Elvytys- ja uuvutustaistelua

Suomen ”elvytystaistelu” on siitä mielenkiintoinen, että sen argumentteja sekä puolesta, että vastaan on tullut hyvin perustellusti eteen. Näistä siis valtaosaa pidän itsekin valideina, ja ajattelin käydä niitä hieman seikkaperäisemmin lävitse. Sen sijaan ”uuvutustaistelun” puolelle mentäessä elvytysjupakasta tuntuu putoavan pohja pois. Miksi näin?

Suomen tasavallan maatessa ensiapuklinikalla tajuttomana ja halvaantuneena ovat talouden lääkärit käyneet jakamassa sangen runsaasti näkemyksiään, millä virkoaisimme. Tarkoitus on varmastikin kaikilla sama eli pelastaa Suomi, joten jaan elvytysosion kahden eri leirin näkemyksiin.

Pelastakaa potilas

Elvytyksen puolella tuntuisi olevan inauksen enemmän kannatusta. Idean lähtökohta on, että kun juuri kukaan ei investoi niin työpaikkoja pikemminkin häviää kuin syntyy lisää: siksi julkishallinnon tulee puuttua tilanteeseen ja pyrkiä katkaisemaan kierre. Investoimalla ”yleishyödyllisiin” kohteisiin, kuten puhe kuuluu toisella tapaa mainittuna ”täsmäelvytyksellä” olisi tarkoitus saada työttömiä töihin. Kasvaneella ostovoimalla siten kysyntä piristyy, yleisnäkemys paranee ja varovaisuus kaikkoaa. Tällöin kasvaneella verokertymällä pehmennetään elvytyksen aiheuttamaa rahoituskustannusta.

Varsin ansiokkaasti muistetaan tuoda esille heijastusvaikutukset. Näiden vaikutusten lähtökohtana on em. ”hyvän kierre”. Kyse ei ole pelkästään siis siitä, että elvytys itse aiheuttaa kustannuksia, ja tulos olisi sama kuin kaataisi kynnenpään kokoisen klöntin poltettua vetyä autiomaahan. Tärkeää ns. ”täsmäelvytyksen” kriteereissä on huomioida, että työt tulisivat suomalaisten tehtäväksi, ja että lisäraha jäisi kiertämään suomalaisten kansantalouteen.

Rahoituspuolella vilkuillaan kahta lähdettä: valtiokonttorin liikkeellelaskemia velkapapereita, ja sen lisäksi harkitaan valtion omaisuuden myyntiä. Velka tuntuu olevan vastatuulessa, siitä huolimatta, että juuri nyt investointeihin suunnattu korkotaso on alhainen. Se on totta, että jos tämä projekti ”menee reisille” niin sitten sitä lisävelkaa on inha rullata myöhemmin mahdollisesti korkeamman korkotason ympäristössä. Tämän huomasi myös keväällä yritysten yhtiökokouksissa. Investointi juuri nyt ei tuntunut houkuttelevan pienomistajia. Ennemminkin haluttiin taattu tulo tulevaisuudessa unohtaen auvoisesti, että kun taloustilanne sitten joskus helpottaa, milloin se sitten tapahtuukaan, niin investointien hinnaksi tulee suurempi taloustilanteen kanssa ylämäessä olevan korkotason vuoksi.

Toinen vaihtoehto, eli valtion omistamien osakkeiden myyntiä, jakaa sekin mielipiteitä. Yksien mielestä sillä tavoin ”tapetaan ainoa lypsettävä lehmä”, koska osinkotulot jäävät saamatta. Toisten mielestä – joihin itsekin lukeudun – ollaan taas tilanteessa, jossa nyt saisi myymällä kohtuullisen nipun seteleitä käteen. Mikäli annamme taloustilanteen pahentua niin näidenkin yhtiöiden kohdalla osinkopuro näivettyy ja kurssit laskevat, jolloin lehmä kuolee joka tapauksessa.

Pakkasella ammoniakkia alushousuihin

Toinen ryhmittymä elvytystaistelussa käy muistuttamaan, ettei elvytys auta, koska rakenteet ovat päin metsää. Hyvä huomio. Rakenteilla tarkoitetaan ennen kaikkea sitä, että me emme ole yhteisvaluuttaolosuhteissa kilpailukykyisiä. Tarvitaan siis jonkinasteista sisäistä devalvaatiota, jotta perusta talouden elpymiselle olisi olemassa. Yhdet huutavat lomarahojen poistoa ja sen sellaisia toimenpiteitä, toiset taas olisivat valmiit käymään käsiksi valtion tulo- ja menoarviokirjaan vesurin viuhuessa.

Mielestäni tämän yleisnäkemyksen jäädessä voittavalle kannalle, tulee se lomarahalinja voittamaan. Syy on hyvin yksinkertainen: koska julkispuolen hallinnossa pitäisi antaa monoa niin monelle puolueiden lellikeille, ettei se yksinkertaisesti käy poliittisista syistä päinsä. Lisäksi valtaosa näistä viroista ovat sellaisia, ettei niissä käytetyt taidot ole millään lailla haluttuja yksityisellä puolella. Syntyisi vain massatyöttömyyttä ennen kuin tervehdyttämisohjelma toisi toivottuja tuloksia esimerkiksi vientiteollisuuden puolella. Eikä yleisvaikutelma ole Euroopassa tarpeeksi hyvä, jotta päästäisiin plussan puolelle mielekkäässä ajassa.

Suomalaisten tulee siis näillä näkymin varautua siihen, että ostovoima kapenee, ja mahdollisesti tuntuvastikin, mikäli elvyttävä politiikka ei jää päällimmäiseksi.

Uuvutustaistelun seuraamukset

Tahdon siis kertoa, että olen itse elvytyksen kannalla, ja että sen voisi tehdä ihan yhtä hyvin velkarahoituksella kuin omaisuuden myynnilläkin. Asiassa on vain yksi suuri mutta.

Euroopan näkymät eivät ole ruusuiset, ja kuten kriisimme alkuaikoina tehty elvytys osoitti, se jäi silloin väliaikaiseksi, eikä siksi ole odotettavissa toisenlaista tulosta tälläkään kertaa. Euroopan pankkikriisi on edelleen pitkälti selvittämättä, ja yksityinen taho ei ole halukas investoimaan niin kauan, kun on syytä epäillä kaappien olevan täynnä luurankoja.

Esimerkiksi saavuttaakseen terveen kokoisen pankkisektorin Euroopassa, ovat pankit supistaneet taseitaan useamman tahon arvioissa noin puolella siitä, mitä pitäisi. Edessä olisi siten lineaarisesti projisoimalla viisi vuotta lisää lamaa. Päätyisimme silloin tosin tuotannossa jo hyvin kauas menneisyyden lukemiin. Pitää kuitenkin muistaa, että lähtötilanne oli silloin 0 vuotta lamaa takana, tämä jälkimmäinen taival on sitten monin verroin tuskallisempi. Kurjuus kumuloituu.

Erisyklinen euroalue

Jotta ”suuressa kuvassa” ymmärtää, miksei euroalueessa ole jo kriisimaat nousseet EKP:ssa kapinaan vaatimaan löyhempää rahapolitiikkaa kurjuuskierteen lopettamiseksi, tulee meidän tarkastella euroalueen eri maiden erilaisia taloussyklejä.

Vuosituhannen vaihteessa pamahti ns. teknologiakupla. Saksa otti tästä pahasti osumaa, ja Saksaa kutsuttiinkin ”Euroopan sairaaksi mieheksi”. Sen sijaan nykyisissä kriisimaissa oli juuri tullut yhteisvaluutta ja EKP:n mantran mukaisesti kaikki maat olivat riskittömiä. Etelä-Euroopassa puhkesikin valtaisa velkavetoinen buumi rajusti halventuneen lainarahan vuoksi. Lisäksi Saksa pisti jarruja päälle, joten pääoma hakeutui mieluusti eteläiseen Eurooppaan. Näin Saksa ja Välimeren maat olivat täysin päinvastaisissa sykleissä, mutta yhteisellä rahapolitiikalla.

Saksan onnistui parantamaan kilpailukykyään kahdesta syystä. Ensimmäinen on tuo velkabuumi, jolloin eteläisistä euromaista tilattiin bemaria ja mersua – velaksi. Se toi Saksaan tarvetta työvoimalle, eikä ”rakennemuutokset” satuttaneet niin pahoin. Toinen edellytys löytyi siitä, että samalla kun Saksa trimmasi yksityisen puolen kuprua niin se otti julkispuolella sitä vastaan: Saksa paineli ulos Maastrichtin kehikosta niin vuotuisen alijäämän, kuin kokonaisvelan suhteen.

Toisin sanoen, jos Suomessa yritetään nyt ”maltillisella nollalinjalla” niin edellytykset eivät ole samat: ensinnäkään vastaavaa buumia ei löydy juuri mistään. Toiseksi Suomen tulisi antaa velkamittarien puksuttaa nykyisestäkin enemmän kohti karmiininpunaista. Näkisin, ettei olosuhteet mahdollista Suomen onnistumista tällaisella ratkaisulla. On siksi hyvin vaarallista tehdä hätiköity päätelmä, että koska Saksa onnistui yhdellä lääkkeellä, niin sitten onnistuu Suomikin. Itse asiassa jos katsotaan kriisimaiden yhteiskunnallista tilannetta niin samoin tropein tilanne on päässyt riistäytymään käsistä.

Vaan entä jos EKP tulee setelipainokoneineen hätiin? Silloin alhaisen työttömyysasteen Saksassa inflatorinen politiikka johtaa ylikuumenemiseen. Saksa ei ole tällaiseen valmis, ja koska Saksa on käytännössä moottori niin EKP on vain Bundesbankin marionetti. Yhtä kaikki, erisyklisten euromaiden kohdalla ei ole yksinkertaisesti mahdollista noudattaa sellaista talouslinjaa, joka sopii kaikille.

—

Poikkeuksellisesti tästä kirjoituksesta poistelen kaikki politisoivat kommentit. Pidetään asiat kuitenkin asioina. Eli älkää turhaan kommentoiko ”demarit sitä ja persut tätä”, tai edes vastatko niihin. Ne lähtevät kyllä menemään.