Kultakannan ja kiinteäkurssisten valuuttojen heikkous

Nordean tutkimusjohtaja Aki Kangasharju kirjoitti blogiinsa, että kultakantaan siirtyminen oli virhe. Tämä sai osakseen myös hieman epäilevää kommentointia. Ajattelin siksi kertoa, miksi kultakanta on huono valinta. Samalla se pätee myös muihinkin vastaaviin rahajärjestelmiin, joissa rahapolitiikka ei ole valtion määräämisvallassa. Valuuttoja kytketään edelleen ”uskottavuussyistä” ns. mahtavampiin valuuttoihin. Lisäksi yhteisvaluutta euro toimii jäsenmaiden perspektiivistä samalla periaatteella kuin kultakanta.

On huomioitavaa, ettei kultakanta tai kiinteä valuuttakurssi ole itseisarvollisesti huonoa, mutta niiden ominaisuudet ovat tietyissä talouden tilassa ongelmia pahentavia. Jos siis kaikki menisi tasaisesi eli väestö ei kasvaisi, eikä uusia tuotteita kehiteltäisi niin kultakanta toimisi varmastikin aivan mainiosti.

Raha on hyödyke, jota kohtaan tulee toisinaan häiriötiloja. Ne voivat johtua kysynnän, tarjonnan tai molempien rajuista muutostiloista. Väestönkasvu on eräs tekijä, joka lisää kysyntää. Jos tarjontaa ei voida kasvattaa samassa suhteessa niin rahan arvo kasvaa, aivan kuten asuntojen hinnatkin kasvavat, jos uusia asuntoja ei rakenneta, mutta väestö kasvaa. Kysyntä nousee, mutta ei tarjonta.

Tällaisissa tilanteissa on toki voittajia ja häviäjiä. Ensiasunnon hankkijat ovat ahtaalla. He ovat hyvin usein siis nuoria perheenperustamisiässä. Jos yhteisö hankaloittaa heidän mahdollisuuksiaan saada itselleen koti ja perhe niin tulevat veronmaksajat jäävät helpommin syntymättä.

Kultakannassa ei voida vastata juuri minkäänlaisella rahan tarjonnan lisäyksellä kysyntäpiikkeihin. Väestönkasvu tai uusien tuotteiden kehitys aiheuttavat kuitenkin varsin maltillista lisäystä kysyntään. Tyystin toista luokkaa syntyvät häiriötilat aiheutuvat pankkikriiseistä.

Tällaisessa tilanteessa luottamus ja halu tehdä talletuksia katoavat. Samoin käy investoinneille. Pelko ajaa rahan kysyntää reippaasti ylös. Syntyy ennen pitkää tilanne, jossa pienikin kultahippu ”tuntuu” arvokkaammalta kuin vaikkapa omistaa kokonainen yritys – paitsi ehkä kultakaivos. Tällaisessa tilanteessa, jossa yhä halutumman kullan hankkimiseksi joudutaan tarjoamaan yhä poskettomampia vastineita muodostaa deflationaarisen noidankehän.

Tämä on huonoa paitsi jo velkaantuneille niin se myös romahduttaa halun velkaantua, esimerkiksi uuden tuotantolaitoksen perustamista varten.

Tällainen todellinen takalukko ja jumi nähtiin 1929. Euroopassa maat pääsivät ankarasta lamasta ja kurjuudesta eroon oikeastaan sitä mukaa, kun ne purkivat kultakantaiset valuuttansa.

Meksikon ja latinalaisen Amerikan ahdinko 1980-luvulla johtui ulkomaisesta velasta, siis samasta tilasta jossa rahan tarjontaan ei voitu vaikuttaa. Aasiassa moni maa kohtasi saman ongelman 1997 alkaneesta vyörystä. Suomi oli viittä vaille konkurssissa 90-luvun alussa luovutettuaan rahapoliittisen itsenäisyytensä, vaikka rahan kysyntäsokki tulikin muualta – eli idänkaupan romahduksesta.

Merkittävä osa euromaista ovat nyt samanlaisessa tilanteessa. Esimerkiksi Kreikalta vaaditut yksityistämisohjelmat eivät ole toteutuneet siksi, ettei niistä saa enää tarpeeksi hyvää hintaa. Ateenan pörssin yleisindeksi on tullut kriisin alettua noin 80 prosenttia alas. Se kertoo aika selkeästi sen, onko yritysten omistaminen nyt kannattavampaa kuin ennen kriisiä.