Poliittisesti polarisoitunut Suomi – kenen etu?

Irja Laamanen kirjoitti päätoimittaja Huuskon herraviha-blogiin hyvin mielenkiintoisen kommentin. Se koski eräällä tavalla ajautumista kaksipuoluemaaksi, aivan kuten vaikkapa Yhdysvallat. Turhautunein yhdysvaltalainen tähän malliin lienee republikaani Ron Paul, joka käy kerta toisensa jälkeen taistoon omalla porukallaan presidentinvaaleissa. Eikä ole toistaiseksi menestynyt. Tämä vaikuttaa oudolta. Minusta Ron Paulilla on muutama todella tuore vaihtoehto tarjota. Yhdysvallat pois Lähi-Idästä ja lisäksi hyviä pointteja löytyy yksilönvapauden puolella.

Sen sijaan Ron Paulin soisin jäävän vast’edeskin rannalle kultakannan kannattajana. Tiedän, että tämä suututtaa joitain suomalaisiakin. Suuresta lamasta toipuminen tapahtui eri mailla eri hetkinä. Yhteistä näille virkoamisille näyttää kuitenkin määrittelevän yksi perustavanlaatuinen teko: valtio irtaantui kultakannasta. Ne, jotka pitävät 2. maailmansotaa ”laman lopettajana”, ovat varmaankin juuri nyt kovassa jännityksessä.

Ron Paulin ohella Yhdysvalloissa kokeilee siipiään itsenäisesti myös muutama muu yrittäjä ihan miljonääreihin asti. Lähes 300-miljoonaisen kansan kohdalla ei riitä se, että kerää muutaman tuhannen ääntä kotikulmiltaan. Suuryhtiöille tämä totta kai kelpaa, koska kovin merkittävää osaa maan kansalaisista ei tarvitse lobata saadakseen omat linjaukset läpi. Mutta onko tässä pelissä poliittisia voittajia? Voittaako kansalaiset – jos sillä tarkoitetaan sitä, että kansan yleinen näkemys heijastuu myös päätäntävallan puolella?

Seppo Honkanen kävi jo tekemässä pohdinnat siitä, että me olemme jo kaksipuoluemaa. En ole aivan samaa mieltä nykyhetkestä, mutta tulevaisuus voikin olla täysin toisenlainen. Poliittisen kentän polarisoituminen käytännössä tapahtuu siten, että euromääräisesti merkittävin yksittäinen projekti, jossa Suomi on mukana – eurotalkoot – jakaa mielipiteitä. Se jakaa jonkin verran myös toteutustapoja.

Esimerkiksi Suomen Keskusta esittää, että me vain jättäisimme tukematta pankkeja. Mitä tämä hyödyttää? Eiköhän ne mädät pankit (kova huomioyskäisy Espanjan kohdalle tähän) sitten kaadu valtion syliin. Sitten on sopivaa tukea Espanjaa? Loppujen lopuksi kyse on siitä, maksammeko yksityisten rällästelytappiot vai emme maksa. Selkeä vastakkainasettelu. Vaihtoehdot ovat ilmiselvästi toisensa poissulkevia.

Mitä esittävät Vasemmistoliitto ja demarit? No, pääosin yksityistä sijoittajavastuuta. Tästä ei ole tähän päivään mennessä näkynyt minkäänlaisia huomionarvoisia merkkejä. Toinen päälinjaus on ollut vakuuksien saaminen. Demareiden pj. ja valtiovarainministeri Jutta Urpilainen tosin jo myöntää, ettei vakuuksista tulleet ihan niinkuin ajateltiin. Se perhanan ”negative pledge” pilasi suunnitelmat. Track recordin puolelta joutuu kaivelemaan todella vanhoja. Tässä elokuulta 2011.

Joko me olemme talkoissa maksamassa töpänneet pankkiirit pois pinteestä tai emme ole. Mystisillä vakuuksilla tai ilman.

Ja tämän ollessa euromääräisesti se suurin projekti niin tämä ne mielipiteet jakaa. Asiat tärkeysjärjestykseen, sanotaan. Kuullostaa julmalta, kun pitäisi päättää vanhustenhoidosta ja nuorten syrjäytymisestä. Tosiasia kuitenkin on, että miljarditolkulla rahaa ollessa apuna niin nämä viimeksimainitut ongelmat eivät ole niin pahoja. Ilman niitä miljardeja ne sitä ovat.

Kokoomus on asettunut ja ankkuroinut itsensä melko yksiselitteisesti pankkiirien pelastusoperaatioon. Yhtä jyrkän – joskin päinvastaisen – kannan tähän ovat ottaneet Perussuomalaiset. Ne, jotka eivät pidä pankkitukia mielekkäinä, mutta ovat kannattaneet aiemmin jotain muuta puoluetta kuin Perussuomalaisia huomaavat, että ainoa keino saada tämä tukipeli loppumaan on siirtyä – edes hetkellisesti – Perussuomalaisten vankkureiden matkanteon edistämiseksi.

Kun Perussuomalaisten kannatus tämän logiikan mukaan (ihmismieli ei kuitenkaan läheskään aina toimi loogisesti) kasvaa niin samanlainen reaktio syntyy Kokoomuksen piiriin. Tärkeintä on pitää Perussuomalaiset takanaan, jotta he eivät pääse ensiksi kiinni kapellimestarin paikalle. Tukiohjelmat olisivat vaarassa.

Kun tämä ”kukkotappelu” vie yhä enemmän huomioita arkipäivän asioista ja yhteisvaluuttakriisin syödessä yhä enemmän aikaa myös ministereiltämme olemme kysymyksen äärellä: onko tämä kenen etu?

On kuitenkin muistettava, ettei Suomen irroittaminen EMU:sta toisi mitään suurempaa levollisuuden hetkiä mitä eurokriisin tulee. Samalla tavalla sitä joutuvat britit ja ruotsalaisetkin pohtimaan ja varautumaan kaikenlaisiin skenaarioihin. Tässä mielessä on älyllisesti epärehellistä väittää kaikkien ongelmien katoavan kuin taikaiskusta vain eroamalla eurosta. Kyse on pidemmän ajan kuviosta. Monet talouspuolen henkilöt nobeleilla ja ilman, suurpankkiireista varallisuudenhoitoyhtiöiden johtajiin kertoo, että euroalueella on kaksi vaihtoehtoa: hajottaa nykyinen liitto ja palata kansallisiin valuuttoihin (joko koko alue, tai irroittamalla tiettyjä maita) tai muodostaa liittovaltio.

Jälkimmäinen tietää verorasitteellemme yhä vähemmän vastinetta omiin asioihimme. Pyrkimyksenä tuskin on luoda mitään täydellistä epätasa-arvoa ajavaa liittovaltiota, jossa Kreikkaa ja Portugalia pidetään sotilasvoimin kurissa ja taloudellisessa kurjuudessa. Tällöin näille maille haetaan rahoittajaa.

Kokoomuksen mielestä sinä olet hyvä kandidaatti tähän tehtävään?