Taloudellinen vai poliittinen mahdottomuus?

Monia vuosia oli täysin mahdotonta ajatella euroalueen joutuvan minkäänlaiseen kriisiin. EKP piti hienoa duunia hintavakaudestaan, Välimeren maissa riitti kysyntää Pohjois-Euroopan tuotteille – vaikka sitten velaksi. Se ei haitannut, olihan täysin mahdotonta minkään euromaan ajautua maksukyvyttömyyteen. Kun nyt kuitenkin mahdoton toteutui ja Kreikka lopulta myönnettiin maksukyvyttömäksi niin kriisi ei millään voinut levitä. Oli mahdotonta ajatella sen leviävän Irlantiin ja Portugaliin. Ennen kaikkea Espanja oli täysin mahdotonta pelastaa. Erityisen mahdotonta oli ajatella minkään maan eroavan rahaliitosta.

Jotkut asiat noista ovat kuitenkin jo toteutuneet. Alunperin täysin mahdottomista asioista onkin tullut arkipäivää. Mielenkiintoista onkin huomata, miten nimenomaan taloudellisesti mahdottomana pidetyt asiat ovat kuitenkin tulleet mahdollisiksi kerta toisensa jälkeen. Sen sijaan jonkun maan eroaminen rahaliitosta on myös poliittinen mahdottomuus. Poliittista mahdottomuutta ovat olleet myös vyönkiristysohjelmissa pitäytyminen, vakausrahastojen kokojen riittävyys sekä markkinoiden luottamuksen palauttaminen ”tehokkailla ja koordinoiduilla toimilla.”

Havaintoni onkin, että poliittiset voimanosoitukset ovat ennen pitkää taipuneet kuin lusikat Uri Gellerin käsittelyssä. Tähän kun lisätään havainto taloudellisten mahdottomuuksien toteutuminen poikkeuksetta niin lienee syytä katsoa, mitkä kaksi vaihtoehtoa ovat jäljellä tämän eurokriisin edettyä tähän vaiheeseen. Ja sitä, kumpaa mahdottomuutta ne mielestäni edustavat.

Liittovaltiota sanotaan poliittiseksi hankkeeksi. Se on poliittisilla valinnoilla mahdollista hollantilaisen pääministerin selvittää kansalleen, että he jäävät eläkkeelle 67-vuotiaina, jotta voidaan maksaa tulonsiirrot ranskalaiseläkeläisille heidän lopetettuaan työuransa jo 60-vuotiaina. Poliittisilla valinnoilla voidaan tehdä rakenneuudistukset ja jollain hieman epämääräisesti kuvatuilla toimilla saadaan vaihtotaseiden vinoumat kuntoon kuin taikaiskusta. Näin vain kuulemma tapahtuu, koska poliitikot sanovat niin. Ei se sen ihmeellisempää ole.

Minäpä kurkistan ihan pikkiriikkisen sitä liittovaltion talouspuolta. Yhteinen velkakakku tarkoittaa sitä, että eri osavaltioiden lainakorot harmonisoituvat yhdeksi eurobondin korkotasoksi. Enemmän lukuja runnoneet väittävät tämän olevan siinä 4% kieppeillä. Korkotasohan ei ole mikään mullistava, mutta siinä piilee tämä yksi pieni asia: korkotaso muuttuu hyvin monella valtiolla. Ja kun lainakorot muuttuvat se tarkoittaa jo liikkeellä olevien bondien arvon vaihteluita.

Nykyisen mallin mukaan kriisi on vain levinnyt ja maiden velat ovat kasautuneet huomattavassa määrin kotivaltioiden pankeille. Markkinat ovat hinnoitelleet velkakirjat jo niin kuin jokainen maa käyttäisi omaa valuuttaansa euroalueella. Huomio naulautuu siten Saksaan, jonka 10-vuotinen lainakorko on koputellut jopa niinkin alhaisia lukemia kuin 1,1%. Korkotason raju muutos tarkoittaa sitä, että Saksan velkakirjat menettävät rajummanpuoleisesti arvoaan. Ja kuten äsken todettua, valtaosa makaa saksalaispankkien kirjanpidossa. Tämä on kuin löisi golfmailalla päähän. Meillä olisikin siten vain ongelmallisia saksalaispankkeja entisten murheenkryynien lisäksi. Ei esimerkiksi Espanjan asuntokupla mihinkään katoa, vaikka Espanja saisikin osapuilleen siedettävällä korolla lainaa bondimarkkinoilta. Ei tämä siten pelastaisi jo ongelmissa olevia maita.

Liittovaltiossa pitäisi myös hieman tasata vaihtotaseiden yli- ja alijäämiä. Jos puskutraktorilla työnnetään ylijäämien kukkulat alijäämämaiden montun pohjalle ja tehdään kauniin tasainen vaihtotase koko alueelle, se olisi aika hyvin tasapainossa. Nyt vain pitää tehdä sitten Saksassa poliittinen päätös, jotta rahaa leviäksi. Tämä on n. 150 miljardia vuodessa, siinäkin on enemmän paineita suurempaan lukemaan kuin pienempään. Suomikin on jo tukevasti hattu ojossa. Eikä kuulemma johdu eurosta, että vaihtotase on pitkän aikaa tullut alas vuodesta 2002.

Liittovaltion yhteinen talletussuojarahasto on sekin mielenkiintoinen tekele. Se voi toimia liittovaltiossa, jos ylemmät taloudelliset murheet eivät olisi olemassa, mutta ilman liittovaltiota tämä olisi Suomenkin kannalta sulaa hulluutta. Kriisimaiden tuhansien miljardien euron talletukset tässä pitäisi tällä porukalla olla takaamassa? Toki Saksalle tulee varmasti suurempi takauskakku kuin meille, mutta projekti on järjetön. Tätä kuitenkin Barroso mielellään ajaa.

Rahaliiton hajoaminen olisi sekin kallista lystiä, mutta Suomellekin enimmäkseen kertarysäys. Tilannetta oleellisesti pahentaa jatkuvasti suuremmat osuudet kriisimaiden veloista. Poliittisessa mielessä tilanne käy yhä epämiellyttävämmäksi, mutta mikäli empiirinen tieto pitää edelleen paikkansa niin taloudellisen mahdottomuuden vuoksi liittovaltiota ei synny, mutta poliittinen haluttomuus pirstaloida EMU kyllä taipuu. Kukaan ei vaan halua olla se johtotähti, jonka aikakaudella näin käy. Toisaalta kannattaa pohtia sitä, jotta missä vaiheessa pelipöydästä kannattaa poistua.

0
susijumala
Perussuomalaiset Turku

Olen niukasti alta viisikymppinen toimittaja, Kreikan mantereella elellyt paluumuuttaja, makrotalouden ja frappen suurkuluttaja. Turun PS:n sihteeri (5/2013-12/2013), Turun PS:n edustaja 2014. Keskuspankkiaktivisti. Piensijoittaja.
Sähköpostiosoitteeni nykyisin: henri.myllyniemi@pp.inet.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu