Onko Basel III sittenkään se hopealuoti?

Joissain keskusteluissa transaktioverojen kohdalla olen tyrmännyt
koko veron tällä osanottajajoukolla. Tavoitteeni ei ole antaa
pankkien elellä kuin Ellu antaa kanojensa olla. Pankkikriisit ovat
aina ikävästä, johtuivat ne luottotappiot sitten asuntokuplista
tai valtioiden velkanarkomaniasta. Pankkien tiukempi sääntely on
mielestäni oikeampi tie, mutta ei sekään ole täysin ongelmatonta.
Basel III -säädökset laadittiin Yhdysvaltain vuoden 2008
sekasorron jälkeen. Parin vuotta on lähdöstä kulunut ja
siirtymäajat huomioiden on hyvä katsoa onko pankkimaailma nyt
sitten turvallisempi.

Mikä on Basel III?

Basel III on kansantajuisesti sanottuna säädöskokoelma, jonka
tarkoitus on vaatia pankkien pistävän likvidiä sivuun kriisin
iskiessä. Näin puskuritavarasta voidaan kattaa luottotappiot ja
siten vältytään ikäviltä pankkitukipuuhilta, jotka ovat
poliittisessa mielessä erittäin epämiellyttäviä. Sen lisäksi
pankkikriiseissä tapaa tulla talouden puolella muutenkin rumaa
jälkeä. Tästä syystä poliitikot asettelevat tv-kameroiden edessä
sulkia hattuunsa Basel III:n johdosta, koska vastaavanlainen kriisi
ei enää toistu.

Basel III:n alun kädenväännöt syntyivätkin enimmäkseen
pankkien ja politiikkojen välillä. Pankit väittivät, että jos
liikaa pitää laittaa sivuun ja ruveta hamstraamaan pääomaa niin
se on kaikki luototuksesta pois ja siten se tyrehdyttää
talouskasvua. Politiikot eivät tietenkään halua sitäkään, joten
useiden pohdintojen jälkeen päädyttiin lopulta nykyisiin lukemiin.
Esimerkiksi eurooppalainen pankkivaljoja EBA suoritti viimeisimmät
pankkien stressitestit sen mukaan, että pankeilla olisi ns. Core
Tier 1 -pääomaa vähintään 9% riskiä sisältävistä lainoista.

Selvisi, että testatut europankit tarvitsivat yhteensä hieman
päälle 100 miljardia euroa. Pankit ovat olleet kuuliaisia ja
pistäneet nostaen nyt jo 200 miljardia euroa. Tietysti hämmentää
se, että Espanjan pankkisektori rupesi horjumaan testien jälkeen,
aivan kuten Irlannissa aiemman testin jälkeen. Espanjalaispankeissa
ongelmat ovatkin pääosin pienissä pankeissa, eikä näitä
testattu likimainkaan kattavasti. Se on silti vain yksi syy. Muitakin
nimittäin on. Onko Basel III luotettava, vai onko EBA aivan pihalla?

Sielunvihollinen lukemassa hengellistä
kirjallisuutta

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF käy
Basel III:n epäkohtiin kiinni. Huomattavaa on, että kuuluisat
odottamattomat sivuvaikutukset ovat tulleet jälleen kerran
esille. Suomen Pankin pääjohtajan mukaan nimetty Liikasen
työryhmäkään ei oikein pure yhteen ongelmaan
: pankit, jotka ovat
liian suuria kaatumaan ovat edelleen liian suuria kaatumaan, ellei
peräti entistä suurempia. Tämän on havainnut myös IMF.

 

Ongelma on siinä, ettei Basel III
pysty millään muotoa yksikäsitteisesti määrittelemään riskien
suuruuksia. Aivan kuten EBA:n aiemmissa stressitestissä kävi ilmi.
Kävipä vielä niin, ettei eräs saksalaispankki ei ollut lainkaan
samaa mieltä siitä, mikä lasketaan CT1 pääomaan. Tämäkin
polveutui siitä, että riskianalyysit eivät kohdanneet.

 

Vanhoilla pankeilla on kattavat
tietokannat eri yrityksistä ja kotitalouskohderyhmistä. Suomessakin
pankit lajittelevat laina-asiakkaansa hyviin ja vähemmän hyviin,
sekä tietysti moneen muuhun vastaavaan laatuluokkaan. Kattava
tilastointi luo varmemman tietokannan riskeistä. Kun koko
lainakannan ”riskipitoisuus” on selvillä katsotaan Basel
III:sta, jotta minkä verran pitää laittaa sivuun. Mutta entäpä
sitten, jos tätä riskianalyysiä tekee suhteellisen uusi, eli
todennäköisesti myös melko pieni pankki? Mitä luulette pankin
pohtivan riskikannastaan: vetääkö se mielummin kaiken varman
päälle, jolloin sen pitää pääomasta laittaa enempi syrjään ja
siten vähentää heidän bisnestään; vai katsellaanko mielummin
läpi sormien, jolloin sivuun puskuriin jää vähemmän tavaraa?

 

Entä mitäpä arvelette
markkinatoimijoiden tietävän tästä? Eikö ole luonnollisempaa
veikata nuoren pikkupankin katselevan läpi sormien tasekirjojaan,
jolloin tähän pankkiin on myös riskipitoisempaa sijoittaa vaikkapa
lainaamalla tälle pankille tai merkitsemällä tällaisen pankin
osakkeita. Näin itse asiassa on tapahtunutkin. Sijoittajat
hakeutuvat mielummin isojen ja vanhojen pankkien rahoittajaksi. Näin
suuret pankit itse asiassa turpovat.

Vaarallisemmille vesille

Toinen ongelma on, että toiminta
ohjautuu alueille, joita ei säännöstellä niin paljoa.
Lainabisneksen sijaan pankit voivat hakeutua vaikka pelaamaan
rahoillaan raaka-ainepörsseihin. Tämän lisäksi lainabisnes
siirtyy enenevissä määrin varjopankeille. Mistään laittomasta
mustan pörssin lainakaupoista ei välttämättä ole kyse. Voihan
tavallinen huonekaluliikekin myöntää luottoa tai pikavippifirma.

 

Ja kaiken lisäksi luototus painottuu
vähäriskiselle puolelle. Espanjassa ja Italiassa on monia
yrittäjiksi aikovia, joille ei luottoa heru yritystä varten. Samaan
aikaan yksityisiltä luottoja evänneet pankit ovat kaksin käsin
hamuamassa edelleen riskittömiksi luokiteltuja euromaiden
velkapapereita.

 

Basel III:lla ei mielestäni ole
edellytyksiä tulla mainituksi kaiken ongelman ratkaisevaksi
hopealuodiksi. Siinä on hyvä idea, mutta toteutuspuolella kankea
kaavamaisuus ja suunnitelmatalouteen pohjautuva riskimäärittely
voivat itse asiassa vaarantaa yleisen taloustilanteen entisestään
huonompaan suuntaan. Ajatelkaapa jos Espanjan lainansaanti tulisi
Suomeenkin vallitsevaksi: asuntolainaa ei yksinkertaisesti vain
myönnä yksikään pankki. Ei vaikka miten olisi näyttää
säännöllisiä tuloja vaikka kymmenen viimeisen vuoden ajalta. Mitä
arvelisitte asuntokaupassa käyvän: nousisiko hinnat edelleen, vai
tulisivatko ne alas? Käytäisiinkö kauppaa enää ollenkaan?

susijumala

Olen niukasti alta viisikymppinen toimittaja, Kreikan mantereella elellyt paluumuuttaja, makrotalouden ja frappen suurkuluttaja. Turun PS:n sihteeri (5/2013-12/2013), Turun PS:n edustaja 2014. Keskuspankkiaktivisti. Piensijoittaja. Sähköpostiosoitteeni nykyisin: <a href="mailto:henri.myllyniemi@pp.inet.fi">henri.myllyniemi@pp.inet.fi</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu