Kylmä sota asettaa “woke”-kulttuurin uuteen perspektiiviin

Suomen puolustusvoimissa on siirrytty virallisesti puhumaan vihollisesta Venäjänä ja Nato on määritellyt Venäjän sille merkittävimmäksi uhaksi. Sotilasasiantuntijat sanovat jo ääneen, että olemme kylmässä sodassa.

Samaan aikaan kun maailma jakautuu vahvemmin sotilaallisesti itäiseen ja läntiseen leiriin myös poliittinen ilmapiiri läntisissä maissa on selkeässä muutoksessa. Oikeisto vahvistuu, muttei pelkästään omien ansioidensa seurauksesta.

Atlantassa asuva Yhdysvaltain historian professori Marko Maunula kirjoittaa blogissaan, kuinka vasemmiston äärilaita, ”wokeisto” työntää amerikkalaisia oikealle.

”Äänestäjiä pelottaa demokraattien wokeiston keskittyminen liberaaliin puhdasoppisuuteen, harhaoppisten jahtaamiseen ja välinpitämättömyys talouden lainalaisuuksista.” Maunula kirjoittaa.

Trendi-ideologiat intersektionaalinen feminismi ja woke kehittyivät Yhdysvalloissa, mutta myöhemmin ne ovat levinneet myös Eurooppaan muuttaen poliittisen keskustelun suuntaa, ja intersektionaalinen feminismi on päätynyt jopa Suomen hallitusohjelmaan asti.

Aatteiden alku juontaa 1920-luvun marxilaisiin, jotka olivat pettyneitä, kun Marxin lupaamaa proletariaatin vallankumousta ei tapahtunutkaan. Myöhemmin he keksivät syynkin, työläiset eivät ”tiedosta” olevansa riistettyjä. Tämän pohjalta he kehittivät ”kriittisen teorian”, joka ei kuitenkaan täytä tieteellisen teorian kriteerejä. Teorian tarkoitus oli muuttaa työläisten tietoisuutta ja aiheuttaa vallankumous. Kriittisyys tarkoittaa länsimaisen yhteiskunnan kritisointia kaikin mahdollisin tavoin. Teorian menetelmä on etsiä ”ongelmia” kaikkialta ja syyttää niistä länsimaista kapitalistista järjestelmää.

Myöhemmin ”kriittiseen teoriaan” yhdistettiin piirteitä postmodernismista. Postmodernismi kehittyi 1960-luvulla ja sen keskeisenä ajatuksena oli, ettei ihmisellä ole keinoja saada luotettavaa tietoa todellisuudesta, vaan tieto on subjektiivista narratiiviä. Jos ”faktat” ovat mahdottomia ihmisten väliset suhteet typistyvät valtakamppailuiksi. Postmodernistin tehtävä oli löytää valtasuhteet ja niitä tukevat narratiivit.

Kriittiseen teoriaan haluttiin mukaan valtasuhteiden tarkastelu, mutta muu osa postmodernismista piti hylätä, koska sehän väitti, ettei mikään ole totta. Esitettiin väite, että postmodernismi on osittain väärässä, sorto ja sortoa kokevat identiteettiryhmät ja vähemmistöt ovat totta. Näiden ryhmien kokemaa sortoa ei voi eikä saa väittää epätodeksi. Ainut ryhmä, jota ei sorreta ovat valkoiset miehet, jotka ovat vastuussa kaikkien muiden ryhmien sortamisesta.

Kehiteltyjä intersektionaalisia ideologioita on tutkittu myöhemmin paljon ja havaittu, ettei niillä ole tieteellistä pohjaa. Päinvastoin ne pyrkivät kieltämään tiedettä. Erityisesti Yhdysvaltojen humanistisissa piireissä aatteet ovat suosittuja, ja niitä kannattavat tutkijat ovat alkaneet tuottamaan omaa ”poliittista tiedettä” eli tutkimuksia, joiden tulokset vahvistavat heidän omaa ideologiaansa siten, ettei kyseisten julkaisujen enää tarvitse noudattaa kansainvälisiä tieteen sääntöjä, ainoana kriteerinä on, että tutkimusten tulokset vahvistavat heidän puhdasoppista ideologiaansa.

Myös Suomessa on viitteitä tarkoitushakuisten tutkimusten tuottamisesta, vaikka meillä vielä tutkimuksen sääntöjä noudatetaankin. Suomessa aatteet ovat suosittuja vihervasemmistolaisissa piireissä, mutta varsinkin viime aikoina suuri osa erityisesti korkeasti koulutetuista, on alkanut kavahtaa kyseisiä liikkeitä ja esimerkiksi vihreistä on siirtynyt runsaasti nuoria aikuisia joko oikeammalle kokoomusta kannattamaan tai yleisöön tarkkailemaan.

Iso osa sorretuiksi luokitelluista vähemmistöistä ei itse halua heidän asemaansa edistettävän autoritäärisin ja epätieteellisin menetelmin, muun muassa Yhdysvaltojen entinen presidentti Barack Obama kritisoikin aatteita sanoen, että moraalinen puritanismi ja ”woke”-kulttuuri eivät edistä hyvien asioiden aikaan saamista.

Euroopassa kiristyvä sodan uhka ja siihen valmistautuminen on saanut miesten sortajuutta toitottavan liikkeen näyttämään sekä naurettavalta että epäkiitolliselta miesten ponnistuksille. Keinotekoinen valta-asetelmien metsästys yhteiskunnan rakenteista ja muiden jatkuva syyllistäminen samaan aikaan kun osa väestöstä kamppailee entistä rajummin selvitäkseen jatkuvasti kohoavista elämisen kustannuksista ja osa valmistautuu puolustamaan henkensä uhalla maataan, on murtanut aatteilta ideologioiden menestymiselle välttämättömän ristiriidattoman mielikuvan kyvykkyydestään tarjota keinot paremman tulevaisuuden tavoittamiselle. Osa aatteiden kannattajista pyrkii silti yhä nostamaan omaa kannatustaan entistä räväkämmällä identiteettipolitiikalla ja villimmillä syytöksillä miesten julmuudesta.

Sodan pitkittyessä tilanne on kuitenkin muuttumassa entistä karummaksi. Koko läntisen maailman perusarvot ovat uhattuina ja nyt harjoitettavalla politiikalla voikin olla ratkaiseva rooli demokratian säilyttämisessä ja sodan päättymisessä tai sen eskaloitumisessa. Sota tulee romuttamaan Euroopan taloutta mahdollisesti pahemmin kuin uskalletaan vielä arvaillakaan, joten nyt alkaa olla viimeinen hetki siirtää politiikan painopistettä kohti realismia ja selviämiskamppailua.