Maamme on kriisissä

Kolmessa vuorokaudessa tällä viikolla on kolme varsinaista talousuutispommia kantautunut maastamme. Maanantaina Tulli kertoi viennin ja tuonnin pudonneen roimasti. Jos jotain valonpilkahdusta hakee hyytyneestä kaupasta niin se on tuonnin romahtamisen suuruuden johtaneen välillä positiiviseen kauppataseeseen. Tiistaina kansantalouden romahduksesta kertoi Tilastokeskus, josta Uusi Suomi teki vastaavan uutisen. Tänään keskiviikkona Tilastokeskus kertoi teollisuustuotannon romahduksesta. Maamme on kriisissä.

Teollisuuslukujen rumuutta lisää lisäksi uusien tilausten jatkuminen verrattain lohduttomana. Vuosien 2008-09 syöksykierre katkaistiin elvyttämällä. Ajatuksena oli, että suhdannekuoppaa tasoitetaan julkisella rahalla, aivan kuten arvostettu brittiekonomisti Keynes on ideoinut. Se, mitä moni ei silloin nähnyt on se, että tämä ei ole pieni suhdannekuoppa. Euroopassa on niin julmetun suuri pankkikriisi käsillä, ettei tämä pöhö siistiydy pois kosmeettisilla välineillä ja toimenpiteillä.

Ongelmana on, ettei sen paremmin meillä kuin kreikkalaisillakaan ole hyviä keinoja päästä ulos ongelmista. Ainoa, mitä voidaan yhteisvaluuttaolosuhteissa tehdä on leikata ja karsia. Demokratiassa taas henkilö, joka vaalipuheissaan kertoo kuulijoilleen, että kenkää tulee, niin hän ei tule valituksi. Siksi oikeita ratkaisuja ei voida tehdä poliittisesti. Sen vuoksi tässä tarvitaan rahapoliittisia ratkaisuja, koska äänestäjät hyväksyvät mielummin ne. Ei sekään mitään juhlahetkiä takaa. Kansalaiset kyllä pystyvät hyväksymään hetkellisen kurimuksen, jos sen takana odottaa paremmat ajat.

Kreikan kohdalta näkee jo otsallakin, ettei tällaisesta paremmasta tulevaisuudesta ole tietoakaan. Pari vuotta sitten kertoessani näistä alati pahenevista ongelmista sain joitain ymmärtäviä yksittäisiä palautteita, mutta aistin jotenkin suuren yleisön pitäneen minua vain kahelina kylähulluna. Sellaisesta väännöstä ei ole kuitenkaan enää apua tämän hetken ongelmiin.

Tarvitsemme takaisin ne rahapoliittiset työkalut, jotka annoimme pois vuosituhannen vaihteessa. Toinen vaihtoehto on, että kansalaiset hyväksyvät maallemme Kreikan lohduttoman kohtalon. Eurooppalaisittain katsottuna, me olemme samanlaista periferiaa kuin nyt pienet kriisimaat. Olemme aika reunalla ja näkemystemme painoarvo on hyvin olematonta.

Hyväksytään ensin tosiasiat: maamme on kriisissä. Toiseksi tulee katsoa avoimin mielin, miksei kriisistä olla päästy ulos (ja tästä on muutama palstamillimetri tullut kirjoitettua.) Kolmanneksi haetaan sovintoratkaisua kaikkien yhteisvaluuttamaiden kanssa. Kerrotaan, että ei tämä voi näin jatkua. Neljänneksi muistetaan historia: yhteinen eurooppalainen valuuttaputkikokeilu koki nolon lopun 90-luvulla. On huomioitava, että aina kun politiikot ja markkinat ottavat yhteen niin markkinat voittavat. Niin ne voitti 90-luvulla, ja niin ne tulevat tälläkin kertaa tekemään.