Suomi irti euromaiden talouskurisopimuksesta

Suomen tulisi irtaantua Euroopan Unionin talouskurisopimuksesta vielä nyt, kun emme ole rikkoneet Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimusta. Rajan ylittyessä talouskurisopimus olisi ikävä piikki lihassa, ja Suomi joutuisi Ranskan, Espanjan ja muutaman muun maan tavoin anomaan myönnytyksiä. Talouskurisopimuksella on monta huonoa puolta: se ei toimi, se on väärin, se kurjistaa tarpeettomasti kansalaisten oloja, se tähtää lyhyelle aikavälille, eikä sitä noudateta Euroopassa – se on siis kuollut kirjain.

Suomi näyttäisi irtaantumisellaan esimerkkiä, ja katkaisisi kiusallisen ja monia euromaita nöyryyttävän hattu kourassa -anelun halutessaan toteuttaa järkevämpää suhdannepolitiikkaa. Tällainen anelu on omiaan vain kääntämään euromaita toinen toisiaan vastaan. Se antaa väärää signaalia eurooppalaisille kansoille, sillä lipsumisen viesti on, että te olette epäonnistunut kansakunta, teistä ei ole mihinkään, ettekä te ansaitse suvereeniteettiä.

Monessa kriisimaassa kansalaistasolla katsotaan, että Saksalla on liikaa valtaa, Saksan liittokansleri Angela Merkel on huono johtaja heidän kannaltaan, ja että saksalaiset ovat ylimielisiä.

Talouskurisopimus paitsi kääntää eurokansat toinen toisiaan vastaan, sen noudattamisyritykset repivät myös kansan hajalle tuottaen ikäviä ilmiöitä, joista äärimmäinen esimerkki on Kreikan Kultainen sarastus.

Olisiko pitänyt sitten äkkipysäyttää?

Vuoden 2008 Lehman Brothersin konkurssin jälkeen moni eurooppalainen pankki oli laittanut näppinsä peliin Yhdysvaltain Subprime-lainamarkkinoille. Se aiheutti Saksaa myöden pienten pankkien kaatuilua. Saksa loi useampia pelastuspaketteja pienille pankeilleen, joista varmastikin holtittomimpaan päähän kuuluu Hypo Real Estate. Linkin takaa löytyy reippaanlaisesti surullista tarinaa.

Seurauksena oli luottolama, ja lähes kaikki taloudellinen toiminta halvaantui Eurooppaa myöden. Maailman suurimmat talousalueet lähtivätkin toteuttamaan yhteisesti elvytysohjelmia. Näihin lukeutui mm. Yhdysvallat, Eurooppa ja Kiina.

Tämä oli oikea vastaus, sillä vuoden 2010 aikana maailman talous oli kivunnut jo pahimmasta montustaan irti. Kokoomuksen innokkaille talouskurifaneille voisin laittaa näytille silloisen valtiovarainministeri Jyrki Kataisen (kok.) kalvoesityksen elvytyksen myönteisistä vaikutuksista.

Elvytys on oikea tapa lähestyä yksityisen sektorin luottolamaa. Talous perustuu luottamukseen. Koska kukaan muu ei luo kysyntää, niin tehtävä jää julkiselle. Tämä on suhdanteita tasoittavaa talouspolitiikkaa.

Elvytyksellä oli kuitenkin hintansa, koska se piti kuihtuneiden verotulojen oloissa suorittaa velkarahalla. Silloin eurooppalaiset johtajat saivat pahimman auringonpistoksensa.

Mikä valtioiden velkakriisi?

Tässä yhteydessä tulee Kreikka jättää euromaiden tarkastelun ulkopuolelle, sillä maassa paljastui mittava julkisen talouden kirjanpidon "kaunistelu". Sen sijaan muissa Euroopan maissa tilanne oli hyvä. Italialla oli tosin reippaasti velkaa, mutta se ei kasvanut holtittomasti.

Elvytyksen – ja sen talouden äkkipysäytyksen estämisen – vuoksi euromaiden julkiset taloudet alkoivat natista liitoksistaan. Espanja ja Irlanti joutuivat maksamaan hillittömän kiinteistökuplan seuraukset. Portugalin yksityinen sektori oli korviaan myöden veloissa.

Ilmiö tulkittiin Euroopassa nyt niin, että valtiot ovat olleet holtittomia, vaikka ne vain estivät koko maailmantalouden syöksymistä kielekkeeltä alas. Hyvästä työstä jaettiin siten rangaistus.

Entä irtaantumisen jälkeen?

Talouskurisopimuksesta irtaantuminen luo toivottavasti helpotuksen kaikille euromaille jättää tällainen hölmö sopimus taakseen.

Sopimuksesta irtaantumiselle on helpompaa löytää ymmärrystä, kunhan asian perustelee tässä avauksessa olleilla seikoilla, joskin yksityiskohtaisemmin. Kysymys, mikä luonnollisesti jää jäljelle on, että miten voidaan toimia, koska valtioiden velkaantuminen hermostuttaa velkakirjamarkkinoita?

Euromaiden kohdalta ikävä asia on, että EMU:n jäsenmaiden näkökulmasta yhteisvaluutta toimii kuten kiinteä valuuttakurssi. Mekanismin esitin aiemmin täällä. Käytännössä euromaat velkaantuvat ulkomaan valuutassa, lähimpänä vertausesimerkkinä voisi sanoa, että euromaat velkaantuvat "Saksan valuutassa".

Euroopan keskuspankki EKP pitäisi turvata euromaiden mahdollisuus elvyttää siltä osin, kuin sille on tarvetta. EKP voisi siis ostaa euromaiden velkakirjoja, jolloin eurovaltiot saisivat tätä "Saksan valuuttaa" talouden elvytykseen.

EKP esitteli syyskuussa 2012 OMT:n, joka on tällainen ohjelma. Sen teho on ollut kiistaton: euromaiden velkakirjamarkkinat ovat rauhoittuneet tuntuvasti. Markkinoidenkin mielestä tällainen toimintatapa on siten järkevää ja perusteltua. Ne eivät ole rankaisemassa euromaita "holtittomasta velkaantumisesta", joten on melko lailla omituista ajatella, että euromaat sitten olisivat. Tämä on puhdasta masokistista itseruoskintaa.

OMT:n ehtona on toki epämiellyttävä seikka: budjettivallasta luopuminen. On kuitenkin ymmärrettävää, ettei Saksa halua ilman valvontaa muiden maiden velkaantua "Saksan valuutassa". Elvyttäjämaiden politiikot voisivat käyttää tilaisuuttaan hyväkseen ja hyvään oloon tuudittautuminen ei luonnollisestikaan ole tarkoituksenmukaista.

Mikäli valvonnasta ei päästä yhteisymmärrykseen niin edessä on yksi vaihtoehto kahden eri polun päässä: euroalue hajoaa. Se hajoaa talouskurisopimuksesta kiinni pitämällä euromaiden sisäisten ongelmien vuoksi, höystettynä vielä eripuralla muita euromaita kohtaan. Toinen vaihtoehto on, että saadakseen noudattaa järkevää suhdannetasoittavaa talouspolitiikkaa näiden maiden on otettava finanssipoliittisen kontrollin lisäksi myös rahapoliittinen kontrolli huostaansa. Ja se tietää EKP:sta irtaantumista.

Lyhyesti sanottuna: euro voidaan pelastaa talouskurisopimuksesta irtaantumalla.