Byrokratiaa ja sääntelyä – holhousta vailla vertaa

Postataanpa nyt sanasta sanaan mitä minä sanoin tästä asiasta jokunen päivä sitten.

”Aina kun uutisiin ilmestyy tuorein esimerkki suomalaisen byrokratian riemuvoitoista, kansa älähtää. Siellä ne virkamiehet taas kiusaavat kansanmiestä ihan vaan ilkeyttään! Sitä ei varmaan käy kiistäminen, että virkamieskuntaan – kuten ihan mihin tahansa muuhunkin ammattiryhmään – kuuluu myös pieni määrä niitä, joille toisten elämän vaikeuttaminen tarpeettomasti tuottaa sadistista nautintoa.

Mutta pääsyy typeriin päätöksiin on kyllä jossain ihan muualla. Kovin moni ei tunnu ikinä miettineen mikä byrokratian ja virkamieskunnan tehtävä edes ideaalitilteessa oikein on. No, kerrataanpa. Max Weber muistutti meitä aikoinaan siitä, että byrokratian tehtävänä on pitää yllä hallintomallia, jossa töitä tehdään selkeiden sääntöjen ja velvoitteiden alamaisena, ja joka tähtää rationaalisesti organisaation johdon asettamiin tavoitteisiin. Tässä hallintomallissa vallan tulee olla persoonatonta eikä perustua päätöksentekijän henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Edellämainitulla on tarkoituksensa; byrokraattisten hallintomallien ideaalina on, että vallankäyttö on reilumpaa ja tehokkaampaa. Monissa maissa – joihin suosittelen kaikkia lämpimästi matkustamaan hieman perspektiiviä hakemaan – vallankäyttö on kaikkea muuta kuin byrokaattista, ja niissä maissa sekä hallintojärjestelmän aiheuttamat että korjaamattajättämät ongelmat ovat vielä paljon suurempia kuin meillä Suomessa. Monissa maailmankolkissa nepotismi, ad hoc -päätöksenteko ja selkeiden ohjeistusten puute asioiden hoitamisessa ovat arkipäivää.

Mutta niin kuin monissa muissakin asioissa, voidaan hyväkin idea pilata ylitoteuttamisella. Kun sääntöjä ja paperisotaa on liikaa, katoavat byrokratian tarkoitus ja hyödyt taivaan tuuliin. Eräs merkittävä syy tähän on se, että usein organisaatioissa niiden varsinaisen tarkoituksen rinnalle – tai sen edelle – syntyy toinen, kilpaileva Raison d’être – syy olemassaoloon: organisaatio haluaa pitää itsensä pystyssä vain ja ainoastaan koska se on olemassa, vaikka alkuperäinen olemassaolon syy menettäisi merkitystään tai peräti tyystin katoaisi. Em. kaltaisen eksistentialismikriisin kävi läpi mm. NATO 1990-luvulla kun Neuvostoliiton johtama kommunitinen blokki kaatui. Vasta WTC-iskut ja niistä alkanut ”terrorisminvastainen sota” antoii organisaatiolle vuosikymmenen kituutuksen jälkeen muunkin syyn olla olemassa kuin se, että se on olemassa. Toisin sanoen: aivan kuten yksilötkin, monista yksilöistä koostuvat organisaatiotkin haluavat esiintyä tarpeellisina ja pitää kiinni omasta vallastaan vaikka edellämainittuun ei olisi (ainakaan enää) mitään varsinaista perustetta.

Mutta tämä eihän tämä toki ole ainoa syy miksi byrokratia voi kääntyä itseään vastaan. Julkenen kohauttaa väittämällä että pääsyy on ihan toisaalla. Suomen perustulaissa (118 §:n 1 momentti) todetaan selväsanaisesti: ”[v]irkamies vastaa virkatoimiensa lainmukaisuudesta.” Lainmukaisuus taasen tarkoittaa sitä, että virkamiesten päätösten tulee perustua lakiin. Näin ollen virkamies on vastuussa jos hän venyttää sääntöjä ja siitä koituu harmia. Ja se vastuu ei ainakaan pahimmassa tapauksessa ole mitään näpäytyksiä sormenpäihin, vaan sen luokan mittakaavan seuraamuksia, joilla pilataan elämiä. Meiltä suomalaisilta tämä on tainnut unohtua vaatiessamme byrokraatteja pitämään verorahanhimoisia näppejään erossa meidän touhuistamme. Monilta on tainnut jäänyt ymmärtämättä että vapaudet ja velvollisuudet kulkevat käsi kädessä. Jos ja kun äidin pikku jusuliisat ja mattitellervot telovat itsensä leikkipuistossa tai katuravintoloissa sattuu ruokamyrkytyksiä, ruvetaan väistämättä kaivamaan ensijärkytyksen jälkeen syyllisiä esiin. Ja silloin syyllinen on poikkeuksetta virkamies. Liian matalalla olevat keinut! Kylmäketjun katkeaminen! Ja sitä rataa. Onko tällaisessa tilanteessa ihme että virkamiehet pyrkivät rakentamaan yhteiskunnasta pumpulipäällysteistä hattaraa, kun kaikkeen ikävään on aina löydettävä joku ulkopuolinen syyllistettäväksi ja rahastettavaksi? Kun kansa esittää olevansa niin tyhmää, ettei se tajua pitää vaaratutkaa päällä ellei erikseen käsketä? Ongelma on siis pitkälti kulttuurillinen. Miltei tekisi mieli sanoa että ”omalla vastuulla” taitaa olla katoavaa kieliperinnettä.

Mikäli haluamme että asioihin saadaan oikeasti muutos, on meidän otettava ensisijaisesti yhteys poliittisiin päättäjiin, jotka lakeja säätävät. Ei niihin jotka lakeja panevat toimeen. Vallan kolmijako-opin mukaan edellämainitut eivät ole yksi ja sama taho, ja hyvä niin. Jos haluamme vapauden virkamiehistä, on meidän myös samalla nöyristyttävä siihen, että meidän on oltava kansakuntana valmiimpia kantamaan itse vastuuta siitä jos – ja kun – asiat menevät jossain vaiheessa pieleen.”