Suomen talouden haasteet (se alkuperäisempi versio)

Suomen julkisen talouden
tilaan on loppukesästä kiinnitetty huomiota valtiojohtoa myöden.
Ns. kriisitietoisuus on herännyt. Aivan viime päivinä maamme on
saanut moitteita ja huolestuneita kannanottoja Euroopan komissiotakin
myöden. Menetämme markkinaosuuksia, tulomme ja menomme eivät ole
sopusoinnussa ja valtiomme velka uhkaa ylittää kasvu- ja
vakaussopimuksen sallitun 60 prosentin osuuden
bruttokansantuotteestamme.

Moni kärkipolitiikko
onkin tullut kertomaan meille, että ”kipeitä ratkaisuja” on
tehtävä. Tekstit ja puheet vilisevät toistuvasti sinällään
neutraalilta kuulostavia termejä, kuten rakenneuudistus. Joukossa on
hieman uhkaavampiakin termejä, esimerkiksi kestävyysvaje ja
rakenteellinen työttömyys. Nämä ovat tismalleen samanlaisia
termejä, joita media käyttää osapuilleen päivittäin monesta
muustakin euromaasta. Tosin mediakin käyttää pääosin lähteinään
komissiota ja suurien euromaiden päättäjiä.

Mikro- ja makrotalouden välinen ero

Pahoin velkaantunut kotitalous joutuu karsimaan menoistaan. Toisinaan
löytyy melko vaivattakin menoeriä, joista voi tinkiä. Tällä on
pyrkimys estää pahaan luottokierteeseen joutumista. Yritys, jonka
menot ovat liian suuret tuloihin nähden, joutuu tekemään
samanlaiset talouden sopeutustoimet. Muutoin yritys on kannattamaton
ja ajan saatossa vaarana on konkurssi ja toiminnan lopettaminen.

Nämä ovat
mikrotaloudellisia tekijöitä, eli talouden pienempiä yksiköitä.
Tällaisen mikrotaloudellisen toimintamallin sisäistäminen onnistuu
helpostikin. Maalaisjärjelläkin pystyy päättelemään, ettei
pitkään jatkuva alijäämä tiedä hyvää. Onhan toki mahdollista
onnistua kasvattaa tuloja ongelmallisissa tilanteissa, mutta aina
tällainen ei ole realistinen vaihtoehto. Menot joutuvat leikkuriin.

Saman reseptin
orjallinen noudattaminen makrotalouden puolelle ei kaikesta
loogisuudesta huolimatta olekaan enää yhtä mielekästä.
Makrotalous koostuu mikrotalouksista. Näin ollen kansantalous,
esimerkiksi Suomen talous, kuuluu makrotalouden piiriin.

Merkittävin ero on
säästämisessä. On aivan eri asia, säästääkö yksittäinen
kotitalous tai yritys menoissaan kuin se, että kaikki säästävät
yhtä aikaa. Analogiaan sopii kahvilatoiminnan kannattavuus. Jos
yksittäinen kotitalous alkaa säästää talousongelmiensa vuoksi
kahvilakäynneistä niin kahvila tuskin on vaarassa ajautua
konkurssiin. Toisin käy, jos vastaava säästäminen koskeekin
kaikkia – tai merkittävää osaa kansantaloudesta.

”Kipeät ratkaisut” viittaavat pakkoon

Poliittiset puolueet eivät luonnollisesti ole halukkaita tekemään
kansantaloudellisessa mittakaavassa tällaisia suuria
menoleikkauksia. Syy on se, että se kasvattaisi työttömyyttä, ja
aivan erityisesti tällaisen taantuman rajamailla häilyvän
makrotalouden vuoksi. Työttömiä on jo nyt, joten julkisen sektorin
irtisanomiset johtaisivat tilaan, jossa näille ”työmarkkinoille
vapautuneille” ei löydykään uutta työtä yksityiseltä
puolelta. Poliittiset toimijat tekisivät uralleen itsemurhan
yrittäessään viestittää vaalitilaisuuksissa, jotta äänestä
minua ja minä järjestän sinulle potkut. Tämä ei koske pelkästään
julkisella puolella työskentelevää, vaan myös hänen perhettään
ja muita lähisukulaisia.

Tällaiseen ryhdytäänkin
todennäköisesti vasta sitten, kun muuta ei enää voida tehdä.
Moni euromaa on ajautunut samanlaisiin vaikeuksiin. Kipeät ratkaisut
viittaavat siten pakkoon. Milloin uhkana on luottoluokituksen
aleneminen, milloin troikan (Kansainvälisen valuuttarahaston,
Euroopan komission ja Euroopan keskuspankin muodostama elin)
saapuminen Helsinkiin. Jälkimmäisen vaaraa voi tosin onneksi pitää
vielä melko etäisenä, mutta joka hetkellä lähestymme tätä
tilaa.

Termi sisäinen
devalvaatio tarkoittaa palkkatason alenemista. Yhtä lailla sen voisi
laajentaa käsittämään ostovoiman pienenemistä. Lienee
semantiikan kannalta yhdentekevää johtuuko ostovoiman kapeneminen
kohonneista veroista, palveluiden maksujen noususta tai nimellisesti
pienemmästä bruttopalkasta. Tällainen käsitteenä laajennettu
sisäinen devalvaatio sisältää juuri ne kohdat, jotka koskevat
niitä pakonomaisia kipeitä ratkaisuja.

Toiseksi määriteltäväksi
tekijäksi pitää ottaa elintaso. Käsitteellä voisi ajatella
tarkoitettavan sitä ylimääräistä rahaa, mikä jää tuloista
jäljelle. Ylimääräinen raha määräytyy nettotuloista, kun siitä
on vähennetty kaikki ehdottomat hengissäpysymiseen vaaditut kulut,
kuten ruoka ja asuminen.

Tällaisen määritelmän
mukaan vaarana on, että elintaso putoaa. Kaikilta osin pieni tason
lasku ei varmastikaan tarkoita katastrofia, mutta huomioitavaa on,
että tietty kansanosa on aina ensimmäisessä törmäävässä
vaunussa. Sosioekonomian alimmilla portailla olevat eivät ole
heränneet vaikuttamaan tilanteeseensa. Katsottaessa pahemmassa
tilanteessa olevien euromaiden tilaa huomataan kuitenkin nopeasti,
että ehdottomuus ja pakko pitävät kansalaisia tiukasti
pihtiotteissaan.

Taantumassa säästäminen pahensi tilannetta

Ajatellaan niin, että tiukka matokuuri ajetaan Suomen talouteen –
vaikka vain sen pakonomaisuuden vuoksi. Puhdasta taulukkolaskentaa
käyttäen todetaan, että valtio säästää tietyn verran menoja
esimerkiksi irtisanomalla viidenneksen julkisen puolen
työntekijöistä. Mikrotalouden oppi siirrettynä makrotalouteen tuo
kuitenkin ikäviä heijastusvaikutuksia. Ne ovat myös odottamattomia
sivuvaikutuksia, jos niiden olemassaoloa ei tiedosta.

Tällainen kautta linjan
tehtävä kulunleikkauskuuri tietää sitä, että palkkatulot
vaihtuvat työttömyyskorvauksiin – edelleen tiedostaen nykytila,
jossa työttömiä on merkittävästi jo ennestään. Menopuolen
maksaja toki säilyy entisenä, mutta julkinen kulutus lasketaan
yhtenä komponenttina mukaan bruttokansantuotteeseen. Se siis putoaa
siinä samalla, koska työttömyyskorvaukset ovat pienempiä kuin
julkisen sektorin yleinen palkkataso.

Mikrotalouden puolella
näkymät ovat huonot. Kotitaloudet, joita irtisanominen koskee,
joutuvat nekin sopeuttamaan menonsa kuihtuneiden tulojen vastaavalle
tasolle. Tällöin välillisten verojen kertymä pienenee.
Arvonlisäveron tuotto putoaa. Valtion laskiessa menoissa säästämistä
tietääkin siten samalla tulojen pienenemistä. Lisäksi verotuloja
pienentää lisääntyneet vaikeudet sisämarkkinoilla. Kahvilat ovat
vain yhtenä esimerkkinä. Raju menokuuri leikkaa keskimääräisesti
kaikkien yritysten tuottoa.

Yleisenä sääntönä
voidaan pitää, että pudonnut ostovoima vähentää
kulutuskysyntää. Kulutuskysynnän putoaminen taas vähentää
tarvetta tehdä tarjontaa. Näin putoaa työvoiman tarve. Se tietää
lisää irtisanomisia, lomautuksia tai palkkojen kutistamista.
Negatiivinen kehityskehä jauhaakin lopputuloksen niin, että
huonossa taloussyklissä säästäminen tuo heijastusvaikutustensa
kanssa lähtötasoa huonomman tilan.

Tällaiseen vertailuun
käytetään fiskaalikerrointa. Kerroin määrittelee sen, kuinka
paljon bruttokansantuote putoaa jokaista fiskaalista (eli
julkistalouden) säästämää euroa kohden. Euroalueen velkakriisin
alussa ”sovittiin”, että tämä kerroin on 0,5. Toisin sanoen
yhden euron säästö pudottaa bruttokansantuotetta vain puoli euroa.
Tällöin on mahdollista löytää sopiva leikkauspiste
säästötoimille.

Toisin kuitenkin kävi.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF tutki asiaa erityisesti Kreikan
odotettujen kasvulukujen petettyä useamman kerran peräkkäin. IMF
huomasi, että tämä suhdeluku on suurempi. Empiirinen
todistusaineisto puoltaa tätä havaintoa niinkin yksinkertaisella
havainnolla kuin lisätukien myöntämisen tarpeella.

On syytä kuitenkin
huomioida, ettei säästämisen vaikutusta mittaava fiskaalikerroin
ole kiinteä vakioluku eri maissa. Tähän vaikuttaa moni tekijä
kuten elinkeinorakenne.

On kuitenkin muistettava
heijastusvaikutukset muihin makrotaloudellisiin toimijoihin. Yhdessä
maassa toteutettu säästökuuri leikkaa keskimäärin kaikkea
kysyntää. Tämä tarkoittaa kansainvälisen kaupan hyytymistä.
Esimerkiksi Kreikan osalta rajusti kaventunut ostovoima vähentää
kysyntää myös suomalaisille tuotteille.

Liiallinen kurjuus johtaa sosiaaliseen kriisiin

Säästötoimien puoltajat muistuttavat, että tasapainon löytäminen
on pitkän ajan projekti, ja että lyhyellä tähtäimellä olot
varmastikin kurjistuvat. Säästötoimien rajuus lyhyelle aikavälille
on tuottanut kuitenkin niin pahan taloudellisen iskun, että maltti
on katoamassa. Tällainen sosiaalinen kriisi horjuttaa
yhteiskuntarauhaa, ja se on otollinen kasvualusta hyvinkin
äärimmäisille liikkeille. Kreikan Kultainen sarastus on tällaisen
liikehdinnän toistaiseksi nähdyistä radikaalein tuote.

Keskusteluun soisi
liittyvän muodostettavaksi käsitys siitä, milloin säästötalkoissa
on menty liian pitkälle. Kreikankin kohdalla troikka on vaatinut
vielä järeämpiä säästötoimia kuin mitä Kreikan valtio on
esittänyt. Tämä vaatimus yhdistettynä jo vallitsevaan
tilanteeseen luulisi herättävän huolta siitä, mihin suuntaan
eurooppalaiset kansat ollaan ajamassa.

Vaarana on, että
säästötoimien jatkuessa käykin niin, että tiimalasista loppuu
hiekka. Kansojen kärsivällisyys loppuu, eikä seuraamuksia voi kuin
arvailla.

Rakenteet pielessä?

Talouskriisin aikana rakenteellisista uudistuksista puhuttaessa
tarkoitus on naamioida nämä kiistanalaiset säästötoimet
lievempään muotoon. Euroopan komission käyttämä rakenteellisen
työttömyyden kuvaajat osoittavat, että monen euromaan rakenteet
ovat niin pielessä, että suurtyöttömyys johtuu niistä.
Rakenteellisella työttömyydellä tarkoitetaan sitä
työttömyystasoa, joka maassa vallitsee normaalissa
taloustilanteessa.

Tällaisia lukemia
kuvioista voi katsella: Espanjassa rakenteellinen työttömyys on
arvioitu n. 24 prosenttiin, ja Irlannissakin 14 prosenttiin.
Tällaiset ovat komission mielestä olleet ”normaalit
työttömyysasteet”. Lienee selvää, ettei tällaisilla lukemilla
voi pärjätä pitkälle. Tähän vastauksena siis tarjotaan
rakenteellisia uudistuksia. Termin takana on mm. työvoiman
irtisanomisen helpottaminen ja palkkatason laskua.

Merkillepantavaa
komission raportissa on kuitenkin se, että Irlannin laskennallinen
rakenteellinen työttömyys on suurempi kuin mitä maan tosiallinen
työttömyysaste on. Kuvaajasta nähty n. 14 prosentin rakenteellinen
työttömyysaste on liian suuri, sillä maan tilastoitu
työttömyysaste oli viimeisten tilastojen mukaan 13,3 prosenttia.
Kääntäen tämä tarkoittaa, että Irlannin tuotantokapasiteetti
käy yli sadan prosentin teholla. Laskelmat pitikin tehdä uusiksi.

Komissio havaitsi uusien
laskumalliensa kanssa, että rakenteellinen työttömyysaste olisikin
Irlannissa vain noin 6 prosenttiyksikköä. Kriisimaiden osalta
pudotukset olivat osapuilleen kautta linjan samalla tasolla. Erotus
uusien lukujen ja todellisen työttömyysasteen välillä johtuukin
siten taantumasta, eikä siitä, että rakenteet olisivat pielessä.
Esimerkiksi Espanjan rakenteet olisivat viimeisen kuuden vuoden
aikana rapistuneet niin pahoin, että rakenteellinen työttömyysaste
olisi kohonnut 12 prosentista 24 prosenttiin. Tällaisestä
yhtä-äkkisestä dramaattisesta muutoksesta tuskin on kyse.

Tällä on merkittävä
vaikutus kriisihoidon reseptin kannalta. Nimittäin jos suurempi osa
työttömyydestä johtuukin olosuhteista, kuten taantumasta, niin
silloin pitkän ajan alijäämä eli kestävyysvaje ei olekaan niin
suuri. Taloutta ei kuuluisikaan suitsia järin ottein keskellä
taantumaa, vaan odottaa aikojen paranemista.

Tässä kohtaa euromaat
törmäävät varsinaiseen seinään. Nimittäin yhteisvaluutta
tarkoittaa euromaille sitä, että rahapoliittiset keinot elvyttää
taloutta – päästäkseen yli taantumasta – ovat luovutettuna
Frankfurtiin EKP:lle.

Ilman omaa
rahapolitiikkaa nämä maat ovat Suomenkin kanssa samassa tilassa,
jossa ”kipeitä ratkaisuja” on vain pakko tehdä, vaikka
tällaisella toiminnalla on todettu olevan enemmän haitallisia kuin
hyödyllisiä tekijöitä.

Devalvaatio ja devalvoituminen

Sisäinen devalvaatio on nimensä mukaisesti devalvaation yksi
mahdollinen ilmentymä. Jos tarvitaan sisäistä devalvaatiota niin
tarvitaan yleisesti ottaen jonkinlainen devalvaatio. Ulkoinen
devalvaatio on se, mitä Suomi on historian saatossa ennen tavannut
tehdä. Tämä tarkoittaa käytetyn valuutan ulkoisen arvon
heikentämistä. Se on rahapoliittinen toimi.

Devalvoituminen johtaa
samaan lopputulokseen kuin ulkoinen devalvaatio, mutta se tapahtuu
markkinaehtoisesti. Maan valuutan arvo kelluu sen mukaan, mitä
valuutasta ollaan halukkaita maksamaan ja millä hinnalla sitä
halutaan myydä.

Ulkoista devalvointia
euromaat eivät voi tehdä, koska rahapoliittinen toimivalta on
EKP:llä. Kilpailukyvyn heikkenemisen vastalääkkeeksi tarjolla on
siten vain sisäinen devalvaatio. Tästä juontaa juurensa mainittu
pakko tehdä kipeitä ratkaisuja.

Euro on sen jäsenmaille
mekanismiltaan kuin kiinteäkurssinen valuutta. Tavallisimmat
esimerkit kiinteäkurssisesta valuutasta ovat kultakantaan sidottu
valuutan arvo, sekä toiseen valuuttaan kytketty arvo. Tanska on
sitonut kruununsa euroon. 1990-luvun lopussa moni Aasian maa oli
sitonut valuuttansa Yhdysvaltain dollariin. Sitominen tarkoittaa
kiinteää vaihtokurssia.

Kiinteiden kurssien
heikkous on siinä, että taloustilanteen muutokset eivät
heijastukaan kursseihin. Vaarana on, että valuutasta tulee
yliarvostettu, siis liian kallis. Markkinatoimijoiden peukalosääntö
on, että ostetaan halvalla ja myydään kalliilla.

Kiinteäkurssinen
valuutta voi tulla yliarvostetuksi esimerkiksi asuntokuplan
puhkeamisesta. Suomessa näin kävi 1990-luvun alussa, jolloin
markkamme oli sidottu ecuun. Sen lisäksi idänkauppamme romahti
Neuvostoliiton hajotessa. Markastamme tuli liian kallis, ja
markkinoilla markkaa lähdettiin myymään. Mutta koska tarkoitus oli
säilyttää korivaluutta ecun vaihtosuhde, joutui Suomen Pankki
ostamaan markkoja pois markkinoilta säilyttääkseen harvinaisuuteen
perustuvan korkean arvotasonsa. Ostoihin se käytti ulkomaan
valuuttojen reservejä. Reservit olivat kuitenkin rajalliset, sillä
SP:llä ei ollut oikeutta valmistaa niitä lisää. Syyskuussa 1992
reservejä ei ollut nimeksikään jäljellä, eikä niitä saatu
lainaan muilta mailta. Suomen oli pakko irrottautua ecusta.

Tällöin maatamme
kohtasi markkojen myynnissä pääomapako. SP yritti houkutella
pääoman pysyvän maassa korkeilla koroilla, eli hyvällä tuotolla.
Tämä ei kuitenkaan riittänyt.

Meillä ei siten
yhteisvaluuttajäsenenä ole muita vaihtoehtoja kuin tehdä
haitallista sisämarkkinoita tuhoavaa sisäistä devalvaatiota, tai
toivoa yleisen taloustilanteen virkoamista.

susijumala

Olen niukasti alta viisikymppinen toimittaja, Kreikan mantereella elellyt paluumuuttaja, makrotalouden ja frappen suurkuluttaja. Turun PS:n sihteeri (5/2013-12/2013), Turun PS:n edustaja 2014. Keskuspankkiaktivisti. Piensijoittaja. Sähköpostiosoitteeni nykyisin: <a href="mailto:henri.myllyniemi@pp.inet.fi">henri.myllyniemi@pp.inet.fi</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu