Ei valtiovelkaa omalle itsenäiselle keskuspankille

Olen muutamaan otteeseen törmännyt käsitykseen, että eurokriisi olisi syntynyt sen vuoksi, että Euroopan keskuspankki (EKP) on ”ulkoistanut” rahan luonnin yksityisille liikepankeille, jotka sitten hurmoksissaan tästä oikeudestaan kävivät vetämässä taseensa täyteen epäkuranttia velkakirjaa. Tällöinhän kriisimaan valtion velka päätyi yksityiselle liikepankille, eli valtio joutui velkaantumaan yksityiselle liikepankille. Ratkaisuehdotus on ollut, että valtion tulisi saada velkaantua omalle keskuspankilleen, jolloin verenimijäkorkoihin ajavat ahneet yksityiset liikepankit joutuisivat nuolemaan näppejään.

Pidän ratkaisuehdotusta muutaman syyn vuoksi erittäin epätoivottuna. Nämä syyt eivät kuitenkaan aukea intuitiivisesti, joten katson parhaammakseni perustella ne yhdellä kertaa tässä, kuin että vatvoisin niitä kommenttiketjusta toiseen.

Julkisen rahankäytön holtittomuus

Idea siitä, että valtio voisi käydä ”täppäämässä” valtiolliselta keskuspankiltaan uutta velkarahaa aina, kun siihen ilmenee tarvetta tuntuu kieltämättä loogiselta ratkaisulta. Ongelma on siinä, että todennäköisesti tällaista tarvetta alkaisi kummasti ilmetä entistä enemmän. Se on politiikolle tai byrokraatille kuin kutsu tulla ilmaiseen pöytään. Tässä vellikellojen kakofonisessa kalskeessa voisi yhtenä ratkaisuvaihtoehtona esittää kattoa. Yhdysvalloista huomataan kuitenkin helposti, ettei velkakattojärjestelmä pidä, ja että politiikot hinaisivat valtiovelan hyvin nopeasti hyvin lähelle katon tuntumaa.

Miksikö? No tasan siitä syystä, että jos velkaraja on alhainen niin heillä on itsellään paljon paremmat mahdollisuudet saada mandaatti jatkaa poliittista uraa lupailemalla yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista – ja nämä hyvyydet ja kauneudet rahoitetaan totta kai velkarahalla. Niinhän tälläkin hetkellä toimitaan. Jos hallitusohjelman mukaan velkaisuus olisi taitettu se tarkottaisi niin järeitä leikkauksia, että hyvin suurella todennäköisyydellä näillä leikkaajilla ei olisi enää minkäänlaisia mahdollisuuksia tulla valituksi kovin merkittäviin tehtäviin. Pieni osa kansasta pitäisi tätä vastuullisena toimintana, mutta valtaosa äänestäisi jotakuta muuta.

Valtion velkaantuminen keskuspankilleen ei eliminoisi täydellisiksi virheinvestoinneiksi osoittautuneita hankkeita. Surullinen esimerkki eurokriisiin johtaneista toilailuista on Espanjassa sijaitseva Ciudad Realin lentokenttä, joka maksoi noin 1,1 miljardia euroa, ja joka huutokaupattiin konkurssin jälkeen 100 miljoonalla eurolla.

Surullisuus tulee hyvin ilmi kotimaisesta uutisoinnista, mutta taustatietoja on syytä etsiä kv-mediasta. Kupletin juoni: paikalliset sijoittajat saavat päähänsä idean, että lentokenttä on saatava. Paikallishallinto lobataan hienoin korupuhein ja näin julkinen puoli on pelattu mukaan hölmöön rakennushankkeeseen.

Millaisissa yhteyksissä olet itse kuullut puhuttavan ”isännättömästä rahasta”?

Globalissa kaupankäynnissä tarvitaan ”poliiseja”

Toinen merkittävä syy nihkeään asennoitumiseeni tulee kansainvälisen kaupan merkityksestä. Suomi on pieni ja avoin talousalue. Se ei voi pienuutensa vuoksi määräillä valuuttansa hintaa mielekkäällä tavalla.

Ajatus siitä, että tasvaltamme velkaantuisi keskuspankillemme sisältää oletusarvojensa puolesta eroa EMU:sta – mitä en pidä tietenkään huonona tai vastenmielisenä ajatuksena millään muotoa. Suomi ei nimittäin voi EKP:n alaisena lähteä tällaiseen puuhaan.

Mutta eivät nuo muut talousalueet ja kauppakumppanimme nyt niin pöljiä ole, etteivätkö he ottaisi selvää, millä rakenteella Suomen tasavalta valuuttaansa pyörittää. Uskottavuus tulee säilyttää. Kansainvälisten kauppakumppaneiden on todella vaikea luottaa uuden valuuttamme kaupankäyntiarvoon, jos valuutan määrä – ja sitä kautta sen yksittäisen yksikön arvo – on muutaman suosionälkäisen politiikon hyppysissä.

Tällöin on hyvin oletettavaa, että kauppaa ei käytäisi Suomen uudella valuutalla, vaan esimerkiksi Yhdysvaltain dollareilla. Niitä pitäisi siis pystyä kuitenkin ostamaan, ja tällöin idea omasta valuutasta katoaa kuin suolistokaasu 24. pohjoisen leveyspiirin halkomaan autiomaahan.

Sääntelyn huumaa

Sen myönnän, että ajatus tämän valtion velkaantumisen valtiollisen keskuspankin takana on kuitenkin aiheellinen. Nimittäin se, että säästyisimme ikäviltä talouskaaoksilta. Talouskriisejä on historiasta löydettävistä läjäpäin. Joidenkin kriisien seurauksena sääntelyllä on pyritty tukkimaan järjestelmässä olleita porsaanreikiä.

Tällainen on esimerkiksi talletussuoja. Sillä haluttiin ehkäistä kriisin syttyessä massiiviset talletuspaot, jotka vaarantavat pankkien taseita. Sekään ei ole kuitenkaan aukoton, kuten islantilaispankkien Icesave-jupakka osoittaa.

Toistaiseksi kriisejä on syntynyt lisäsääntelystä huolimatta. Eräs arvattava tekijä on se, että rahoituspuolen kekseliäisyys on aina ollut pari askelta edellä, ja kasvava asetusviidakko seuraa poliittisen päätöksenteon hitauden vuoksi perässä. Ainakin lakiasetuksien määrä kasvaa ja paperitulosteen hyllymetrejä tulee lisää.

Poimin tästä esimerkin: Suomessa on ajateltu hillitä asuntojen hintojen nousua asettamalla suhteellinen lainakatto. Tämä tarkoittaa sitä, ettei asuntolainapääomaa voi nostaa täydellä vakuusarvolla. Auttaako tämä? Kekseliäs ihminen ottaa ensiksi yhteyttä vaikka pienlainayhtiöön, nostaa sieltä kallista lainarahaa ja käyttää sitä osoituksena omasta pääomasta pankin asuntolainatiskillä. Vivutusaste vain nousee, eikä lainakatto sinällään pure.

Yleensäkin sääntely aiheuttaa vain ongelmalliseksi koettujen toimien siirtymisestä ”maan alle”. Kieltolain ollessa voimassa pirtua trokattiin.

Keksitään pyörä uudelleen

Eurokriisin aikana on tullut läjäpäin uusia talousaiheisia ulottuvuuksia, joista osa on ideointiasteella. On vakausrahastoa, transaktioveroa ja pankkiunionia.

Näille kaikille yhteinen tekijä on kuitenkin se, ettei se ole kaikkien etujen mukaista. EVM:stä tapeltiin, että kuka saa käyttää rahoja, ja missä olosuhteissa. Pankkiunionissa tapeltiin siitä, mitkä pankit saa ajaa nurin, ja minkälaisen menettelytavan tuloksena.

Sen sijaan voisi todeta, että pyörä on jo keksitty. Ei muuta kuin imitoimaan.

Idea siitä, että pankin johtoporras (yhtiön hallitus ja suuret omistajat) ovat ensisijaisessa ja täydessä vastuussa pankkinsa tappioista on tehokkain markkinaehtoinen poliisi. Kiinnostusaste pankin taseen sisältöön kasvaa kummasti, kun tietää, että sitä on kodissa perheen flyygelikin panttina, jos hullunrohkeudellaan menee sössimään firman tukioperaatioihin.

Empiirinen evidenssi kertoo, että tämä toimii. Totta kai linkissä esitetty Brasilian rahoitusala on ollut kummissaan viime aikoina. Ensiksi siitä syystä, että sen turvallisuus aiheutti pääomatulvan, kun muualla kriisien laineet löivät lujaa. Sitten on edessä vielä toinen ongelma: kun ne pääomat taas palaavat aiemmin riskipitoisina pidettyihin kohteisiin.

Kannatan lämpimästi Suomessa – ja miksei koko Euroopassa – siirtymistä tällaiseen vastuujärjestelmään. Se on myös hyvä siitä syystä, että sen voi toteuttaa riippumatta siitä, onko Suomi EMU:n jäsen tai ei. Se voidaan toteuttaa myös mallissa, jossa yksityinen harkintavalta saa päättää onko mikä minkäkin arvoinen, eikä vaadi valtion velkaantumista omalle valtiolliselle keskuspankilleen.