Tosiasiat voittavat lopulta

Viisas vaihtaa mielipidettään tosiasioiden muututtua; mutta myös silloin, kun odotukset eivät kohtaa näitä tosiasioita. Suomen talouden on sanottu nyt jo vuosikaupalla kääntyvän nousuun aina noin puolen ja yhden vuoden päästä. Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Siksi on ilahduttavaa huomata, että toinen suuri hallituspuolue SDP on puheenjohtajansa ja valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen mukaan toppuuttelemassa ankaria säästöjä.

Kysehän ei ole siitä, etteikö säästöjä olisi teoriatasolla mielekästä tehdä. Ajankohta on nyt vain väärä. Leikkausohjelmat perustuivat arvattavasti sille olettamukselle, että Suomen talous kasvaisi. Jos nyt ei kiitoravia niin jouhevasti 2-3 prosentin vuosivauhdilla nyt ainakin. Kun talous kuitenkin jatkaa piiputtamistaan niin tosiasioiden vallitessa on syytä luovuttaa kunnianhimoiset velkaantumisen taitto-ohjelmat.

Olen myös erityisen ilahtunut siitä, että monessa eduskuntapuolueessa Perussuomalaisten lisäksi on havahduttu siihen, ettei nykyisiä vaikeuksia voida hoitaakaan niin näppärästi pelkän kansallisen talouspolitiikan kautta. Me tarvitsemme sen peruspilarin, sopivan rahapolitiikan avuksi.

Kasvun alettua sitoudutaan leikkauksiin

Järkevin toimintalinja olisi, että kaikki seuraavan kauden hallituspaikkaa tavoittelevat puolueet sopivat jo nyt keskenään ja kertovat sen avoimesti äänestäjilleen, aikovatko he sitoutua menoleikkauksiin sitten, kun talous on saatu kasvu-uralle.

Aiemmissakin kirjoituksissani olen halunnut kiinnittää lukijoiden huomion siihen, että taantumassa tai kitukasvuisessa vaiheessa leikkaukset eivät onnistu. Se tietää maksuvaikeuksia kotitalouksille. Se leikkaa kysyntää ostovoiman huvetessa – tulevat ne hupenemiset sitten veronkorotusten tai etuuksien leikkauksien muodossa.

Tavoitteeseen päästäksemme leikkaamme sitten rönsyjä pois, kun on selvää, että julkiselta puolelta vähennetty väki suorastaan revitään yksityiselle sektorille, tai kuten jotkut sanovat: sinne kakuntekijöiden puolelle. Näin vältämme sosiaalisen kriisin, johon Etelä-Euroopassa on ajauduttu väärin ajoitetun leikkauspolitiikan vuoksi.

Kasvu käynnistetään paremmalla rahapolitiikalla

Parhain keino saada parempi rahapolitiikka on hoitaa se itse. Tämä tarkoittaisi kuitenkin yhteisvaluutasta luopumista. Jos tämä halutaan kuitenkin välttää, niin voimme tehdä määrätietoisesti töitä sen eteen, että Euroopan keskuspankki EKP muuttaa rahapolitiikkansa niin, että se sopii paremmin meille – mutta myös monille kriisimaille, joissa miljoonat ihmiset ovat hätää kärsimässä.

Kun EKP ottaa tavoitteekseen bkt:n kasvun vaikka sitten inflatorisilla menetelmillä niin sitä rahaa löytyy helpommin myös ihan tavallisilta kuluttajilta. Tämä lisää kysyntää, kysyntä taas työn tarvetta. Työt taas kasvattavat verotuloja. Muutaman vuoden ajan pumpattu ylimääräinen raha helpottaa myös jättimäisten velkojen takaisinmaksua.

Tulisimme vaiheeseen, jossa verotulojen kasvu ja yksityisen sektorin kasvu nostaa taloutemme taas kasvu-uralle. Tässä vaiheessa on sitten tärkeää muistaa se, mihin olemme sitoutuneet.

Nimittäin tuota reippaan inflatorista rahapolitiikkaa ei voida ylläpitää loputtomiin seuraamuksitta.

Onneksi on vaalit

Hyvänä asiana voidaan pitää myös europarlamenttivaaleja, joissa on mahdollisuus saada europarlamenttiin niin täältä Suomesta kuin muistakin taloutensa ongelmien kanssa painivista maista sellainen edustus, että keskustelua käydään euroalueen rahapolitiikasta.

Huomioikaa, että europarlamenttiryhmien vuoksi kaikkien puolueiden ehdokkaat eivät oikein voi tarjota hyviä eväitä. Vaikka kansallisella tasolla rahapolitiikan ongelmat tiedostettaisiinkin niin sen tulee olla myös sen europarlamenttiryhmän agendana.

Mistä sen sitten tietää mitä mikäkin ajaa?

Tiedonvälitys kertokoon. Toivottavasti näin vaalien alla eri ryhmien ohjelmat koskien yhteistä rahapolitiikkaamme nousevat esille niin median kuin meidän bloggaajienkin osalta.

Pieni pelko on siinä, että tämä tärkeä asia sivuutetaan täysin. Muitakin tärkeitä asioita toki on, mutta ensi kaudella jos EKP:n touhu ei muutu niin on vaara, että se myös jää euroalueen viimeiseksi kaudeksi.

Ja onneksi on sitten ne eduskuntavaalit myöhemmin. Siinä kohden lienee jo selvinnyt, miten yhteinen rahapolitiikkamme etenee – ja millaisissa raameissa seuraava eduskuntakausi käydään.

Ihan siksi, ettei käy niin kuin nyt kävi, että odotukset ja toteutuneet tapahtumat eivät osunutkaan kohdalleen. Hukkasimme neljä vuotta, paruimme yöt ja päivät. Ja sitten huomaamme, että vastassa on taas ne entiset vaivat.