Toistetaanko 90-luvun alku?

Kävin lukemassa SDP:n pj. ja valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen blogin eilen illalla. Kirjoituksesta ei löydy moitteen sijaa, jos nyt ei lasketa Urpilaisen haluttomuutta ruveta spekuloimaan Kreikan velkasaneerauksella. Eihän sitä tuollaisessa asemassa voi kuitenkaan tehdä, vaikka IMF voikin. Olen itse ymmärtänyt asian tasan niin kuin Urpilainen asian esittää.

Vakuusknoppailua

Poimin tuosta blogista tarkasteluun kuitenkin pienen lainauksen. Valtiovarainministeri Urpilainen: ”En usko, että eduskunta päättäisi, että Suomi luopuisi oikeudestaan 925
miljoonan euron vakuuksiin. En halua spekuloida Kreikan lainojen
uudelleenjärjestelyllä. Selvää on ainoastaan, että Suomi pitää kaikissa
oloissa vakuuksistaan kiinni.

Tässä hän, vaikkei sitä suoraan kerro, lataa selkeät odotukset sille, ettei eduskunta tule hyväksymään minkäänlaisia vapaaehtoisia Kreikan lainajärjestelyjä. Sellaisista tosin tiedotettiin eduskuntaa jo 8.5. kuluvaa vuotta, eli asiassa on jo lipsuttu. Tuo tarkoittaa ERVV:n rahoitusaseman heikentämistä, koska ERVV joutuu edelleen täysimääräisesti suorittamaan velvoitteensa omille rahoittajilleen, mutta ei nyt saakaan enää Kreikalta korkotuloja. ERVV:n voitonjaosta Urpilainen on todennut sen olevan ”käytännössä nolla”, joten jos siitä asema heikkenee niin ERVV tekee tappiota. Joko se joutuu hankkimaan lisärahoitusta uusilla velkakirjaemissioilla tai sitten takaustappiot aktualisoituvat ja mm. ”Suomi maksaa Kreikan sijaan” näitä korkoja. Juuri tämän jälkimmäisen vuoksi Suomi ne vakuudet aikanaan hankki. Tällöin pitäisi tulla kompensaatiot sitten johdannaissopimuksen sulkutililtä. Näin ei kuitenkaan käy. Toisaalta, jos ERVV tekee ylimääräisiä velkakirjaemissioita niin takaako Suomi niitä? Ei varmaankaan, koska hallitusohjelmassa on määritelty, että ERVV:n vastuut rajataan Portugali-päätokseen.

Toisaalta, jos ERVV tekeekin voittoa, ja nyt heikentyneen asemansa johdosta ei vain enää niin paljoa, niin siinä tapauksessa Urpilainen on antanut vääränlaisen mielikuvan Suomen mahdollisuuksista saada korkotuloja. Näistähän luovuttiin vakuuksien yhtenä ehtona, ja niiden teoreettisten korkotulojen merkitystä vähäteltiin.

Vaan entä jos…?

Yksi asia on kuitenkin melko selkeää, vaikka tuomioistuimet siitä aikanaan päättävät: jos Suomi kieltäytyy kaikista vapaaehtoisista järjestelyistä, jotka koskevat Kreikan velkasaneerausta niin silloin Suomen tasavallan vastaosapuolten maksulaukaisuehto täyttyy. Tämä tarkoittaa sitä, että se sulkutili, jossa on nyt päälle 900 miljoonaa euroa, tulee ”Kreikan sopimuksen” osalta Suomelle.

Ja tätä Urpilaisen blogikirjoitus vihjaa aika selkeästi tapahtuvaksi. Suomihan ”luopuu” vakuuksista, jos Suomi hyväksyy vapaaehtoisia tappioita. Siispä Suomi hylkää ne tarjoukset ja ajaa Kreikan maksuhäiriöön ja todennäköisesti samalla myös euroalueesta.

Tämä saattaa kuullostaa rajulta, mutta näin on ennenkin toimittu. Vuonna 1979 perustetussa Euroopan rahajärjestelmässä oli mm. sellaisia tavoitteita kuin ”vakaa valuuttaympäristö”, kuullostaako lainkaan tutulta? Siinä sovittiin jäsenmaiden kesken tietyt valuuttojen arvon heilahteluvälit. Jos valuutasta oli tulossa liian vahva niin sen maan keskuspankki vain painoi lisää rahaa. Jos valuutasta oli taas tulossa liian heikko niin sen maan keskuspankki myi ulkomaisia valuuttareservejään ostaakseen omaa valuuttaansa tilalle. Tällä tavoin se pyrki tekemään omasta valuutasta ”harvinaisempaa”, ja siten arvokkaampaa.

Jälkimmäisessä ongelma tietysti on, että mitä jos ne reservit loppuvat? Järjestelmässä tehtiin sopimus, jossa valuuttaputken vahvimmassa asemassa olevan maan keskuspankki myönsi omia reservejään heikon maan keskuspankille, jotta valuuttainterventioita voitiin suorittaa edelleen.

Hieno ja avoin valuuttajärjestelmä (sarkasmivaroitus) ei tiennyt kuitenkaan kaikkea. 1978 Saksan keskuspankin johtaja Otmar Emminger kirjoitti liittokanslerille salaisen kirjeen (julkaistu myöhemmin), jossa Emminger kehotti Saksaa inflaatiohuolista johtuen ottamatta osaa valuuttainterventioihin.

Kesällä 1991 Suomi liittyi kööriin. Vasta niinkin myöhään kuin marraskuussa 1991 asuntokuplan pelossa pääomaa oli paennut maastamme ja devalvaatiopaineet kasvoivat niin suuriksi, että minidevalvointi sallittiin.

Se ei riittänyt. Syyskuu 1992 näytti mistä puusta Bundesbank oli veistetty. Vaikka Emminger olikin jo kuollut Filippiineillä kuusi vuotta aiemmin niin hänen kirjeensä kehotteen mukaan Saksa pidättäytyi merkittävästi valuuttainterventiosta. Siinä rytisi Suomi ja Italia, mutta myös Iso-Britannia nurin.

Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että Italian keskuspankissa toimi silloin meille kaikille ehkä aivan toisenlaisesta vakanssista tuttu Mario Draghi. Hän on varmaankin saanut omakohtaisesti kokea, mikä on Bundesbankin mahti Euroopassa. Draghihan jakoi aikamoisen ultimaattumin Kyprokselle, että ELAtusapu katkeaa, jos nyt ei tehdä sopimusta tukipaketista. Mahtoikohan herra Jens ”Ei kaikelle” Weidmann ystävällisesti rohkaista Draghia moisiin uhkailuihin?

Loppupäätelmät

En näkisi sitä mitenkään mahdottomana, että Saksan vaalien jälkeen tosiaankin Saksa päättää, että Kreikka ”saa luvan lähteä.” Tällöin Suomen eduskunta voi peesailla ja vaatia vakuuksillaan Kreikkaa maksuhäiriöön, saada vakuuspotin ja todennäköisesti ajaa Kreikan ulos eurosta, ja mahdollisesti sitä kautta hajottaa koko euroalue.

Silloinhan voidaan ilmoittaa, että demareiden vakuudet pitivät niinkuin asia on moneen kertaan esitetty ja Timo Soini (ps) oli väärässä arvostellessaan vakuuksien mielekkyyttä. Kaiketi se olisi hyvin mitätön hinta siitä, että ”päästään persuille näyttämään kaapin paikka.”

susijumala

Olen niukasti alta viisikymppinen toimittaja, Kreikan mantereella elellyt paluumuuttaja, makrotalouden ja frappen suurkuluttaja. Turun PS:n sihteeri (5/2013-12/2013), Turun PS:n edustaja 2014. Keskuspankkiaktivisti. Piensijoittaja. Sähköpostiosoitteeni nykyisin: <a href="mailto:henri.myllyniemi@pp.inet.fi">henri.myllyniemi@pp.inet.fi</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu