Miksi leikkauksia ei tehdä?

Luottoluokitusyhtiö Standard & Poor’s ilmoitti Suomen
luottoluokituksen olevan vaarassa laskea, jos sovittuja talouden
sopeuttamistoimia ei toteuteta. Omalla ymmärrykselläni tämä
tarkoittaa hallituksen tavoitetta saada julkinen velkaantuminen
pysähtymään kuluvalla eduskuntakaudella. Siitä on kulunut yli
neljännes ja talousarvion mukaisesti jatketaan reippaasti
alijäämäisellä budjetilla. Suurempiin toimiin ei ryhdytä nyt,
koska se valtiovarainministerin mukaan aiheuttaisi ”äkkipysäyksen”.
Nähtäväksi siis jää se, tuleeko tavoitteesta vahvasti
takapainoinen ajan käydessä vähiin. Tällöin mainittu äkkipysäys
on todennäköisesti vieläkin äkimpi.

Triviaalin tiedon sisäistäminen

Minua on sekä kehuttu, että moitittu. Sinänsä hassua, että
molemmat näkemykset aiheutuvat tismalleen samasta
lähestymistavastani käsiteltäviin asioihin. Kehuja saan siitä,
että kerron ”kansantajuisesti” toisinaan vaikeitakin ilmiöitä
talousmaailman puolelta. Moitteita taas siitä, että ladon vain
itsestäänselvyyksiä. Kehuja saan siitä, että minä tarjoan
yleensä paljon lähdemateriaalia. Moitteet tulevat taas siitä, että
en kirjoita mitään omaa, vaan ladon ainoastaan linkkejä. Näin
helppoa se on yrittää tehdä melko pyyteettömästi informaation
jakelua.

Triviaalikaan tieto ei auta ketään, jos sitä ei havahdu edes
hetkeksi pohtimaan ja ole valppaana. Tieto tarvitsee sisäistää.
Olettaisin kaikkien olleen liikennevaloristeyksessä joko autolla tai
vaikkapa kävellen, jossa joku unohtuu autollaan paikoilleen valojen
vaihduttua vihreäksi. Takana oleva autoilija tööttää. Kyse ei
ole siitä, etteikö pysähtynyt autoilija tiedä liikennesääntöjä
tai sitäkään, etteikö hän olisi katse naulattuna
liikennevaloihin. Jos autoilija ei rekisteröi ja sisäistä valojen
vaihtumista vihreäksi hän jää paikoilleen. Torven äänimerkki on
kehotus suorittaa tämä triviaalin tiedon sisäistäminen. Sillä ei
tarkoiteta mitään pahaa. Sillä halutaan vain, että liikenne
sujuisi.

Tuon tässäkin kirjoituksessa esiin paljon triviaalia tietoa.
Pyrin mahdollisimman kattavaan kirjoitukseen, jotta kokonaisuus
aukeasi ja lukija saisi loogisen päättelyn avulla kuvan siitä,
miksi Suomessa leikkausohjelma tuskin onnistuu. Jos taas tieto
sisäistetään, se todetaan jopa minua vastustavien mielestä
loogiseksi (jolloin kirjoituksen sisältö voi sellainen ollakin)
niin meillä ehkä on toivoa saada yhteisen hyvän nimissä pidettyä
paras mahdollinen luottoluokitus. Tämä on objektiivinen
tavoitteeni. Paraskaan luottoluokitus ei meitä välttämättä
pelasta tulevalta, siksi pahalta euroalueen kriisi näyttää. Me
voimme tehdä paljon muita virheitä. Siitä huolimatta paras
luottoluokitus turvaa meille parhaimmat mahdolliset asemat jatkoa
ajatellen.

Näkemyserot

Samankin tiedon pohjalta usea eri ihminen tekee erilaiset
päätelmät. Sama tieto voi olla lisäksi jollekulle relevanttia ja
toiselle taas herttaisen yhdentekevää. Voidaan varmaan todeta, että
vasta aikuistunut äänestäjä ajattelee maailmaa omasta
näkökulmastaan ja painottaa tärkeiksi asioiksi
jatkokoulutusmahdollisuudet, työuran suunnittelemisen, perheen
perustamisen, asuntojen hinnat ja sen sellaiset. Ikäihminen on taas
kiinnostunut enemmän siitä, onko terveyskeskus ja apteekki
riittävän lähellä, saako päivittäistavarat kannettua kotiin
hissittömässä talossa, voiko lähistöllä kulkea rollaattorilla
myös talvisin ja miten eläkkeiden kanssa käy. Nuori ihminen tuskin
pohtii esimerkiksi rollaattorin kulkumahdollisuuksia ja ikäihmiselle
jatkokoulutuspaikka voi olla verrattain toisarvoinen asia. Tämä on
ihan luonnollista.

Esittämäni asia on minun subjektiivinen näkemys, joskin olen
koittanut kattaa siinä mahdollisimman hyvin erilaiset näkökulmat.
Silloin, kun kirjoitan eurokriisistä minun ei tarvitse liiemmin
kirjoittaa vaihtoehdoista. Kyllä ne jo tiedetään. Yksi vaihtoehto
on se, mitä hallitus ajaa. Toinen vaihtoehto on taas se, mitä olen
tarjonnut aika ajoin. Siksi minusta riittää, että raportoin
tapahtumia ja peilaan niitä jompaakumpaa vaihtoehtoa vasten. Se
antaa arviointimahdollisuuden siihen onko tiedossa oleva hallituksen
linja onnistunut, onko minun – ja valtaosa perussuomalaisten linja
onnistunut. Pyrin tuomaan esille tulevia riskejä ja sudenkuoppia
hallituksen valitsemaan linjaan. Ihan siksi, että niitä voisi
riskienhallinnan kannalta pohtia ja kenties välttää astumasta
ansoihin.

Tällä kertaa esitän myös vaihtoehtoja, koska käsittelen
asiaa, mistä en itse ole itseni kanssa niin varma. Tämä toimii
samalla minulle pohdiskeluna, ja haluankin löytää linjan, jossa
olisi mahdollisimman vähän näkemyseroja. Matematiikan puolella
olen tottunut sommittelemaan erilaisia käppyröitä pienimmän
neliösumman menetelmällä. Tämä lienee tällä kertaa minulle
samantyylistä sommittelua.

Tulot ja menot

Valtion pääsääntöinen tulo on verokertymä. Muita valtion
tuloja voi tulla esimerkiksi sijoitustoiminnasta. Viimeksi esillä
oli valtion sijoitusyhtiön ylimääräiset osingot konepajayhtiö
Metso Oyj:ltä. Nämä tulot, ja tässäkin tapauksessa saamatta
jääneet tulot, ovat kuitenkin lähestulkoon merkityksettömiä
verrattuna verokertymään.

Valtion menopuoli on taas moniulotteisempi kakku. Siellä on
kunnille myönnettävät valtionosuudet, erilaiset tuet, valtion
varsinaisten tehtävien ylläpitämiseen nielevät kustannukset.
Kaiken lisäksi osa valtion menoista tiedetään hyvissä ajoin
ennakkoon. Tällaisia ovat tyypillisesti kattamattomat vastuut,
joista suurin yksittäinen menoerä on tulevien eläkkeiden
maksaminen, näiden sujumisesta valtio viime kädessä vastaa.
Lisäksi menoihin voi tulla nykyisessä tilanteessa yllätyksiä,
kuten vaikkapa euroalueen kriisirahasto EVM:n lisäpääomituksia.

Verot, milloin ja kuinka paljon otetaan?

En erittele tässä kohtaa erilaisia veroja sen suuremmin.
Tarkoitukseni ei ole naputtaa vaikeasti seurattavaa, mutta ehkä
eksaktimpaa kirjoitusta. Punainen lanka on väliotsikossa. Verotus
voidaan nyt olettaa olevan pelkästään valtion verotusta ja
kunnallisverot sun muut toteutetaan täysimääräisesti sitten
valtionosuuksina. Valtiolle verovirta voidaan toteuttaa yhdessä tai
monessa vaiheessa. Jos se toteutettaisiin yhdellä kertaa niin
silloin pitää kerätä paljon yhdeltä istumalta. Jos taas veroa
kerätään vähitellen niin pienempikin määrä riittää, jotta
päästään samaan määrään kuin silloin jos vero kerättäisiin
kerralla.

Yhdellä kertaa kerättävä potti jokaiselta verovelvolliselta
toteutettaisiin todennäköisesti suurella ansiotuloverolla.
Tällaista menetelmää tuskin käytetään missään, vaan tarkoitus
on osoittaa miksi menetelmää ei liiemmin käytetä.
Oletetaan sinkkumiehen saavan ansiotuloja bruttona 2000 €/kk.
Oletetaan lisäksi, että tämä on keskiarvotulo kautta kaikkien
suomalaisten, myös eläkeläisten ja vastasyntyneiden. Vuositasolla
tyypillinen suomalainen saa tuloja näin ollen 24000 €. Valtion
budjetti on osapuilleen 54 miljardia euroa, ja suomalaisia on 5,4
miljoonaa. Kattaakseen budjetin valtion tulee verottaa tyypillistä
suomalaista siis 10000 euron edestä. Veroprosentti olisi tällöin
n. 41,7%.

Mikä tässä kuviossa on huomion arvoista on se, että
suomalaiselle jää tässä oletetussa tilanteessa muuhun
käytettäväksi 14000 € vuodessa. Näihin kuuluu ruoka, asuminen,
vaatteet ja oman mieltymyksen mukaan loput voi käyttää omaan
hyvinvointiin.

Koska meillä ei tulot ole kuitenkaan jakautuneet tasaisesti niin
näin ei voida tehdä. Tiedämme, ettei esimerkiksi kaksilapsisessa
perheessä lapset tuota määrää varmastikaan tienaa. Se ei
tarkoita kuitenkaan sitä, että vanhemmat tienaisivat lastensakin
edestä, vaan heillä voisi olla todellakin molemmilla tismalleen
24000 euron vuositulot. Siitä huolimatta neljältä henkilöltä
pitäisi kerätä veroa 40000 euroa. Perheen 48000 euron
vuosituloista veroihin menisikin jo 83,3%.

Tämän vuoksi tuloverotuksemme on progressiivista, jotta
vastasyntyneen verotaakka ei suoraan lankea tämän vanhemmille.
Siitä huolimatta tähän jää yksi ongelma: kerralla riuhdottu
tulovero vähentää taloudellista toimeliaisuutta. Mitä pienempi
osa palkasta tai muusta tulosta jää käytettäväksi niin sitä
pienempi osuus jää tälle hyvinvoinnille, josta nettotulon lisäksi
vähentäisin pakolliset kulut, kuten ruoka ja asuminen.

Mikäli veroa kerätään vähitellen, napsitaan hieman sieltä,
vähän tuolta niin tilanne muuttuu oleellisesti. Tuloveron osuus
pienenee, jolloin näennäisesti käytettävissä oleva nettopalkka
riittää paljon muuhun. Voi käydä useammin vaikkapa
elokuvateatterissa. Elokuvateatterin pitäjä taas saa tästä
tuloja, josta valtio napsii taas hieman. Mutta elokuvateatterin
pyörittäjälle jää rahaa hyvinvointiin ja hän voi vaikka ostaa
sillä korun. Korukauppiaaltakin menee pieni osa valtiolle.

Ja mitä vähemmän napsitaan kerralla pois, sitä enemmän
vastaavanlaiseen toimeliaisuuteen ihmisillä on mahdollisuuksia. Mitä
tekee kaikki elokuvat nähnyt leffafriikki? Hän toivoo tietysti
teatterin hankkivan jonkun uuden elokuvan. Elokuvateatterin
pyörittäjä taas havaitsee suurempaa kysyntää (kuin
kertaveromallissa) niin hän investoi uuteen elokuvaan. Kun
(toivottavasti suomalainen) elokuvaohjaaja huomaa elokuvansa menneen
kaupaksi hän rupeaa ohjaamaan uutta rainaa, ja tuottaja palkkaa tätä
varten pari uutta näyttelijää – tai ainakin vanhoille tutuille
näyttelijöille on taas luvassa töitä. Ja kas, elokuvafriikki saa
uuden elokuvansa, ja tästä seurauksena onkin se, että
elokuvaohjaajalle, tuottajalle ja näyttelijöille tulee töitä.

Korukauppias tilaa hänkin lisää koruja. Niiden valmistaja tilaa
lisää raaka-aineita. Kaivosyhtiö huomaa tarvitsevansa pari uutta
kaivostyöntekijää.

Olemmekin tilanteessa, jossa valtio saa verotulonsa pieninä
kertyminä, mutta toimeliaisuus on tykkänään erilainen.

Näkemyseroja löytyy. Ainakin Vasemmistoliiton Jussi Saramo kävi
hiljattain kirjoittamassa närkästyneenä siitä, miten vähän
yrityksiä verotetaan; ja miten olemme turmiollisesti verokilpailun
tiellä. Hänellä on varmasti näkemyksensä tueksi esittää, miksi
korkea kertaveroa lähentyvä malli on parempi. Ei Saramokaan ole
näkemyksensä kanssa yksin. Sen sijaan taas Kansallinen Kokoomus
haikaili alempaa yhtiöveroa, eli päättelyketjuni mukaisesti tätä
taloudellisesti toimeliaampaa mallia. Olen itse Kokoomuksen linjoilla
tässä asiassa.

Yhden argumentin löydän toki Vasemmistoliiton linjasta hyväksi.
Mitä enemmän meillä on kaikenlaisia erilaisia veroja, sen
työteliäämpi niitä on kerätä ja valvoa. Kuluja tulee jo veron
kannon huolehtimisesta. Kannatan siksi linjaa, jossa meillä on
progressiivinen kokonaistulovero, joka sisältää niin ansiotulo-
kuin pääomatuloveronkin ja sen lisäksi, mieluiten mahdollisimman
alhainen kulutusvero, tai arvonlisävero. Arvonlisäveroa voi olla
muutama erilainen porras kulutustottumuksia ohjaamaan. Tupakkaa
verotetaan rajummin sen haitallisuuden vuoksi. Yhtä lailla
veroportailla pitäisi ohjata myös ”kotimaisten tuotteiden”
käyttöön.

Tarkat veroprosentit ovat tasapainottelukysymyksiä. Tavoite
kuitenkin olisi saada mahdollisimman alhaiset verot, eritoten
kotimaisille ja terveydelle vaarattomille tuotteille. Toimeliaisuuden
lisääntymiseen meillä nimittäin on nykyisillä
työttömyysprosenteilla varaa. Lisäksi win-win tilanne syntyy
siitä, kun yhteiskunnan kaikilla halukkailla on oikeus osallistua
yhteisen hyvinvoinnin tuottamiseen niin sellaiset möröt kuten
syrjäytymisvaara todennäköisesti katoaa. Syrjäytymisen
vähentämiseen tarvitaan mielestäni toki muitakin toimenpiteitä,
mutta ne nyt eivät kuulu tämän kirjoituksen aiheeseen.

Mikä on tuottavaa työtä?

Hyvin usein monia keskustelupalstoja seuraavana törmään
väitteseen, ”ettemme pärjää vain toistemme paitoja pesemällä.”
Se ei näille palstoille kirjoittavien mielestä ole tuottavaa työtä.
Selvää nyt lienee se, ettei meillä voi olla satatuhatta
elokuvateatteria pyörittämässä samaa elokuvaa leffafriikeille,
pienempi määrä riittää. Tai ettei meillä voi olla kaikki
työstämässä koruja. Kysynnän rajat tulevat vastaan. Selvää
pitäisi olla myös nyt empiirisestikin todistettuna se, ettemme
pärjää vain laivoja rakentamalla tai vain kännyköitä
tehtailemalla. Nimittäin kännyköiden valmistus täyttää tämän
”tuottavan työn” kriteerit. Yksi niistä on se, että niitä
viedään ulkomaille myytäväksi ja että Suomi elää lähes
yksinomaan viennistä.

Minusta taas oleellisempaa on huolehtia siitä, että meillä on
mahdollisimman heterogeeninen tuotanto. Koruja voi hyvinkin myydä
ulkomaille, mutta ei niitäkään voi fokusoidusti lähteä kaikki
tekemään. Kaikkia ei kiinnosta tihrustaa työstettävää korun
raaka-ainetta, vaan meillä on onneksi erilaiset mielihalut. Onneksi
siksi, että se mahdollistaa tämän monipuolisen tarjonnan.

”Paitojen peseminen”, siis palvelujen tuottaminen on
ulkomaankauppabisnestä siinä kuin aineellisten hyödykkeiden
kaupustelu. Esimerkiksi ostopäällikköindeksit jaotellaan nykyisin
teollisuuden ja palveluiden alajaostoihin. Näistä sitten
muodostetaan yhdistetty ostopäällikköindeksi.

Mikä ei ole tuottavaa työtä?

Jalkapallopelissä hyvän työn tulos tarkoittaa joukkueen
voittoa. Voittojen myötä poseerataan ryhmäkuvissa, joissa on
tilpehöörinä kippoa, keppoa ja purnukkaa (pokaaleita). Voitot
syntyvät siitä, että joukkue tekee maaleja. Niin yksinkertaista se
on.

Tai siis olisi. Tällaisella joukkueella on tarkoitushakuisesti
valittu vastajoukkue. Tämä toinen joukkue on koko ajan yrittämässä
ottaa palloa pois, ovat aina kintut pitkällään estämässä
syöttölinjoja ja jopa rappaamassa sen menestyksestä haaveilevan
joukkueen pelaajia niin pahoin, että joutuvat toisinaan nilkuttamaan
pois kentältä.

Mutta jos sille joukkueelle ei aseteta vastajoukkuetta? Silloin
tämän paljon maaleja hakevan tiimin peli sujuu kuin itsestään.
Passit napsuvat aina jalkaan ja kudit ammutaan siitä maalialueelta
aina vastustamattomasti verkon perukoille. Tehokasta ja tuottavaa.
Varmasti myös pirun tylsää seurattavaa.

Yhtä lailla taloudellisen toimeliaisuuden jalkapallojoukkueelle
tuollainen vastahankajoukkue on haitallinen. Sen tarkoitus on
hidastaa maalintekoa, estää ja taklata kaikin mahdollisin keinoin.
Käytännön tasolla se tarkoittaa sitä, että talouden
toimeliaisuuden tekijöiltä vaaditaan jos jonkinlaista (maksullista)
lupalappua, sertifikaattia ja rajoitetaan vaikka aukioloaikoja.

Taloussanomien Risto Pennanen kiteytti eräässä kolumnissaan
esimerkiksi tämän hienon mediamaksun ydinajatuksen, kun
yrityksetkin joutuvat sen nyt sitten maksamaan. Sanatarkkaa lainausta
en taida, mutta idea oli, että mitä jos siellä yrityksessä
sittenkin tehdään töitä, eikä katsota telkkaria?

Tämä kokonaisuus, jolla pyritään siis hidastamaan
taloudellista toimeliaisuutta kutsutaan usein byrokratiaksi.
Esimerkiksi lääkärin vastaanottoajasta menee siihen aikaa, että
hän naputtaa selontekoa ja pitää vaadittua päiväkirjaa kuin että
hän tutkisi ja kuuntelisi potilasta. Tai kuten ammattikalastuksen
piireissä olevalta ystävältäni juuri hiljattain kuulin: jos
ollaan kalastamassa silakkaa, ja sattumoisin rysään eksyy lohi niin
siitä pitää ilmoittaa 48 tunnin sisällä ELY-keskukselle (tai
jollekin sen tapaiselle, en itse tiedä käytäntöä).
Informaatioteknologian aikakaudella tällaista käsittämätöntä
ilmoitusta ei tietenkään voi tehdä netitse, vaan siitä pitää
kiikuttaa lappunen. Siis jos tuolla ollaan merillä niin pieni
piipahdus mantereen puolelle tulee suorittaa. Kaiken huipuksi tämä
lappunen voi sitten maata arkistoimatta pidemmänkin aikaa viraston
”odottavat-kansiossa”. Kuullostaako tämä kenen mielestä vuoden
2012 Suomelta? En vieläkään ole ihan varma siitä, vetikö
ystäväni minua höplästä, mutta esitin tällaisen arvelun parikin
kertaa ja naama peruslukemilla hän näin edelleen väitti käytännön
olevan. Kai minun on pakko tuo sitten uskoa?

Loppuhuipennus

Kaiken tämän pitkän vuodatuksen jälkeen toivottavasti moni
ainakin ymmärtää minun huoleni tästä tilanteesta, jos vaikka
onkin eri mieltä minun kanssani. Katsokaas, jos olette samalla
kannalla kuin minä niin silloin todellinen pihvi on tässä: entäpä
jos siinä vastahankaan pelaavassa joukkueessa on paljon pelaajia?
Eli jos minä tai sinä lähden / lähdet konkreettisesti ehdottamaan
tällaisen tiimin heikentämistä niin onko siinä jotain mutkia
matkassa? Jos kuka tahansa esittää, että yhtä yksittäistä
pelaajaa siinä vastahankajoukkueessa ei haluta niin se pelaaja
tuskin äänestää vaaleissa tätä esittäjää tai hänen
organisaatiotaan – siis puoluetta. Ja yhdelläkin tällaisella
vastatiimiin sijoitetulla pelaajalla on taustaryhmänsä: perhe,
lähisukulaiset. Yhtä äkkiä sitä voi olla 10 varmistettua ääntä
niille, jotka eivät nosta tätä byrokratiaa esille toimenpiteitä
ajatellen. Byrokratia jää sellaiselle mielikuvamaiselle keskustelun
tasolle, mutta kukaan ei uskalla tehdä sille mitään. Ja jos meillä
on vaikka 10 000 vastahankajoukkueessa pelaajia niin lineaarisesti
projisoituna se on satatuhatta ääntä niille, jotka haluavat
säilyttää nykyisen tilanteen.

Nykyinen tilanne on siis se, että taloudellisen toimeliaisuuden
estävässä joukkueessa on minusta liikaa pelaajia ja taloudellista
toimeliaisuutta ei ruokita. Trendi on päin vastoin. Veroja
korotetaan ja sitten katsellaan taas yt-neuvottelulottoa, jotta kuka
tänään ilmoittaa potkivansa satamäärin väkeä pellolle.

Mutta otetaan vielä hypoteettinen tilanne, jossa jollain ihmeen
kaupalla me onnistummekin yhteisen hyvän nimissä saamaan päättäviin
elimiin niin suuren joukon vastahankatiimin heikentävää porukkaa,
että jotain konkreettista todella tapahtuu.

Valtiovarainministeri Urpilainen (sd.) tiesi hiljattain kertoa,
että suuri laiva kääntyy hitaasti. Eli jos vaikka vastatiimistä
lähtee väkeä niin tällä hetkellä heidänkin ”työpanoksensa”
lasketaan meidän bruttokansantuotteeseen. Jos byrokratiaa siis
vähennetään sellainen määrä, että edes kaikkein älyttömimmät
toimet lakkautetaan niin meidän bruttokansantuotteemme laskee –
ainakin hetkellisesti. Jos me samaan aikaan vaikka ruokimmekin
taloudellista toimeliaisuutta niin sekin vie aikansa, ennenkuin se
laiva kääntyy.

Ja kun taas bruttokansantuotteemme laskee niin yksi erittäin
tarkkaan seuratuista mittareista menee punaiselle ja se mittari on
velan suhden bruttokansantuotteeseen.

Näen tästä syystä tilanteen niin, että ruori on irronnut ja
sitä voi ilmassa pyöritellä miten päin haluaa, mutta kurssi on
valittu. Täysi höyry on päällä ja jäävuoret edessä. Moottorin
sammuttaminenkaan tuskin enää auttaa, koska suuri laiva myös
pysähtyy hitaasti. Kaiken tämän lisäksi me olemme vielä kaulaa
myöden sekoittuneet euroalueen ylivelkaantumiskriisiin ja se tulee
maksamaan vielä lisää.

Me voimme toki rukoilla ihmettä tapahtuvaksi. Tätä on
ilmeisesti tehtykin jo pidemmän aikaa, koska jos talouskasvu
kaikista meidän kampitusyrityksistä huolimatta olisi alkanut niin
ehkä pikkuhiljaa tilanne olisi korjaantunut. Todellisuus on se, että
talouskehitystä hyvin tarkkaan ennakoivat ostopäällikköindeksit
ovat euroalueella osoittaneet supistumisen merkkejä jo yli puolen
vuoden ajan yhtä soittoa. Tästä tulee taantuma, eikä näillä
näkymin ihan mitään lievää pilssiveden huojuntaa.

Pohtikaa siis tilannetta huolellisesti ja oikeasti vaatikaa
kannattamaltanne puolueelta haluamannelaisia toimia, koska niitä
tarvitsee tehdä juuri nyt. Ja todella kipeästi. Standard &
Poor’sin kehotetta ei tule mielestäni ottaa kovin kevyesti. Minulla
ei ole tähän tällä haavaa mitään lisättävää.

Keskityn nyt kunnallisvaaleihin. Kiitos mielenkiinnostasi.

0
susijumala
Perussuomalaiset Turku

Olen niukasti alta viisikymppinen toimittaja, Kreikan mantereella elellyt paluumuuttaja, makrotalouden ja frappen suurkuluttaja. Turun PS:n sihteeri (5/2013-12/2013), Turun PS:n edustaja 2014. Keskuspankkiaktivisti. Piensijoittaja.
Sähköpostiosoitteeni nykyisin: henri.myllyniemi@pp.inet.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu