He tiesivät mitä tekivät

Valtiovarainministeriön julkaisema Seppo Tiihosen kokoama tutkimuspaperi nimeltä Tietoisuus talous- ja rahaliiton riskeistä sisältää runsaasti tarkastelemisen aiheista materiaalia. Tämän kanssa on hyvä kuljettaa mukana muualla Euroopassa julkaistua materiaalia.

Jos vallitseva talouskriisi on päässyt yllättämään, voisi helposti tehdä johtopäätöksen, että jokin meni vain pahasti pieleen kaikista huolellisista valmisteluista huolimatta. Tämä mielikuva karisee kuitenkin verrattain nopeasti, sillä tutkimuspaperin mukaan vähäisistä riskianalyyseistä huolimatta varsinaiset riskit sivuutetaan lähes täysin, ja pyöritellään mahdollisia seuraamuksia taidokkailla väistöliikkeillä. Nimenomaan näiden väistöliikkeiden vuoksi on melkoisesti syytä epäillä, että päättäjät ja virkamiehet tiesivät EMU:n riskeistä, mutta niihin oli kaikesta huolimatta sännättävä pää kolmantena jalkana. He tiesivät tasan tarkkaan mitä olivat tekemässä.

Mitä ihmeen riskilaskelmia?

Tiihonen kertoo suoraan, että riskilaskelmia ei juurikaan tehty, koska politiikot eivät juuri pidä sellaisista. Hänen on tosin onnistunut kaivaa Sixten Korkmanilta rauhoittavaa tietoa: ”Rahoitusmarkkinat voivat myötävaikuttaa finanssipolitiikan kurinalaisuuteen myös rahaliitossa, jos liiallinen lainanotto johtaa luottotappioriskin uudelleenarvioinnin kautta korkotason kohoamiseen. Tämän edistämiseksi on sovittu siitä, että jäsenmaan on rahoitettava budjettialijäämänsä markkinoilla vallitsevin ehdoin.”

Voimme varmaan todeta yksimielisesti, että rahoitusmarkkinoilla toden totta tapahtui ”luottotappioriskien uudelleenarviointia”, erityisesti Kreikan valtiolainojen osalta. Sekin ongelma oli tiedossa, että valtiolainoilla oli nollariskinen kategoria, ja että niiden kohdalla ongelmissa ovat myös luottoja myöntäneet tahot, jolloin paine yhteisvastuulliseen ratkaisuun lisääntyy. Tismalleen näin tapahtui: velkoja on sittemmin yhteisvastuullistettu rutkasti. Korkmanin visio siitä, että budjettialijäämät rahoitettaisiin markkinaehtoisesti on kuitenkin jäänyt näkemättä monelta osin. Suomen osalta ei toki aivan vielä.

Korkman toteaakin Suomen riskeistä, että ”Rahaliitossa suurin riski on tilanne, jossa kilpailukykymme on merkittävästi pois tolaltaan. Silloin voi syntyä kielteisiä kierteitä. Syntyy laajaa työttömyyttä, joka heikentää valtiontalouden tasapainoa, jolloin velat lisääntyvät ja luotoista maksetaan entistä kalliimpia korkoja.” Korkmanin mielestä Suomen osallistuminen EMU:n kolmanteen vaiheeseen olisi ongelmallista.

Martti Hetemäki ei puolestaan pitänyt riskejä merkityksellisinä. Tiihonen kirjoittaa: ”Hetemäki muistuttaa, että optimaalisen valuutta-alueen teoria perustuu implisiittisesti erääseen vahvaan mutta ilmeisen realistiseen oletukseen. Se olettaa, ettei palkkojen ja hintojen jousto pysty lyhyellä aikavälillä vaimentamaan talouden häiriöiden vaikutuksia yhtä tehokkaasti kuin valuuttakurssin muutokset. Jos hinnat ja palkat olisivat täysin joustavia, ei valuuttakurssien muutoksilla olisi mitään merkitystä.”

Turvallisuuspolitiikkakyljellä rahaliittoon

Koska yhteisvaluuttaa oli vaikea perustella talouden argumenteilla, oli tärkeämpää pitää erityisesti turvallisuuspolitiikan merkitystä etusijalla. Tässä on nähtävillä kahta päälinjaa, joita Suomessa pohdittiin. Toinen oli oma tilanteemme hajonneen Neuvostoliiton naapurimaana. Suomi oli kiireen vilkkaa tunnustamassa Baltian maiden itsenäisyyttä – ja hakemassa ensimmäisten joukossa suunnittelupöydällä olevaan yhteisvaluuttaan.

Toinen pääsuuntaus oli koko Euroopan yhtenäistäminen. Suursotien jälkeen olikin ymmärrettävää, että haluttiinkin jotain yhteistä, mihin tietysti yhteiset setelit ja kolikot soveltuisivat hyvinkin; unohtaen samalla eri kielet, kulttuurit, elinkeinorakenteet ja talouspolitiikan jämptiysasteet.

Euroalueesta haluttiin heti alkuun laaja. Katsottiin, että jos Maastrichtin sopimuksen rajoja tulkittaisiin turhan tiukkapipoisesti, tulisi koko euroalueesta perin vaatimaton. Kriteerit kun täytti peräti kaksi maata. Samalla jouduttaisiin hankalasti näyttämään ovea jopa perustajajäsenille, ja suurille EY:n jäsenmaille, kuten Belgialle ja Italialle.

Kieltämättä sellainen kireämpi siivilä olisi johtanut pikemminkin Euroopan maiden eroavaisuuksien alleviivaamiseen kuin ”yhteisen perheen” kuvailemiseen. Luotettiin siihen, että kaikki ymmärtäisivät tämän olevan hyvä ja yhteinen asia, ja että ongelmia ei nyt ainakaan suoranaisesti ruveta aiheuttamaan.

Katsottaessa nykyhetkeä on helppo todeta, että moneen kymmeneen vuoteen mikään asia Euroopassa ei ole aiheuttanut niin paljon eripuraa kuin ýhteisvaluutta ja sen mukana tulleet säännöt yhteisestä rahapolitiikasta. Yhteisvaluutasta onkin ironisesti muodostumassa täyttä häkää varsinainen uhkatekijä.

Epäsymmetriset riskit

Alkuosan mielenkiintoista antia on myös muutamat pohdinnat ns. epäsymmetristen taloussokkien vaikutuksesta yhteisvaluuttaan. Epäsymmetrisyydellä tarkoitetaan johonkin yksittäiseen maahan kohdistuvaa taloustilanteen heikkenemistä muiden maiden pysyessä enempi kuivalla maalla.

Todettiin, että tällaiset olisivat ongelmallisia, sillä yhteinen rahapolitiikka ei välttämättä joustaisi riittävästi pienten epäsymmetristen sokkien edessä. Yleisesti ottaen niistä ei oltu kuitenkaan niin paljoa huolissaan. Suuremman helpotuksen tarjosivatkin symmetriset talousiskut, jolloin tietysti koko yhteisvaluutta-alueen valuuttakurssi joustaisi ja rahapolitiikkaa olisi mielekästä löysätä kasvun käynnistämiseksi.

Yksittäisten maiden ajautuessa ongelmiin tyydyttiin lakonisesti toteamaan, että ehkäpä ns. no bail-out -sääntö (SEUT 125) ei pitäisikään, vaan yhteisvastuulta ei välttämättä voida välttyä. Myös Euroopan keskuspankille voisi muodostua paineita ruveta rahoittamaan vaikeuksiin joutunutta maata.

—

Tiihosen kokoamasta tutkimuspaperista löytyy varmastikin aineksia myös jatko-osaan. Katsotaan nyt ensin, herättääkö tämä alkuosa minkälaista keskustelua Puheenvuorossa.