Mistä tunnet sä deflaation?

Ystävät ovat todettu niin tärkeiksi, että niiden tunnistamiseen on
varta vasten laulujakin kehitelty. Talouspuolella olisi eittämättä hyvä
tunnistaa niinikään yleiset trendit. Minua on jostain syystä jäänet
askarruttamaan viime heinäkuun Draghin puhe Lontoossa, jossa
keskuspankkiiri lupasi tehdä kaiken mandaattinsa rajoissa säilyttääkseen
euron. Muutamat keskeiset indikaattorit ovatkin muuttaneet sen jälkeen
suuntaansa aivan täysin, mutta tietyt indikaattorit taas eivät. Se
vaivasi. Helpompaa olisi, jos viime kesän jälkeisissä luvuissa ei olisi
johdonmukaisuudessaan toisistaan poikkeavia signaaleja. Oli siksi pakko
yrittää kasata niitä kokoon.

Siitä syystä tämä kirjoitus on tässä. En tohdi väittää sen olevan
totuus, vaan ehkä ennemminkin tapa yrittää hahmottaa tämä sekava
kokonaisuus.

Aloitan euron ja Yhdysvaltain dollarin välisestä kurssista. Viime
kesänä kriisi pääsi taas hyvin tulenarkaan vaiheeseen. Jopa
talouskomissaari Rehn kävi ilmoittamassa, että euro hajoaa jos meno ei
muutu. Euron kurssi oli laskussa. Enimmäkseen siitä syystä, että että
välitön euron repeämisen uhka koettiin niin suureksi. Moni suurpankki
kasvatti todennäköisyyksiään jonkun maan lähtemisestä valuuttaunionista.
Useimmiten veikkaus kohdistui Kreikkaan. Tässä onkin minusta
mielenkiintoinen indikaattori. Heinäkuisen puheen jälkeen euro on taas
vahvistunut, koska pelko valuuttaunionin hajoamisesta on laantunut.
Toisaalta nimenomaan euron vahvistuminen aiheuttaa suurta tuskaa
kriisimaille niiden yrittäessä saada vientiä vetämään. Paradoksaalista.
Sitä mukaa kun pelot väistyvät, tulee tilalle pelon aiheuttaja. Euron
vahvistumista on jopa suoraan valiteltu muutamissa maissa.

Sitten kriisimaiden valtiolainakorot. Kerta toisensa jälkeen trendi
on ollut laskeva. Kriisimaiden valtiolainojen luottamuksen kasvaminen on
sekin pistetty sen piikkiin – ainakin poliitikkojen mukaan – että
epäilykset euron hajoamisesta ovat katteettomia. Saattaa siinä piillä
hyppysellinen totuutta. Ajattelen kuitenkin käytännönläheisesti. Miksi
lainata Italialle pariksi vuodeksi noin 1,5% korolla? Viime kesänä
näiden lyhyiden papereiden tuotto pyöri haarukassa 4-5%. Maalle nyt ehkä
voi hallituskin tulla yhdellä äänestyskerralla. Sen sijaan jopa
Norjalle lainaaminen pariksi vuodeksi olisi tuoton osalta osapuilleen
samoissa lukemissa (hieman alle Italian).

Mutta vilkaistaanpa Suomen 2-vuotisten velkapaperien
jälkimarkkinoiden tasoa: 0,078%! Budjettivaje on melkoinen, ja tämähän
on ollut eurokraattien yksi mantra, mitä on hoettu väsymyksiin asti.
Budjetit pitää saada kuriin. ”Löperöllä kurilla” maksaa noinkin kallista
hintaa parin vuoden rahoituksesta. Julmaa.

Jospa kyseessä ei olekaan niinkään hajoamispelosta johtuva
lainapaperien arvostus, vaan yksinkertaisesti se vanha perinteinen:
deflaatio?

Kriisimaissa on varmastikin laskelmoitu myös arvostustason
nousuvaraan, siinä missä osakkeetkin ovat porhallelleet sitten Draghin
kuuluisan puheen. Tiivistettynä milteipä kaikki markkinaindikaattorit
ovat viime kesän hermoilujen jälkeen kääntäneet suuntaansa.

Sen sijaan keskeiset talousindikaattorit eivät ole osoittaneet mitään
piristymisen merkkejä. Työttömyys kasvaa tietyissä maissa kohisten,
ostopäällikköindeksit ovat tuntuvasti pakkaskelien puolella, ja siksi ne
tuotantoluvutkin ovat melko järjestelmällisesti jääneet jälkeen.
Markkinat toki pyrkivät ennakoimaan. Kasvun alettua käy kalliimmaksi
hakeutua tuottojen perään.

Jonnekin se raha kuitenkin joutuu kulkeutumaan, joten siinä mielessä
melko murheellisillakin talousluvuilla osakkeet ovat menestyneet
verrattain hyvin. Suomenkin valtiolainojen taso kasvualustaisella
Euroopalla kävisi tukalaksi ja deflaatio väistyisi. Tässä mielessä ensi
viikon EKP:n ohjauskoron mahdollinen lasku tulisi muodostua korkeintaan
ohikiitäväksi piristysilmiöksi. Kosmeettista hienosäätöä. Kriisimaissa
yrityksillä on edelleen mittavat rahoitusongelmat pankkien ennemminkin
keskittyessä korjaamaan omia taseitaan, ja kotitaloudet tekevät sitä
samaa. Rahalle ei ole ollut kysyntää, vaikka ohjauskorko on jo nyt
historiallisen alhainen.

”Euro-QE” voisi minusta tehdäkin mullistavampaa jälkeä, mutta
toistettuna Yhdysvaltain tapaan siltäkin voi teho kadota uusien
annostusten kohdalla. Toisella vaakakupilla on edelleen kriisimaiden
tilanteen kärjistyminen niin pahaksi, että se yhteisen valuuttaunionin
unelma kyllä särkyy. Siihen tuskin ruvetaan vapaaehtoisesti. Merkel ei
tietystikään halua ennen syyskuuta mitään ”Weimareita”, joten on ihan
mahdollista kesällä nähtävän vielä yhden pienen paniikkikierroksen
episodi. Pidän sitä kesää edelleen yhtenä strategian hiontakohtana.

Japanin tie ja deflaation vuodet, miltä kuullostaa? Ei minusta
ainakaan kovin houkuttelevalta, mutta eihän noista eurokraateista
koskaan tiedä.

—

Kirjoitus on alunperin ollut luettavissa Piksussa 28.4.2013 lähtien. Katsoin aiheelliseksi tuoda sen myös tänne eräänlaisena vastineena Uuden Suomen toimittamille uutisille. Alkuperäisen julkaisuajankohdan vuoksi kirjoitus sisältää mm. arveluja Italian hallituksen muodostumisesta.