ääntä.
Tämän vuoksi esimerkiksi Tanskassa kansanpuolue on päässyt
hallitukseen, koska heidän jättämisensä oppositioon olisi vain
lihottanut puolueen kannatusta.

 

Useat populistipoliitikot tietävät
establismentin keinot ja käyttävät niitä hyödykseen. Ei ole
tavatonta, että poliitikot julistautuvat itse populisteiksi. Se vie
terän vakiintuneiden puolueiden populismisyytöksiltä, jotka joka
tapauksessa pohjautuvat ennen kaikkea pelkoon oman kannatuksen
menettämisestä. Populistipuolueiden kannattajat kun eivät yleensä
ole entisiä nukkuneita äänestäjiä, vaan muiden puolueiden
entisiä kannattajia. Populistipuolue on heille eräänlainen
ukkosenjohdatin, jonka kautta voi parlamentaarisin keinoin osoittaa
tyytymättömyyttä. Populistipuolueiden arvo länsimaiden väsyneessä
demokratiassa onkin ennen kaikkea siinä, että ne antavat kansalle
selkeän muutoskanavan.

 

Oikeistopopulistien suosio Euroopassa
on perustunut kansallisidentiteetin kriisiin. Euroopan unionin
laajentuminen ja sen luomat kipupisteet ovat nostaneet
kansallismielisten kannatusta kautta maanosan. Tähän aatteelliseen
virtaukseen voi laskea myös Perussuomalaiset, vaikka puoluetta ei
perinteisen oikeistolaisena voi pitääkään. Kannatusta on lisännyt myös
maailmanlaajuinen talouskriisi ja erityisesti globalisaation karvas
hedelmä, tehdastyön siirtyminen kolmansiin maihin. Duunareihin
perinteisesti vedonneet sosialistipuolueet ovat menettäneet
kannattajiaan populisteille.

 

Oikestopopulisteille on olemassa
äänestäjäkunnassa selkeä lokero, johon asettua. Kasvava
maahanmuutto on ollut vaikea pala sosialisteille, jotka ovat
korostaneet kansainvälistä solidaarisuutta. Se ei ole miellyttänyt
työläisiä, jotka samaistuvat populistien tiukempaan
maahanmuuttopolitiikkaan. Tavallinen työläinen on
arvokonservatiivi, jolle koti, uskonto ja isänmaa ovat vielä
merkityksellisiä arvoja. Nuorilla konservatiivisilla
kaupunkilaisälyköillä on myös ollut tarve löytää poliittinen
liike, joka edustaa heidän arvomaailmaansa.

 

Oikeistopopulistien ongelma on ollut
heikko salonkikelpoisuus. Uskottavia poliitikkoja ei ole ollut
jonoksi asti, varsinkin jos vaatimus on niin kova kuin kokonaisen
kansakunnan villitseminen. Uskottavien toimijoiden puute on johtanut
heikkoon näkyvyyteen mediassa, jota paikataan räiskyvin poliittisin
avauksin. Se johtaa joidenkin silmissä uskottavuuden entistä
suurempaan heikentymiseen, joten kyseessä on puolueille noidankehä.
Herraviha ei uppoa koko kansaan ja älyköt odottavat tiettyä
sovinnaisuutta. Suomen maaseudun puolueen nousu, uho ja tuho opetti
myös sen, mitä tapahtuu kun populistipuolueen pää ei kestä
nopeasti saatua valtaa.

 

Vähäisemmälle huomiolle on jäänyt vasemmistopopulismi.
Suomessa sitä edustavat Vihreät, joka on suhteellisen uusi tulokas
punavihreän blokin vanhojen sosialistipuolueiden rinnalla.
Vasemmistopopulistit eroavat oikeistopopulisteista arvoliberalismin
lisäksi siinä, että he korostavat kansallismielisyyden ja
yhteisöllisyyden sijaan globaalia vastuuta ja yksilöllisyyttä.
Euroopan unioni ja liberaali maahanmuuttopolitiikka on heille
luonnollinen osa ylikansallista projektia.

Media nostaa oikeistopopulistien heikkoudet tehokkaasti kepin
nokkaan, mutta vasemmistopopulistit on jätetty pitkälti rauhaan.
Vasemmistopopulistien perisynti on niin sanottu moraalisäteily.
Erilaisuutta vasemmistopopulistit pitävät rikkautena, mutta
vääristä asioista ei saa olla eri mieltä. Omat poliittiset
tavoitteet nostetaan hyvän ihmisen tavoitteiksi, joita vastustava
lasketaan automaattisesti pahaksi ihmiseksi.

Poliittinen kenttä jakautuu siten hyviin ja pahoihin, joista
jälkimmäistä edustavat erityisesti oikeistopopulistit. Vihreät
ovat ilmoittaneet tavoitteekseen sukupuolineutraalin avioliiton, joka
oli ovela populistinen veto peittämään sitä, että puolue on
hallituksessa siunannut päätöksen lisäydinvoimasta. Aloite myös
asettaa vastakkain arvoliberaalit ja arvokonservatiivit, mikä saa
vihreiden peruskannattajakunnan eli nuoret kaupunkilaisnaiset
jälleen äänestyskoppeihin.

Loppujen lopuksi Suomen modernin poliittisen historian kaksi
menestystarinaa, Perussuomalaiset ja Vihreät, perustuvat molemmat
populismiin, joskin sen eri muotoihin. Toisen menestys ruokkii
toista, sillä kummatkin povaavat toisesta uhkaa kansalle,
populukselle. Voisi sanoa, että populismin määritelmä on katsojan
silmässä – idealistinen elitismin vastustaminen tai härski
kansanjoukkojen kiihottaminen. On myös katsojasta kiinni, kummalle
puolen rajalinjaa populistipuolueet asettuvat. Poikkeuksellisesti Perussuomalaiset menestyvät sekä maaseudulla että suurissa
kaupungeissa, mihin Vihreät eivät ole kyenneet. Toisaalta Vihreät
saavat enemmän ääniä korkeasti koulutettujen parissa.

Moni voi ihmetellä, että miksi käsittelin kirjoituksessani
Barack Obamaa. Syy on yksinkertainen – suomalainen media ei ole
käsitellyt hänen toimiaan populismin viitekehyksessä, vaikka hän
on nykypolitiikan menestynein populisti. Hän nousi Yhdysvaltain
presidentiksi, koska oli uskottavasti samaan aikaan sekä kansan
edellä että sen rinnalla. Hän pystyi luomaan kuvan itsestään
sekä visionäärinä että kansanmiehenä. Jos populisti onnistuu
vain toisessa, menestys jää puolittaiseksi. Siinä on suomalaisilla
populisteilla opittavaa. Onnistunut populismi vaatii ammattiylpeyttä.

simonelo

Kahden pojan isä. Espoon kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen. Vapaata markkinataloutta kannattava tolkun oikeistokonservatiivi. Autoilija. Videopelaaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu